Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda

Tässäpä teos, joka on koskettavuudeltaan ja ajatusten herättävyydeltään ihan omaa luokkaansa viime aikoina lukemieni kirjojen joukossa. Silja Koiviston Sataman kapakan Hildaa lukiessani olen ehtinyt miettiä ja tuntea monenlaisia ristiriitaisia ajatuksia ja tuntemuksia.

Oletko katsellut joskus sukusi vanhoja mustavalkoisia kuvia ja miettinyt, millaisia elämäntarinoita mahtaa kätkeytyä vakavahkojen ilmeiden ja kuvaajan edessä otettujen pönötysasentojen taakse? Millaisia iloja ja suruja ihmiset ovat kokeneet, ovatko eläneet tiukasti yhteiskunnan yleisesti hyväksyttyjen sääntöjen mukaisesti, vai ovatko kenties olleet kapinallisia? Mitä on tapahtunut kameran sulkimen räpsähdettyä, millaista elämää kuvattu on lähtenyt jatkamaan?

Samantyyppisiä ajatuksia pohti myös Silja Koivisto katsoessaan isoisotätinsä Hilda Sofia Hakkaraisen kuvia. Paitsi kuvista, Koivisto tunsi osan tarinasta, tai pikemminkin sen surullisen päätöksen, myös Terttu-mummonsa tarinoista. Hilda ammuttiin Kotkassa Ravintola Rauhassa kesällä 1939. Julkinen veriteko tapahtui nopeasti. Hildan seurana istunut Viljo Pylkkö veti esille aseen, ampui ensin Hildan ja sitten itsensä. Kaikki oli jo ohi ennen kuin kukaan ehti reagoida tapahtumiin.

Kun Silja Koivisto alkoi selvittää isoisotätinsä elämäntarinaa ja etsiä syitä sille, miksi Hildalle kävi kuten kävi, hänelle alkoi selvitä aiemmin piilossa olleita asioita. "Hiltsu" ei ollutkaan ihan tavallinen täti. Asiakirjoista selviää, että 1930-luvulla hän useamman vuoden ajan elätti itsensä ainakin osittain prostituutiolla.

Kotka oli ennen sotia, ja vielä sen jälkeenkin, vilkas satamakaupunki. Hildan kotipaikkakuntaan Leppävirtaan verrattuna suorastaan kosmopoliittinen suurkeskus. Satamassa vieraili laivoja kaikista maailman kolkista ja sillä välin kun laivoja ahdattiin, oli merimiehillä aikaa nauttia Kotkan huvituksista maissa. Syntyi lukemattomia Kotkan viihde-elämään liittyviä legendoja, aina legendaarisesta Kotkan ruususta lähtien, mitä muuten käsitellään myöskin Koiviston kirjassa.

Kotkan kultaisten vuosien lisäksi Koivisto keskittyy selvittelemään prostituution historiaa niin Kotkassa kuin Suomessa yleisemminkin. Hildasta säilyneet kirjalliset lähteet ovat hyvin rajalliset, joten Koivisto laajentaa tutkimustaan seuraamalla arkistokirjalähteitä Hildan tuttavien kohdalta sekä perehtymällä laajemmin "epäsiveää elämää" eläneiden ja/tai muuten irtolaisiksi tai joutoväeksi määriteltyjen ihmisten kohteluun yhteiskunnassa. Pääsääntöisesti Hildan tarina laajenee yksityisestä yleiseen onnistuneesti, joskin ehkä joitakin rönsyjä olisi voinut karsia pois ja pitää tarina dynaamisempana pakettina.

Ei varmasti yllätä ketään, että epäsiveä käytös nähtiin ongelmana aivan kuten naisten epäsopiva käytös on nähty yhteiskuntaa uhkaavana tekijänä maailman sivu. Siksi naisia yritettiin hillitä, suitsia ja valvoa. Osin toimet olivat varsin tekopyhiä. Epäsiveänä nähtiin moni nykymittapuulla mitattuna aivan normaali asia kuten alkoholin nauttiminen julkisesti, ravintolassa istuminen tai kaupungilla yksin liikkuminen ilta- tai yöaikaan. Naisena on helppoa tuntea sympatiaa kanssasisaria kohtaan.

Mutta toisaalta, mikään ei poista sitä tosiasiaa, että Hildan aikakautena laivatytöt ja kotkanruusut eivät olleet useinkaan emansipoituneita naisasianaisia, vaan yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia vähävaraisia naisia, joille seksityö oli ainoa keino pysyä hengissä. Taustalla oli usein myös päihdeongelmia, syrjäytymistä, sukupuolitauteja, rikkoutuneita perheitä ja yleistä kurjuutta. Varmasti valvonnalle oli myös perusteensa ja aitoa halua auttaakin oli.

Esimerkiksi Hilda joutui nähtävästi turvautumaan seksityöhön monen muun tavoin 30-luvun laman seurauksena joutuessaan työttömäksi. Vaikutti siltä, että hän oli jälleen pääsemässä kiinni "tavalliseen" työelämään, kun hänen elonsa päättyi ennenaikaisesti toisen maailmansodan kynnyksellä.

Sattumalta tätä kirjaa lukiessani Kerhotalo-podcastissa puhuttiin Onlyfans-työstä. Tarkoitukseni ei ole väittää, että 30-luvun prostituutio tai 2020-luvun eroottinen alustasisällöntuotanto olisivat rinnastettavissa toisiinsa, mutta podcast-jaksossa Laura Haimilan ja Emmi Nuorgamin pohdinta summaa hyvin kaikki ne monenlaiset, keskenään ristiriitaiset ajatukset, mitä itse pohdin tätä kirjaa lukiessani.

Silja Koiviston tekstiä on erittäin miellyttävä lukea. Hän ei jää isoisotätinsä tarinassa objektiiviseksi kertojaääneksi, vaan heittäytyy mukaan tarinaan kaikkine epävarmuuksineen ja epätäydellisyyksineen. Hän pitää oikeutetusti sukulaisensa puolta, eikä se tunnu tässä tapauksessa millään tavalla häiritsevältä vaan tekee tarinasta entistä inhimillisemmän ja koskettavamman. Kirja imaisi minut mukaansa niin, että useampanakin iltana menin nukkumaan huomattavasti myöhemmin kuin olisi ollut suotavaa. Toisaalta kirjan viimeisiä sivuja säästelin, sillä en olisi suonut kirjan vielä päättyvän. 

Mielenkiintoinen sattuma on, että kävin Kotkassa toissakesänä, ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun alun. Siksi monet kirjassa esitellyt paikat olivat vielä kirkkaana mielessä. Kotka ei ole suuren suuri kaupunki, joten kadunkulmat, puistot ja rakennukset olivat mielessäni yllättävänkin kattavasti. Jopa niin kattavasti, että huomasin nauttineeni päivällisen samalla paikalla, jossa Hilda Sofia Hakkaraisen elämä päättyi kahdeksankymmentä vuotta aiemmin.

Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda
Johnny Kniga 2022
312s.