Tuomas Heikkilä: Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva

 

Kun aloitin historian opiskelun alakoulussa joskus 1990-luvulla, muistan, että ensimmäisellä tunnilla käsiteltiin Suomeen tehtyjä ristiretkiä. Tunnin lopuksi opettaja luki koulun kirjahyllyssä olleesta Peruskoulun historian lisälukemistosta legendan Lallista ja piispa Henrikistä. Nuo lisälukemiston tarinat olivat meidän oppilaiden keskuudessa hyvin suosittuja, sillä opettajamme oli hyvä tarinankertoja. Tuskin otimme tarinoita ihan todesta, mutta jännittäviä ja viihdyttäviä ne olivat.

Menisikö tällainen historiantunti enää läpi nykyisessä peruskoulussa? Nykyisen historiatietämyksen mukaan meille opetetut ensimmäinen, toinen ja kolmas ristiretki ovat ainakin osittain sepitteitä, ja kristinusko tuli Suomeen enemmänkin sarjoina Ruotsista ja Tanskasta käsin toteuttuja sotaretkiä. Mitään suurisuuntaista operaatiota, joissa piispa Henrik olisi itse johtanut ensimmäisiä sotalaivoja, on tuskin koskaan tapahtunut. Siitä huolimatta vielä 90-luvulla tiedettiin, että ensimmäinen ristiretki tapahtui tarkalleen ottaen 1155. Tämä lisäsi pienessä mielessä myös luottamusta samassa yhteydessä kerrotun legendan todenperäisyyteen.

Kun kyselin asiaa omalta jälkikasvultani, paljastui, että tarina Lallista ja Henrikistä on mukana myös nykypäivän historianopetuksessa. Sinänsä en tätä ihmettele, lasten johdatteleminen historian maailmaan käy lempeästi tarinoiden kautta.

Ymmärrys saamastani virheellisestä, tai siis vielä ainakin kolmekymmentä vuotta sitten ihan validista ja opetussuunnitelman mukaisesta, tiedosta ei ole järkyttänyt suuresti maailmankuvaani. Sitä yllättävämpää oli oppia Tuomas Heikkilän ansiokkaasta Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva -teoksesta, kuinka kiihkeitä tunteita herättävä Lallin hahmo onkaan, vielä tänäkin päivänä.

Kaikkihan me oletettavasti tunnemme vanhan legendan piispa Henrikistä, joka tuli matkoillaan maalaistaloon "pyytämään" ylöspitoa. Isäntä-Lalli oli poissa, ja Kerttu-emäntä kieltäytyi antamasta mitään. Silloin piispan joukot ottivat tarvitsemansa viljat ja muut tavarat väkisin, mutta jättivät niistä emännälle maksun. Legendassa katalaksi luonnehdittu Kerttu otti rahat, mutta miehensä kotiin palattua ei puhunut niistä mitään, vaan väitti piispan käyneen ryöstöretkellä. Tästä hurjistunut Lalli hiihti piispan kiinni, ja surmasi tämän Köyliön jäällä. Voittonsa merkiksi hän laittoi päähänsä piispan hatun, mutta riisuessaan sitä pois hattu veikin mennessään murhamiehen päänahkan. Tekoaan katunut ja hävennyt mies pakeni erämaahan järven rantaan, mutta sielläkään hän ei saanut olla rauhassa vaan hiiret häntä ahdistelivat. Tämän muistona yhdestä jos toisestakin paikasta löytyy Lallin itkukiviä ja Hiirijärviä.

On helppoa nähdä, että jo tässä yksinkertaistetussa ja kenties tutuimmassa legendan toisinnossa on kerrostumia monelta eri vuosisadalta. Legendasta liikkuu useita eri muotoja ja painotus riippuu aina itse kustakin agendasta, vieritetäänkö syy murhan tehneelle Lallille, hänen vaimolleen, vai vieraan maan valtaa edustaneelle virkamiehelle. Näin ollen Lallin hahmoon tiivistyy yhtä aikaa ajatus kurjasta murhamiehestä, epäonnisesti petoksen kohteeksi joutuneesta ja liian helposti kiivastuvasta uhrista, mutta toisaalta myös Jaakko Ilkan kaltaisesta aidosta talonpojasta ja isänmaallisesta sankarista.

Heikkilä avaa legendaan ja sen päähenkilöihin tiivistyneitä kerrostumia ja merkityksellisyyksiä kiinnostavasti. Kuten legendoissa yleensä, tähänkin liittyy monia universaaleja piirteitä ja toisaalta omia kansallisia erikoisuuksiamme. Vuosituhannen päähän on enää mahdotonta nähdä, mikä on se totuuden siemen, joka kaiken tarinallisuuden alla piilee.

Siksi tutkijan huomio kiinnittyy myös myöhempien aikojen Lalli-ilmiöihin. Ei yllätä varmaan ketään, että Lallista on leivottu jo kauan aikaa sitten nationalismiin liittyvä sankarihahmo, johon kiteytyvät isänmaallisena rohkeutena pidettyjä ominaisuuksia. Onpa Lallin kotipitäjän kunniastakin käyty kisailua, jossa niskan päälle on viime vuosikymmeninä päässyt Köyliö, josta löytyy myös Aimo Tukiaisen veistämä Lallin patsas. Kun Heikkilä oli rohjennut julkisesti esittää epäilyksensä legendan todenperäisyydestä, oli professori kutsuttu Köyliöön puhutteluun. Tosin Heikkilä kertoo kirjassa keskustelun olleen hyvähenkisen ja päättyneen molemminpuoliseen hyväksyntään. Mutta olisiko moista väkivaltaista legendaa hellivästä kunnasta muuten ehjin nahoin pois päässytkään?! 

No, leikki leikkinä. Lallin ja Henrikin tarina on osa suomalaista kulttuuriperinnettä ja sitä ovat pitäneet yllä köyliöläisten ja kansallismielisten lisäksi myös muun muassa evankelis-luterilainen kirkko. Ja miksipä hyvästä tarinasta pitäisi eroon päästäkään? Hyvässä jutussa on aina kolmannes liioittelua ja jos tässä tapauksessa suhdeluku onkin toisinpäin ja vähän siitä ylikin, niin entä sitten. Tarina ei kerro ehkä totuutta siitä, mitä tapahtui köyliöläisellä järven jäällä liki tuhat vuotta sitten, mutta sen sijaan se kertoo paljon kansakunnan historiasta, sen arvomaailmasta ja kunakin aikana tärkeänä pidetyistä asioista. Toisin sanottuna, vanha legenda on oikea kansanperinteen aarreaitta ja sitä Tuomas Heikkilä kuvaa ja analysoi mielenkiintoisesti. Äänikirjan lukee Jukka Pitkänen tapansa mukaan nautittavasti.

Tuomas Heikkilä: Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva
Tammi 2022
Kesto 4h 58 min
Lukija Jukka Pitkänen