Lauri Mäkinen: 50/50

Kyllä harmittaa, jos joku jättää Lauri Mäkisen 50/50 lukematta siksi, ettei lue dekkareita tai sotakirjoja. Romaani nimittäin on molempia, mutta toisaalta ei oikein kumpaakaan ja samaan aikaan paljon muuta. Ja se on yksinomaan hyvä asia.

Perinteisessä dekkarissa tapahtuu murha tarinan alkuvaiheilla ja kirjan kuluessa päähenkilö pyrkii selvittämään, kuka on rikoksen takana. 50/50 kääntää asetelman päälaelleen. On kaksi epäiltyä, mies ja nainen, joista toinen on desantti, toinen ei. Syyllinen tullaan tuomitsemaan kuolemaan. Kun sotaetsivä Härmä alkaa selvitellä tapausta yhdessä esimiehensä valvontaupseeri Norjan kanssa, yltävät tarinan juuret kauas, aina 1920-luvun Kanadaan ja vielä sitäkin pidemmälle. Vaikka teoksen nykyhetken näyttämö on syksyssä 1942, tulee lukijalle tutuksi myös muun muassa neuvostoliittolaiset keskitysleirit ja niiden raaka nokkimisjärjestys.

Ehkä kaikista terävimmin piirroin Mäkinen kuitenkin maalaa ihmisten mielenmaisemaa, ja se on yhtä harmaa kuin romaanin kannetkin. Poissa on aatteen palo, ylevämmät hyveet ja lähimmäisenrakkaus. Jokainen yrittää selviytyä, kukin tavallaan.

Mäkisen esikoisromaani Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset voitti Vuoden Esikoisdekkari-palkinnon. Minua romaanissa viehätti erityisesti sopivan erilainen ote dekkarikirjallisuuteen ja kotimaiseen kerrontaan ylipäänsä. Myös 50/50 tuo sota-aiheestaan huolimatta tuoreen tuulahduksen kotimaisen kirjallisuuden konventioihin.

Lukukokemuksena 50/50 käynnistyi, ehkä useasta kerrontatasosta johtuen, itselläni hitaahkosti, mutta kun vauhtiin pääsin, ei sivuja malttanut olla kääntämättä ja uutta lukua aloittamatta. Jos kirjan kerrontaa pitäisi kuvata jollakin tavalla, siitä tulee minulle mieleen metallin kylmä ja kova kilahdus. Metalli ei ole lämmin, kotoisa tai pehmeä, mutta tarvittaessa leikkaa terävästi ja välkehtii kauniisti. Jonkin verran petollistakin se on, ja Mäkinen on taitava luomaan sumuverhojaan. Tarina etenee pala palalta, eri aikatasoissa, kummankin epäillyn elämäntarinaa auki punoen. Niin sotilasetsivät, lukija kuin ehkä kertojakin tuntevat samaa hämmennystä. Kuka on syyllinen? Miten kaikki päättyy?

Pikku hiljaa menneisyys, menneisyydet, nykyisyys, tulevaisuus, vaihtoehtoiset tulevaisuudet, totuus, oikea, väärä, itsepetokset ja särkyneet unelmat saavuttavat toisensa, kietoutuvat yhteen kuin tatuoinnit, joita hakataan ihoon Neuvostoliiton vankileireillä, Varkaiden veljeskunnassa. Härmän ja Norjan eteen avautuu totuus ja viimeinen kysymys: mitä arvoa on totuudella, mitä sillä olisi tehtävä?

Teos viihdyttää sopivasti, haastaa riittävästi ja jäi miellyttävän häiritsevästi askarruttamaan mieltä. Pureskeltavaa riittää kirjan kansien sulkeuduttuakin.

Ehkä 50/50 on 10/10, tai aika lähellä ainakin.

Lauri Mäkinen: 50/50
Siltala 2017
320s.
Kansi Elina Warsta

Muissa blogiarvioissa ollaan vähintään yhtä innostuneita:
Kirsin Kirjanurkka
Reader, why did I marry him?

Jos pidit tästä, saattaisit pitää myös Sirpa Kähkösen Graniittimiehestä.