Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 

Tästä uhkaa tulla koko blogihistoriani lyhyin arvio.

Rakastin tätä kirjaa. Piste.

Noin, siinäpä tärkein sanottuna. Aika harvoin, korkeintaan muutaman kerran vuodessa, jonakin vuonna ei ollenkaan, tulee kirjan kanssa tällainen olo ja nyt se sitten tuli Emma Hambergin Je m'appelle Agnetan kanssa.

Koska kyse on erityisesti henkilökohtaisesta tunteesta, tuntuu aika latistavalta yrittää muuntaa se kirjoitetuiksi sanoiksi, varsinkin kun minun omat tuntemukseni eivät mitenkään pysty takaamaan, että joku toinen lukija kokisi saman elämyksen. Mutta koska tietenkin haluan opastaa muitakin hyvien kirjojen äärelle, yritän laittaa ylös jotakin analyyttistäkin.

Romaani kertoo keski-ikäisestä Agnetasta, jota voisi kuvailla sanoilla keskiluokkainen ja keskinkertainen, jopa tapettiin sulautuva. Kaksi lasta ovat jo aikuisia ja tarvitsevat äitiään vain silloin kun ovat rahaa vailla. Aviomies Magnus taas purkaa energiansa avovesiuintiin, painontarkkailuun ja lintubongausharrastukseen. Nämä harrastukset ovat avioparin yhteisiä, ainakin Magnuksen mielestä, mutta todellisuudessa Agneta ei voisi olla niistä vähempää kiinnostunut. Koska pariskunta nukkuu eri makuuhuoneissa, on Agneta alkanut viettää kaksoiselämää ja nautiskella viiniä ja juustoja omassa huoneessaan. Työ virastossa kiinnostaa Agnetaa aivan yhtä paljon kuin jäiseen veteen pulahtaminen hylkeenrasvalla voideltuna.

Sitten eräänä päivänä mitta täyttyy lopullisesti. Agneta bongaa lehdestä au pair -ilmoituksen ja ilmoittaa lähtevänsä muutamaksi kuukaudeksi Ranskaan. Katumus iskee jo puolimatkassa, mutta niin vain Agneta päätyy provencelaiseen pikkukylään. Kommunikointia häiritsee huomattavasti se, ettei hän osaa ranskaa, eikä juuri kukaan kyläläisistä ruotsia tai englantia. Eikä Agnetan hoidettavakaan ole lapsi, vaan muistisairas vanhus. Kukapa osaisi kuvitella, että sieltä, vanhasta luostarista Agneta löytäisi paitsi sielunkumppanin myös itsensä, Laventelinaisen?

Je m'appelle Agneta on hurmaava teos kuvatessaan Agnetan arkea Provencessa. Se on juuri sellaista hyvän ruoan, viinin ja ystävien kanssa istuttujen iltojen kyllästämää elämää, mitä aina kuvittelemme elämänmenon etelessä olevan. Tarina, jossa (keski-ikäinen) nainen tekee irtioton sovinnaisesta ja kaavoihin kangistuneesta elämästään ja lähtee etsimään itseään maailmalle on niin monista kirjoista ja elokuvista tuttu, että voisi kuvitella siitä olevan mahdotonta saada mitään uutta irti.

Eikä Emma Hamberg ole uutta pyörää keksinyt, mutta kertoo Agnetan sekä siinä sivussa monen muun kyläläisen, ennen kaikkea huollettavansa Einarin, tarinan sielukkaasti ja lämpimällä huumorilla. Juuri kirjan huumori piti minua otteessaan. Einarin hauras dekadenssi, joka muistutti menneistä päivistä ja toisaalta Agnetan hiljainen, vain omaksi iloksi tarkoitettu piikikkyys muodostivat oivallisen vastinparin.

Hamberg on onnistunut vangitsemaan romaaniinsa elämästä jotakin olennaista: jokaisella on oikeus elää juuri omannäköistään elämää. Ja kun oma polku on löydetty, silloin kannattaa päästää ilo pintaan, vaikka syvän märkänis.

...Minulla on tapana aloittaa jokainen päivä niin, että kysyn itseltäni kysymyksen. Juttelen sille, mikä on tuonut minut tähän pisteeseen. Tarkistan, miten se voi ja varmistan, että se on edelleen voimissaan. Vähän kuin heräisi aamulla, katsoisi rakastettuaan silmiin ja kysyisi, miten hän voi.

- Ymmärrän. Mitä sinä sitten kysyt? 

- How do you do, my libido?

 

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta
WSOY 2022
Suomentanut Saara Kurkela
343s.