Lauri Mäkinen: Lopun alku D-mollissa

 

On olemassa taitavia kirjailijoita. Ja sitten on olemassa kirjailijoita, jotka tuntuvat tekevän tekstillä ihan mitä vain ikinä haluavat ja jotka onnistuvat pyörittämään lukijansa luomansa maailman sisälle vääjäämättömällä voimalla.

Olen laskenut Lauri Mäkisen kuuluvaksi jälkimmäiseen kategoriaan jo hänen edellisten romaaniensa: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset ja 50/50 lukemisen jälkeen. 

Hänen tuore romaaninsa, Lopun alku D-mollissa, olikin yksi eniten odottamistani tämän kevään uutuuskirjoista. Näin siitä huolimatta, että vallitsevassa maailmantilanteessa Espanjan sisällissotaan ja toiseen maailmansotaan sijoittuvaan tarinaan upottautuminen tuntui suurin piirtein yhtä miellyttävältä kuin avantoon tippuminen (been there, done that).

Mäkisen romaani on ajankohtainen suorastaan pelottavalla tavalla. Useaan kertaan lukiessani mietin, mitä mahtaa kirjailija miettiä nyt, kun monet hänen kirjoittamansa lauseet voisivat yhtä hyvin kuvata tämän päivän tapahtumia.

Teos on tarkkanäköinen kuvaus ihmisten elämistä ideologioiden rattaiden jauhaessa. Se on myös huikean jännittävä vakoiluromaani, jonka sivuilla lukija pääsee kurkistamaan niin natsi-Saksan, Sosialistisen Neuvostotasavaltojen Liiton, Japanin kuin Suomenkin kulissien taakse, varjoihin ja porttikonkeihin, jossa vakoilijat toimivat yhtä aikaa piilossa ja kuitenkin kaikkien silmien alla.

Tässä vaiheessa on mainittava, että en ole ollut eläessäni kiinnostunut vakoilusta. Jopa James Bondit jätän mieluiten väliin, ja vakoilijan elämään olennaisesti kuuluva kaksoiselämä on tuntunut minusta aina tukalalta, jopa ahdistavalta ajatukselta. Olen siis Juice Leskisen linjoilla siinä, että keskityn mieluiten tähän yhteen, omaan eläämääni kaikenmaailman peitorooli-hapatuksien sijaan. Näin ollen en ole kovinkaan paljon lukenut vakoilujännäreitä tai muutakaan aihetta sivuavaa kirjallisuutta.

Mutta mitä olen tehnyt maaliskuussa? Kärsin univajeesta luettuani Lopun alkua D-mollissa yömyöhään ja lisäksi olen viettänyt myös nukahtamisen jälkeen yöni erinäisten vakoiluseikkailujen parissa. Päivisi luen uutisia ja veikkailen, kuka mahdollisesti siellä esiintyvistä henkilöistä on vakooja. Toisin sanottuna Lauri Mäkinen on onnistunut sotkemaan pääni vakoilulla, aihepiirillä, jonka olin jo aikaa sitten päättänyt olevan itselleni täysin epäkiinnostava alue. Mistä voin hakea korvauksia?

Ennen kaikkea kirjan vetävyys syntyy kiinnostavista ja elämänmakuisista henkilöhahmoista. Epätavallisissa tilanteissa toimivat hyvin tavalliset ihmiset. Vaikka Lopun alkua eletään maailmanpalon vuosina, suurvaltojen päätösten pyörteissä, Mäkinen tuo hyvin esille sen, että loppujen lopuksi isojakin päätöksiä tekevät yksittäiset ihmiset ja saavat näin aikaan isojakin kehityskulkuja.

Siinäpä pohdittavaa myös vuonna 2022.

Laajasta henkilökategoriasta johtuen tarinaan sisälle pääseminen otti oman aikansa, mutta kärsivällisyys todellakin kannatti. Lisäksi teos oli lukijayställisesti jaoteltu kohtuulliseen lyhyisiin kappaleisiin, mikä teki lukemisesta kevyttä ja edesauttoi kaikkien henkilöhahmojen ja tarinalinjojen säilymistä mielessä.

Henkilöt muodostavat keskenään vakoiluverkoston, jotka ovat omalta osaltaan keskeisessä roolissa vaikuttamassa sotapolitiikan käänteisiin. He ovat kuitenkin omasta vaikutusvallastaan vain rajallisen tietoisia ja luonnollisesti toisistaan he tietävät vielä sitäkin vähemmän.

Suomessa ja Espanjassa toimii sosialisti Nalle Salmi, joka on vaihtanut vankilareissun Espanjan sisällissotaan. Tarkkailemalla muita vapaaehtoisia ja tuottamalla tietoa valtiolliselle poliisille, hän ostaa itselleen vapauden. Paitsi, että vakoilija ja vasikka on vain harvoin todella vapaa.

Espanjassa hänen tiensä risteää saksalaisen Alexin kanssa, joka kuolee Espanjassa vain herätäkseen myöhemmin eloon Neuvostoliitossa. Hänen sisarensa Lena, saksalainen elokuvatähti, puolestaan elää elämäänsä aivan natsipuolueen kärkimiesten kupeessa. Heistä kirjassa seurataan propagandaministeri Joseph Goeppelsia, josta Mäkinen hahmottelee, no, elämänmakuisen luonnekuvan. Se nousi kaikessa kammottavuudessaan ehkä suosikikseni kirjan hahmoista.

Neuvostoliitossa lankoja vetelee Arslan Ibragimov, joka etenee herrahississä puolueorganisaation kerroksesta toiseen, mutta saa huomata, että kommunismi, niin kuin mikä tahansa totalitaristinen ideologia, on petollinen ystävä. Puolueen kultapojasta voi tulla hylkiö hetkessä. Vallankumous todellakin syö lapsensa. 

Vielä vakoiluverkostoon linkittyy myös sen haara Japanissa, jossa toimii Neuvostoliiton saksalaisten vakoilijoiden rinki. Max toimii iltaisin radistina ja lähettää sanomia Neuvostoliittoon, mutta päivisin hän on kohtuullisen menestynyt liikemies. Kumpi kutsumus vie voiton?

Tämän enempää kirjan tapahtumia ei ole tarpeen kertoa, enkä oikeastaan osaisikaan, sillä tämä tarina on kaikista paras kokea itse henkilökohtaisesti. Lopun alkua D-mollissa on niin sisäisesti kuin ulkoisesti esineenä tyylikäs kokonaisuus, suuri romaani kaikissa merkityksissä.

Se on ajatuksia herättävä, koskettava, jännittävä, humaani kertomus ja tekee sen, mitä kirjallisuus parhaimmillaan voi tehdä. Asettaa peilin lukijan kasvojen eteen, pakottaa miettimään, pohtimaan ja katsomaan syvälle silmiin niin itseään kuin aikaa, jossa elää.

Klassikkoainesta.

Lauri Mäkinen: Lopun alku D-mollissa
Siltala 2022
542s.