Kashmeera Lokuge, Hyppe Salmi: Ilmatilaa

 

En tiedä yhtään mitään siitä, millaista on olla parikymppinen ruskea nainen 2020-luvun Suomessa. Siksi tuntuikin tärkeältä lukea Kashmeera Lokugen ja Hyppe Salmen Ilmatilaa. Ennen kaikkea tartuin kirjaan kuitenkin siksi, että takakannen ja ensimmäisen sivun perusteella olin siihen jo koukussa.

Shehani elää kahden maailman välissä: äiti, pikkusisko ja muu suku Sri Lankassa, isä Suomessa. Opiskelut ovat jumiutuneet, parisuhteet ovat pakkasella, epäkiinnostava asiakaspalvelutyö nihkeässä ympäristössä ei paljon mieltä lämmitä, kun masennus puskee päälle. Tunteitaan Shehani turruttaa pilveä polttelemalla ja seuraavana päivänä kaikki alkaa alusta pöhnäisenä.

Sri Lankan suuntaan Shehani pitää yllä kiltin tytön kulissia, mutta todellisuudessa hän on länsimaalaistunut, vapaa, independent woman. Paitsi, että aika usein ei tunnu siltä. Varsinkaan silloin, kun suhde Janin kanssa raastaa.

Ilmatilaa on kielellisesti superkiinnostava sekamelska, jossa puhutaan suomea, englantia, sinhalaa ja ruotsia vapaasti ja tajunnanvirtamaisesti. On varmasti monta lukijaa, joita tällainen tapa käyttää kieltä ärsyttää, mutta minä nautin.

Suomen kielestä ja sen tulevaisuudesta ollaan huolissaan ja olen varsin fennomaani. Mutta vastaavasti olen myös sitä mieltä, että elävän kielen edellytys on se, että sitä käytetään vapaasti ja näin ollen myös toisista kielistä tulevat vaikutteet pääsevät virtaamaan ja rikastuttamaan kieltä. Näinhän on ollut aikojen sivu.

"Worst case täs käy niin et oon joku päivä 65-vuotias sinkku, joka on säästänyt omaa uniikkia persoonaa spessulle, joka never turns up."

Myönnän, että minulla itsellänikin on tapana ripotella puheeseen erikielisiä ilmauksia, mutta Lokuge vie sen ihan omiin sfääreihinsä. Juuri Lokugen persoonallisesta tavasta käyttää kieltä romaanin kerrotaan saaneen myös alkunsa, kun Hyppe Salmi ihastui Lokugen kanssa viestitellessään tämän ilmaisuun.

Itselleni kirja muodostui merkitykselliseksi nimenomaan kielen ansiosta, mutta on Ilmatilassa toki paljon muutakin tärkeää ajankuvaa. Valtaosa kotimaisesta kirjallisuudesta on edelleen valkoisen, etniseltä perimältään yhtenäisen, väestönosan kirjoittamaa. Millaista on olla ensimmäisen polven suomalainen, ei-valkoinen suomalainen, buddhalainen, mutta maallistunut suomalainen? Sellaisia tarinoita on luettavana huomattavasti vähemmän, mutta onneksi koko ajan enenevässä määrin.

Yksi tyhmimpiä suomalaisia sanontoja mitä oon oppinut on, et Ei haukku haavaa tee. Kuka ikinä sen on keksinyt ei tiiä mistään mitään. Ekasta viikosta alkaen Suomessa kun mä tulin koulusta bussilla kotiin, yks little luihulettinen fucker jäi aina pois aikasemmin, käänty ovella kattoon mua ja huus:
- Neekeri!
Voin sanoo et se sattu. Se häpeä joka nous, en ikinä unohda sitä.

Toisaalta Ilmatilaan voinee samaistua moni ihonväristä riippumatta. Mielenterveyden ongelmat, elämänhallinnan vaikeus, ulkopuolisuuden tunne yhteiskunnasta ja pelko siitä putoamisesta ovat valitettavan yleisiä kokemuksia varsinkin nuorten aikuisten keskuudessa.

Vakavista teemoista huolimatta Ilmatilaa on kuitenkin pirskahteleva ja virkistävä esikoisromaani, jota tuli luettua ihan ahmimalla. Shehani on mielenkiintoinen, ristiriitainen hahmo, joka on yhtä aikaa vahva ja murtumispisteessä, tiedostava ja epäoikeudenmukaisuuteen puuttuva, mutta kuitenkin itse miehiä välillä rankasti esineellistävä. Räväkkä kieli saanee herkempien lukijoiden posket punehtumaan, mutta vastaavasti pitkästymisen vaaraa ei ole. 

Tässä romaanissa mikään ei ole taskulämmintä. On vain puhdasta hunajaa, lihaa, verta ja tunteita.

Kashmeera Lokuge, Hyppe Salmi: Ilmatilaa
Ilmatilaa
Tammi 2021
333s.