12 viime vuonna lukemaani romaania, jotka sinunkin kannattaisi lukea

Luin viime vuonna yhteensä 72 kirjaa. Se on minulle aika keskimääräinen, jopa hieman yläkanttiin oleva tulos. Valtaosa lukemistani kirjoista oli kaunokirjallisuutta, mutta tietokirjojakin kertyi toistakymmentä. Yllätin ehkä itsenikin lukemalla runoutta enemmän kuin aiemmin, laskutavasta riippuen yhteensä 4-5 runoteoksen verran.

Tieto- ja runoteoksiin palaan ehkä vielä myöhemmin omassa postauksessa, mutta nyt käännän katseeni romaaneihin. Mitä tuli luettua ja mitä suosittelisin luettavaksi muillekin? 

Voin sanoa, että 99 prosenttia lukemistani kirjoista on sellaisia, että pystyn niitä hyvillä mielin suosittelemaan luettavaksi. Täydellinen lista lukemistani kirjoista löytyy sivun ylälaidan valikoista. Koska 70 kirjan lista on kuitenkin aika massiivinen ja tylsä vinkkilista, päätin kuratoida teille tiukan 12 romaanin lukupaketillisen kirjoja, joita suosittelen luettavaksi aivan kenelle tahansa. Karsintaperusteenani olen käyttänyt sitä, että romaani saa sisimpäni läikähtämään ja herättää selkeän tunnemuiston mielessäni, vaikka lukemisesta on jo aikaa. 

Takaan, että nämä kirjat luettuasi olet a) onnellisempi b) parempi ihminen kuin nyt!

Kashmeera Lokuge, Hyppe Salmi: Ilmatilaa (Tammi 2021)

On muodikasta sanoa, että maailma ja Suomi muuttuu. Herätys! Muuttui jo, ajat sitten. Kasmeera Lokuge muotoilee suomen kielen uuteen, 2020-luvun, uskoon. Suomi, englanti, sinhala ja ruotsi sekoittuvat tekstissä iloisesti ja luontevasti. Kielellisen ilotulituksen lisäksi Shehanin tarinassa on myös koskettava sanoma: millaista on olla ruskea nuori nainen tämän päivän Suomessa. Upea teos, joka saanee kielipuritaanit nikottelemaan, mutta välillä on hyvä vähän ravistella.

Lauri Mäkinen: Lopun alku D-mollissa (Siltala 2022)

Lauri Mäkisen uusin romaani on mielestäni jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, ottaen huomioon, millainen mestariteos on kyseessä. Tällaisia ei ilmesty joka vuosi, ei välttämättä edes kerran vuosikymmenessä. Mäkinen oli onnettomuudekseen täydellisesti ajan ytimessä, sillä Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan aikaan sijoittuva suuri vakoiluromaani ilmestyi vain hetki ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Valheelliset naamiot putosivat, ja sodan rumat kasvot tulivat näkymiin. Lopun alku D-mollissa oli minulle se romaani, joka selitti, miksi. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti sotaromaani, vaan pikemminkin tutkielma vallasta, ahneudesta ja niistä näkymättömistä langoista, jotka meitä ympäröivät.

Merja Mäki: Ennen lintuja (Gummerus 2022)

Jatketaan sotateemalla. Moni on ymmärrettävästi tänä vuonna vältellyt sotateemaisia kirjoja, mutta minulle ne ovat tuoneet myös lohtua. Merja Mäen koskettava Ennen lintuja kertoo nuoren naisen ja hänen perheensä evakkotarinan. Koti Laatokalla, raskas pakomatka, sopeutuminen Pohjanmaalle aivan uuteen ympäristöön, uusi toivo ja kaiken menettäminen uudelleen, tällä kertaa lopullisesti, on kuvattu koskettavasti. Tämän kaiken keskellä moni nuori ihminen aikuistui ja kasvoi sellaiseksi ihmiseksi, millaisina me sodanjälkeiset sukupolvet olemme heidät oppineet tuntemaan.

Mikko Kamula: Kalevan pojat (Gummerus 2022)

Mikko Kamula kirjoittaa kunnianhimoista historiaa, fantasiaa ja mytologiaa yhdistelevää kirjasarjaa. Onkohan sen kansainvälistä potentiaalia vielä edes tajuttu? Ei tarvita paljon mielikuvitusta, jotta voi nähdä kansainvälisen levityksen ja jonkun suoratoistojätin toteuttaman suuren mittaluokan sarjan, jos tähdet vain ovat kohdallaan. Keskiajalle sijoittuva, kolmen sisaruksen: Heiskan, Varpun ja Tenhon elämää seuraava kirjasarja on edennyt neljänteen osaansa. Maanviljelyn ja metsästyksen ohella kohtalo saattoi heittää eteen myös roolin sotilaana, parantajana tai jopa tietäjänä. Kamulan kerronnassa historiallinen fakta ja ikiaikainen mytologia sekoittuvat toisiinsa herkullisesti. Suosittelen aloittamaan Metsän kansa -kirjasarjan lukemisen alusta!

Aino Leppänen: Terkuin ope (Myllylahti 2022)

Aino Leppäsen Terkuin ope on ehkä tämän ryhmän musta hevonen. Tartuin romaaniin keväällä vailla juuri mitään ennakkotietoja tai -oletuksia. Mutta en kyllä muista, milloin olisin nauranut yhtä paljon kirjaa lukiessa kuin tämän romaanin kanssa. Kirja käsittelee kaltaiseni keski-ikää kolkuttelevan ura- ja äiti-ihmisen elämää, joten olen kenties hyvinkin puolueellinen, mutta hällä väliä. Hyvä teksti toimii aina. Sitä paitsi, niin paljon puhutaan työelämän paineista yleensä ja koululaitoksen haasteista erikseen, että tähän opettajatarinaan pystyy samaistumaan varmasti myös moni muu iästä, sukupuolesta tai ammatista riippumatta. Mutta ennen kaikkea kirja saa hyvälle tuulelle, ja sitähän me näinä aikoina kaipaamme, eikö niin?

Maija Kajanto: Korvapuustikesä (WSOY 2022)

Samaan elintärkeään Naurua ja hyvää mieltä elämään -kategoriaan solahtaa myös Maija Kajannon Korvapuustikesä. Kukapa ei silloin tällöin haaveilisi irtiotosta, muuttamisesta maalle tai ainakin pienemmälle, ihmisen kokoiselle paikkakunnalle, josta löytyisi elämän tarkoitus, läheisiä ystäviä, simppeliä elämää ja jopa rakkauskin. Korvapuustikesä tarjoaa kirjan verran eskapismia ja auringonpaistetta elämään. Ei ihme, että kirjasta tuli melkoinen ilmiö, puhumattakaan sopivasti joulun alla ilmestyneestä jatko-osasta, Taatelitalvesta.

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle (Karisto 2022)

Jos naiset muuttavat elämänkriisissään kliseisesti maalle ja perustavat kahvilan, voisi miehinen ja rokimpi versio siitä olla Savonia-ehdokas Suonna Konosen Tie päättyy meren rannalle. Rokkielämään kyllästynyt muusikko myy talonsa ja tavaransa ja lähtee tien päälle uskollisen Sancho Panzan kanssa. Matkalla pohjoiseen syntyy uusia kirkkaita muistoja, vähän hämärämpiä öisiä muistoja, naisiakin tavataan jokunen ja huonoja vitsejä kerrotaan sitäkin enemmän. Ei tämä kuitenkaan mikään Napapiirin sankarit osa x ole, sillä haikeankaunis romaani kertoo myös muutoksen mahdollisuudesta, ja päämäärästä, joka jokaisella voi olla erilainen, mutta kirjan päähenkilöllä se sattuu olemassa hotellipianistin virka Jäämeren rannalla. 

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Tammi 2022)

Joskus tekee hyvää raivostua (ainakin jos sen tekee syystä). Suorastaan nautinnollista on tulla raivokkaan hyvälle tuulelle. Niin minulle kävi lukiessani Bonnie Garmusin Kaikki on kemiaa -romaania. Kesällä tämä kirja keräsi ainakin omissa somekuplissani paljon ihastusta, eikä syyttä. 1960-luvun konservatiivinen USA on sopivan lähellä ja kaukana. Tiedämme, että sen ajatusmaailma on suorastaan pelottavan lähellä tiettyjä piirejä. Siksi(kin) asia on tärkeä. Tiedeyhteisössä ei ollut sijaa lahjakkaalle naiselle vielä 60-luvun Amerikassakaan. Perheensä elättääkseen lahjakas kemisti suostuu vetämään suosittua television kokkiohjelmaa, mutta jos tv-pamput (miehet) kuvittelevat saavansa vartalonmyötäisiin mekkoihin pukeutuvan, pikkutuhmia vitsejä suoltavan tv-kasvon (ja hehän kuvittelevat), tulevat he erehtymään pahasti. Kirja naisen asemasta, perheestä, kemiasta - ja koirasta.

Kjell Westö, Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat (Otava 2022)

Westön veljesten kirjeromaani on taattua luettavaa Westön ystäville. Isoveli Kjell ja pikkuveli Mårten valitsevat vuoron perään jonkin vuoden, aloittavat kirjeensä siihen liittyvästä muistosta ja laajentavat sitten kirjettään elämän ja ihmisyyden yleisempään pohdiskeluun. Perhedynamiikan kuvaus ja veljesten toistensa muistikuvia täydentävä kerronta on paljasta ja koskettavaakin luettavaa. Lisäksi käsiteltyä tulee pitkä pätkä mikrohistoriaa ja näihin muistoihin monen on varmasti helppo samaistua. Lämmin, humaani teos.

Emma Hamberg: J'me appelle Agneta (WSOY 2022)

Tästä romaanista pidin tavattoman paljon. Se on sukua niille aiemmin mainituille viihderomaaneille, joissa lähdetään etsimään elämään uutta suuntaa maalta. Agneta tosin lähtee Provenceen au pairiksi, kielitaidottomana, ja vieläpä muistisairaan vanhuksen hoitajaksi. Syksyisen ranskalaisen pikkukylän hurmaava dekadenssi laajenee elämää suuremmiksi pohdinnoiksi: onko jokaisella oikeus olla oma itsensä ja millaisia uhrauksia olemme valmiit tai joudumme sen takia tekemään. Romaanin sanoma voisi olla, että elämä on juhla ja suru kunniavieras.

Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala 2022)

Toisinaan on mukava yllättyä iloisesti, mutta Anna Englundin Lautapalttoo ei ole sellainen kirja. Ainakin omalla kohdallani kyse oli rakkaudesta ensisilmäyksellä. Tämä pienisuuri romaani on HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas ja kaunis kuin koru, niin esineenä kuin sisällöltään. Elenan ja Lydian rakkaustarina, tuiman rakastettava anoppi Manta kuolemahaaveineen ja niin, kuolema, alati läsnä oleva, arkinen, kuolema ruumisarkun sisuksineen, rimpsuineen ja reunuksineen. Tämä historiallinen romaani on yhtä art decoa, tyylitelty, virtaviivainen ja täydellinen kokonaisuus. Rakkautta alusta loppuun!

Johanna Elomaa: Kenelle naakat laulavat (Otava 2022)

Että joku teos voikin olla yhtä aikaa niin surullinen, mutta kuitenkin kaunis ja jopa valoisa. Johanna Elomaan Kenelle naakat laulavat päästää kurkistamaan Porvooseen, sen kauniille kujille, historiallisiin kohteisiin ja puutalojen salaisuuksien sisälle. Kauniissa kulisseissa elää perheitä, kukin onnettomana omalla tavallaan. Elomaa kuvaa raadollisesti henkistä lähisuhdeväkivaltaa, alistamista ja alistumista, lapsettomuuden tuskaa, viiltelyn tuomaa helpotusta. Rankoista aiheista huolimatta, ja niiden takia, toivoisin, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän kirjaan. Niin upea ja yllätyksellinenkin se on. Ja kaikesta huolimatta myös voimaannuttava. Sillä toivoa on, valoa on.