Maija Kajanto: Korvapuustikesä
Aina toisinaan sitä lukee kirjan, joka on kuin minulle tehty. Ja Maija Kajanto tuntuu olevan erikoistunut sellaisiin kirjoihin. Jo Mittoja ja tilaustöitä tuntui nimensä mukaisesti mittatilaustyöltä minulle ja viihdyin erinomaisesti myös seuraavien osien parissa.
Kirjailijan uutuusromaani Korvapuustikesä avaa uuden Kahvila Koivu -sarjan. Jo takakannen perusteella tiesin, että nyt ollaan vahvasti Amman mukavuusalueella. Päähenkilö Kristiina Kivimaa kerää roposia epäkiitollisesta työstä Wopekin tuotekehitysosastolla. Kuppi menee nurin, kun pullankaan ei tarvitse enää maistua hyvältä, pääasia, että kuvat ovat kivat ja lipstikka menee kaupaksi.
Samaistun kyllä tähän täysin. Pulla on pyhä asia! Olen jo vuosia sitten ilmoittanut, että jos lähden joskus mukaan politiikkaan, se mitä todennäköisimmin tapahtuu perustamani Pullapuolueen riveissä. Sillä mitä ongelmaa ei pulla ratkaisisi?
Irtisanouduttuaan Krisse suuntaa aidon pullan alkulähteille Keski-Suomeen, Pyhävirralle. Sieltä löytyy mummo ja mummon lounaskahvila, joka tosin on väliaikaisesti kiinni mummon jouduttua sairauslomalle.
No, tiedätte varmaan mitä sitten tapahtuu. Miettiessään seuraavaa siirtoa Kristiina päättää muutaman kuukauden ajan pyörittää kahvilaa mummonsa puolesta. Samalla sisimpään haudatut menneisyyden solmut alkavat pikku hiljaa aueta.
Korvapuustikesä oli suloinen, mutta ei, kahvilateemastaan huolimatta, imelä teos. Luokittelisin tämän samaan sarjaan Kirsi Pehkosen Jylhäsalmien kanssa. Kristiina on rationaalinen toimennainen, joka innostuu mieluummin työnteosta ja Pyhävirran luonnosta kuin shoppailukierroksista. Päähenkilön lisäksi kirjassa esiintyy monia muitakin elämänmakuisia hahmoja, kuten topakka Helmi-mummo, nuori kunnanjohtaja Tommi Rapala sekä Krissen nuoruuden poikaystävä Jonne.
Pikkukunnan kesäasukkaana minun oli helppo samaistua sekä henkilöhahmojen elämänkäänteisiin kuin ylipäänsä Pyhävirran elämänmenoon. Sitä paitsi kukapa kotileipuri ei joskus salaa haaveilisi omasta kahvilasta? Todellisuudessa olen kuitenkin aivan liian laiska sellaiseen, joten kirjahaaveilu sopii minulle mainiosti.
Erityisen kivoja yksityiskohtia kirjassa olivat todelliset reseptit, joita kyllä pitää päästä kokeilemaan. Vai mitä sanotte perunasalaatista, joka saattaa aiheuttaa akuuttia pussailua tai leivoksista, joilla pohjustetaan keskustelua kunnanjohtajan kanssa. Sitten, kun Kahvila Koivu -sarja joskus tulee päätökseensä, olisi vain oikein ja kohtuullista julkaista myös pyhävirtalainen reseptikirja. Tämän voi tulkita ensimmäisenä tilauksena.
Jos elokuinen arki uhkaa vyöryä hallitsemattomana päällesi, tällä se taatusti pysyy aisoissa. Ota siis aikalisä ja äkkilähtö Pyhävirralle ja korvapuustikesään!
Maija Kajanto: Korvapuustikesä
WSOY 2022
320s.
Minua vähän arveluttaa tarttua tällaisiin kepeämpiin(?) teoksiin, sillä vierastan niiden joskus aika kaavamaista ja ennalta-arvattavaa juonta. Mutta silti kyllä nimenomaan välillä kaipaisin jotain hyvän mielen lukemista. Tämä saattaisi olla hyvä vaihtoehto, kun on paljon saanut kiitosta. ☺️
VastaaPoistaRomanttisessa viihdekirjallisuudessa taitaa olla aika vaikea kehitellä kovin omaperäistä juonta, mutta sanoisin kyllä, että Korvapuustikesä ei ole ollenkaan sieltä ennalta-arvattavimmasta päästä. Oikeastaan lopussa on jopa vähän yllätystä mukana!
PoistaAjattelinkin että tämä olisi samantyyppinen kuin Jylhäsalmet 😊 Se on siis ihan kehu 😃 Olen taas monen vuoden jälkeen oppinut nauttimaan myös viihdekirjoista ja vaikka moni niitä dissaa, olen itse tästä iloinen. Mika vika viihtymisessä muka voisi olla 😉
VastaaPoistaEn tunne Jylhänsalmea , mutta Enni Mustosen, Pirjo Tuomisen, Eira Pättikankaan ja Outi Pakkasen kirjat tunnen.
PoistaLuen rentoutuakseni nitä naisten viihdekirjoja, mutta myös paljon muuta, erityyppistä.
Tämä on genre jossa jossa tietyt kuviot toistuvat säännöllisesti. Rempataan vanha huonokuntoinen kodikkaaksi, tehdään ruokia, tavataa pari miestä joista toinen osottautuu oikeaksi, toinen vääräksi ym. Näistähän me naiset tykätään, unelmoidaan prinssistä linnoineen.
Kirjailijat nappaavat ideoita toinentoisiltaan kuten tässä Maija Kartano tekee kun kirjoittaa reseotejä kuten Outi Pakkanen. Samaa on useilla naiskirjailijoilla: tyttärellä on vaikeat välit sitiin, mutts mummot ovat suloisia.
Minulla on näkö uonontunut joten kuuntelen nykyään kirjani. Se onkin kuin toinen kirja kun hyvä lukija, usein näyttelijä, lukee.
Tämän Korvapuustikesän lukijan tyyli, eikä ääni minua tahdo miellyttää. Ääni on kova aina terävyyteen saakka. Tyyli on kovin ponnekas ja se antaa vaikutelman kuin Krissellä ja mummolla olisi aina huonot välit.
En ole kuin puolivälissä kirjaa, mutta lopun voi kyllä arvata, luulen.