Merja Mäki: Ennen lintuja

 

Että välillä onkin sellainen onni ja etuoikeus, että saa lukea niin upeita kirjoja! Ja tässä kuussa olen lukenut niitä jo kaksi peräkkäin.

Viime viikolla hehkutin teille Lauri Mäkisen Lopun alkua D-mollissa, nyt on Merja Mäen Ennen lintuja -romaanin vuoro. Molemmat romaanit kertovat sodasta upealla tavalla, mutta ovat keskenään hyvin erilaisia.

Siinä missä Mäkinen punoi tarinoistaan maailmanlaajuisen verkon, Mäki keskittyy yksityiseen, yksilön näkökulmaan. Pääosassa on Alli, kalastajan tytär, joka joutuu talvisodan jälkeen jättämään rakkaat Laatokan rannat, kun kotisaari jää väärälle puolelle rajaa.

Mäkisen kirjaa luin hitaasti useamman viikon ajan, lauseita rauhassa makustellen. Ennen lintuja tuli puolestaan luettua parissa päivässä, niin palavasti halusin tietää, kuinka Allin käy, löytääkö hän oman paikkansa elämässä.

On sanomattakin selvää, että tänä keväänä evakkotarinoihin on erityisen helppo samaistua. Kun uutisvirrassa päivästä toiseen tulevat vastaan kuvat kotinsa jättäneistä, sodasta paenneista perheistä, tulee Mäen herkkä kuvaus erityisen lähelle. Vaikka ajat ovat erilaiset, tuntuu kodista lähteminen, kaiken tutun taakseen jättäminen ja kokonaan uudenlaiseen ympäristöön ja kulttuuriin sopeutuminen todennäköisesti samalta. Pelko, helpotus, epäoikeudenmukaisuuden tunne, koti-ikävä, joukkoonkuulumattomuus, lamaannus ja taistelutahto vuorottelevat Allin ajatuksissa ja toiminnassa.

Rakastan Allin henkilöhahmoa, joka on kaukana herkästä mimosa-sankarittaresta. Alli on voimakas kuin härkä, yhtä itsepäinenkin. Hän haaveilee vastoin äitinsä tahtoa kalastajan ammatista, ja säilyy toimintakuntoisena tiukoissakin tilanteissa. Siitä huolimatta, että käytännössä kannattelee koko perhettään, on hänen itsetuntonsa välillä merkillisen huono. Se johtuu ankarasta äidistä, jolle mikään Allin tekemä ei tunnu koskaan riittävän.

Paitsi sotakertomus, Ennen lintuja on myös tarina äideistä ja tyttäristä, ystävyydestä sekä nuoren naisen kasvamisesta omaksi itsekseen. 

Allin ja hänen kälynsä Sylvin yhteisen evakkomatkan kuvaus on vavisuttavan hieno. Kaksi nuorta naista taivaltaa kaksistaan halki Suomen Karjalasta Pohjanmaalle tuoden mukanaan lehmän ja vasikan. Tuo matka paljastaa paitsi naiskaksikon myös heidän äitinsä todellisen luonteen ja kovuuden, eikä mikään tule enää olemaan ennallaan.

Vaikuttavaa luettavaa on myös Mäen luontokuvaus. Laatokan rannat, vesi ja luonto ovat läpi kertomuksen vahvasti läsnä, vielä silloinkin, kun kotitanhuvat ovat satojen kilometrien päässä uuden rajan takana. Myös käytetty kieli on eläväistä. Puhutaan pertistä, sintsosta, buabosta ja bunukasta. Kieli tuo runollisen soinnin tekstiin, mutta on kuitenkin helppolukuista. Kirjailija on ammatiltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja se kyllä näkyy ja kuuluu soinnikkaassa kielessä, missä on kaikki ja ei mitään ylimääräistä.

Ennakkoon pelkäsin vähän, onko romaanin aihepiiri tällä hetkellä liian raskas luettavaksi. Tämä pelko oli kuitenkin turhaa. Ennen kaikkea kirja oli kaunis ja nautinnollinen lukukokemus. Ehkä sen sivuja lehteillessä myös tuli käsiteltyä omia ajatuksia, huolia ja pelkoja ihan huomaamatta. 

Vaikka sotakirja onkin, Ennen lintuja on lohdullinen, voimaannuttavakin teos. Kuuluu ehdottomasti niihin romaaneihin, jotka tänä keväänä kuuluu lukea.

PS. Mäen ja Mäkisen rinnalle suosittelen myös viime keväänä ilmestynyttä Maarit Turtiaisen Marttinansaarta, mikä sijoittuu myös rajantakaiseen Karjalaan, sotavuosiin ja vesistöjen äärelle.

Merja Mäki: Ennen lintuja
Gummerus 2022
416s.