Anna Kontula: Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä

 

Otin kuunneltavakseni Anna Kontulan Pikkuporvarit -kirjan toiveenani tulla provosoiduksi kunnon pamfletti-hengessä. Tiedän Kontulan kynänjäljen tarvittaessa paitsi pisteliääksi myös älykkääksi, ja mikään ei piristä niin paljon kuin tulla toisinaan älyllisesti haastetuksi ja näykityksi.

Vaikka oma identiteettini on aina identifioitunut pikemminkin maalaisen ja kaupunkilaisuuden välimaastossa kipuiluun, lienee porvaristo ja keskiluokka se viiteryhmä, mihin voin sanoa selkeästi kuuluvani. Nuoruudessani yhteiskuntaluokista ei oikeastaan edes puhuttu preesenssissä, luokat kuuluivat pikemminkin historian kuin yhteiskuntaopin tunneille, ja koin ikäluokkani kanssa vahvasti, että olemme siirtyneet luokkajaon jälkeiseen aikaan.

(Tässä vaiheessa on tarpeen muistutaa, että tällainen sokeus luokkajaolle oli mahdollista toki ennen kaikkea siksi, että oma yhteiskunnallinen asema ja varallisuus sen mahdollistivat. Silti väitän, että 1990-luvun pienessä yläsavolaisessa kylässä luokkajako oli perheiden elämäntapoja keskenään verratessa helppo unohtaa.)

Viime vuosina luokista on alettu puhua enemmän ja erityisesti siksi, että perinteinen keskiluokka tuntuu olevan ahdingossa. Siinä missä luokkakierto on länsimaissa pitkään mennyt ylöspäin, nyt rattaiden vauhti on hidastunut ja peräti kääntynyt toiseen suuntaan. Yhä useampi alemman keskiluokan edustaja on pudonnut tai putoamassa alaspäin. Tämä näkyy esimerkiksi ääriliikkeiden kannatuksen lisääntymisenä ja jopa suoranaisena demokratian kriisinä USA:n tapauksessa.

Kontula käsittelee porvarillisuutta kuitenkin enemmän kulttuurisena käsitteenä. Porvallisuus tai pikkuporvallisuus on jotakin, mitä pidetään sisäänpäinkääntyneisyyden, ulkokultaisuuden ilmentymänä. "Mitä naapuritkin ajattelisivat" - ilmiö on kieltämättä olemassa, mutta toisaalta olen aina ollut taipuvainen epäilemään käsitteen liittämistä nimenomaan porvarillisuuten. Siinä missä pikkuporvarillisuus nähdään perinteisesti jähmettävänä voimana, miellän itse porvarillisuuden liittyvän taloudelliseen ja sitä kautta myös kulttuuriseen toimeliaisuuteen, joka on enemmänkin eteenpäin vievä voima.

Kyse on toki katsantokannasta ja ymmärrän kyllä vastakkaisetkin näkemykset. Ja näitä näkemyksiä on todistettavasti paljon. Kautta vuosikymmenten ja -satojen kirjailijat, taiteilijat, sosiologit, yhteiskuntatieteilijät ja filosofit ovat haastaneet pikkuporvarillisuutta. Tämä on kiistatta totta ja sinänsä kiinnostava asia ja tutkimuksenkohde.

Toisaalta minua kiinnostavat "pikkuporvarillisuuden" nykymuodot. Vaikka yhtenäiskulttuurin aika on ohitse, somen ansiosta tai vuoksi sosiaaliset normistot ovat saavuttaneet tasoja, joihin niillä ei aiemmin  ollut pääsyä. Kuunnelkaapa vaikka Emmi Nuorgamin ja Laura Haimilan Kerhotalo-podcastin uusin osa kotihäpeästä, niin pääsette kärryille siitä, mitä tarkoitan.  Nuorgamin, Haimilan ja myös minun lapsuudessa kaikilla oli "tavalliset kodit", nykyisin kotien "täytyy" näyttää paitsi siisteiltä myös kuin suoraan sisustuslehdistä otetuilta. Halpojen lastulevykyhäelmien tilalla "on oltava" laadukkaita design-klassikoita.

En viittaa Kerhotalo-podcastiin sattumalta, sillä sen tekijät ovat hyviä esimerkkejä monipuolisesta, piristävästä ja ajattelemaan herättelevästä yhteiskunnallisesta keskustelusta, jossa toimijuus ja puheenvuorot on otettu omiin käsiin. 

Tätä ja monen muun ruohonjuuritason vaikuttajan työtä vasten peilattuna olin Pikkuporvareihin jokseenkin pettynyt. Sillä on ehdottomat ansionsa porvarillisuuden ja siitä käydyn keskustelun kontekstoijana ja taustoittajana, mutta muuten sävy oli turhan akateeminen ollakseen kovinkaan räväkkä kannanotto tai yhteiskunnalliseen keskusteluun herättelevä pamfletti. Puhtaasti yhteiskuntatieteelliseksi tutkimusteokseksi se puolestaan oli liian suppea.

Voi toki olla, ettei äänikirjaformaatti ollut eduksi teokselle. Luvut, jotka alkoivat aina historiallisella sitaatilla, tuntuivat kovin lyhyiltä ja pintapuolisilta. Käsitellyt aiheet puolestaan jo moneen kertaan esille nostetuilta.

En kaipaa räyhäämistä, enkä asiatonta osoittelua tai kenenkään syyllistämistä, mutta olisin toivonut kirjaa kuunnellessani ärsyyntyväni edes vähän. Asema kansanedustajana kenties rajoittaa Anna Kontulan kynän terävyyttä (sinänsä hyvä niin), mikä on aihe huomioiden aika ironista. 

Pikkuporvarit on nimittäin yhtä räväkkä ja provosoiva kannanotto kuin Vallilan verhot tai valkoinen sohva olohuoneessa.

Anna Kontula: Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä.
Into Kustannus 2021
Äänikirjan kesto 3h 19min
Lukija Satu Paavola