Työelämän myytit ja todellisuus

 

Muutamina viime viikkoina mediassa on puhuttu ja kirjoitettu paljon työelämästä. Ilmiö ei ole uusi: kun lomakausi väistyy ja ihmiset palailevat töihin, ilmestyvät työssä jaksamista, työhyvinvointia ja onnistunutta työelämään palaamista käsittelevät artikkelit lehtiin yhtä varmasti kun Juha Miedon mämminsyöntiraportointi pääsiäisenä. Tämä kertoo siitä, mitä moni miettii: mitenkähän se arki lähtee taas sujumaan, kuinka arkea voisi helpottaa ja omasta jaksamisesta pitää huolta. Mielenkiintoista oli myös parin päivän takainen Hesari uutisointi siitä, kuinka yritysten suhtautuminen etätyöhön on tiukentunut. Yhä useammassa firmassa työntekijät halutaan fyysisesti työpaikalle ainakin osittain. Osalle tämä on huono, osalle hyvä uutinen.

Uutisointia on ollut mielenkiintoista seurata kahdesta syystä. Ensimmäinen, henkilökohtainen, on se, että itseäni työhönpaluu ei tänä syksynä koskettanutkaan, olenhan opintovapaalla. Toinen syy taas on se, että kirjoitin samaan aikaan työelämän muuttumiseen ja työhyvinvointiin liittyvää esseetä ja yksi opintojakson osa oli nimenomaan seurata ajankohtaista uutisointia ja hyödyntää sitä oppimistehtävässä.

Sen tiimoilta luin kirjaa nimeltä Työelämän myytit ja todellisuus. Pasi Pyöriän toimittama teos koostuu suomalaisten tutkijoiden kirjoittamasta kymmenestä, suomalaista työelämää käsittelevästä, esseestä. 

Arvaatteko, mikä heidän mukaansa on se suurin myytti? Se, että työelämä muuttuu! Nimittäin, tutkimusten valossa, eipä se oikeastaan niin hirveästi muutukaan!

Tämä on varsinainen jymyuutinen. Niin kauan kuin muistan, on puhuttu työelämän muuttumisesta. Kaikki tuntuu olevan jatkuvaa muutosta ja vieläpä huonompaan suuntaan. Lama-ajan lapsena massatyöttömyys ja pätkätyöt on termeinä koverrettu muistiin polttomerkein. Mutta kun seurataan vuosikymmenten yli ulottuvaa aineistoa, voidaan huomata, että loppujen lopuksi muutoksia on tapahtunut häkellyttävänkin vähän. 

Ei kaikki toki ole säilynyt ennallaan. 70-luvun teollisuusvaltainen työelämä on muuttunut palveluyhteiskunnaksi. 1990-luvulta lähtien tietotekniikan kehitys on tietenkin mullistanut monia työn tekemisen tapoja ja käytäntöjä.

Mutta siitä huolimatta, vaikka kuinka paljon puhutaankin epätyypillisten työsuhteiden lisääntymisestä ja nollatuntisopimuksista, suurin osa suomalaisista työsuhteessa olevista ihmisistä on täysiaikaisessa, tyypilliseen päiväaikaan tapahtuvassa ja toistaiseksi voimassaolevassa työsuhteessa. Toisaalta, kuten Pyöriä ja Satu Ojala artikkelissaan huomauttavat, nollatuntilaisia ja epätyypillisissä työsuhteessa olevia ihmisiä oli ennätysmäärät agraarissa yhteiskunnassa kun maaseudun liikaväestö purkautui kaupunkeihin asumaan. Tuolloin olosuhteet olivat aika lailla karummat kuin nykypäivänä. Toisin sanottuna, kuten monessa muussakin asiassa, sitä "vanhaa hyvää aikaa" ei ehkä koskaan ollutkaan, tai ainakin se on suomalaisessa työelämässä ollut todella lyhyt ajanjakso jossakin 70-80-lukujen tienoilla.

Miksi työelämän muutoksesta (ja huonontumisesta) sitten puhutaan niin paljon? Vaikka suuressa kuvassa muutoksia ei juuri näkyisikään, tutkimukset eivät tavoita yksittäisiä ihmiskohtaloita. Suuret linjat voivat näyttäytyä vakaina, mutta siitä huolimatta kokonaisia teollisuuspaikkakuntia on lähes pyyhkiytynyt kartalta, pienemmistä yksiköistä puhumattakaan. Toisaalta työelämän heikentymisestä puhumisessa näyttää olevan tietty kaava. Muutokset koetaan suurimpina ja uhkaavimpina silloin kun eletään taloudellisesti epävarmoja aikoja. Nyt takana on historiallisen pitkä epävarmuuden kausi, pitkä taantuma, joka hädin tuskin ehti pariksi vuodeksi kääntyä kasvun puolelle ennen koronapandemiaa, Ukrainan sotaa, inflaatiota ja energiakriisiä. Ihmiset ovat huolissaan ja kun ihmiset ovat huolissaan, tuntuu jokainen muutos ennemminkin uhkalta kuin mahdollisuudelta.

Onkin huomattava, että Pyöriän toimittama kirja on ilmestynyt vuonna 2017. Se on siis autuaan tietämätön viime vuosien mullistuksista. Korona muutti työelämän käytännöt käytännössä yhdessä yössä. Mutta kappas vain, nythän näyttää siltä, että tutkijat ovat kuin ovatkin oikeassa. Aiemmin mainitsemani Hesarin juttu vihjaa siihen suuntaan, että nyt yrityselämässä ollaan jälleen ottamassa päättäväisiä askeleita kohti vanhaa ja tuttua systeemiä.

Mutta ehkä jotakin suurta kuitenkin on tapahtumassa: niin suuria muutoksia, että säilyttävä ja vanhaan tarrautuva ihmismielikin joutuu taipumaan muutokselle. Linkkaan tähän loppuun vielä Työterveyslaitoksen skenaarioraportin, joka suuntaa katseen lähitulevaisuuteen, 2030-luvulle. Siinä Työterveyslaitoksen tutkijat esittävät neljä erilaista skenaariota työelämän ja yhteiskunnan muutossuunnista. Itseäni mietityttävät erityisesti ilmastonmuutoksen vaikutukset. Kun maailma ympärillä palaa, jaksammeko yhä ja edelleen innostua ikuisen taloudellisen kasvun, pöhinän ja pössiksen tavoittelusta entiseen malliin, vai nousevatko yrityselämässäkin esille aivan toisenlaiset arvotukset? 

Siinäpä riittääkin pohtimista. Hyviä ajatuksen eväitä pohdintaan tarjoavat sekä tämä kirja että edellä mainittu raportti!

Pasi Pyöriä (toim.): Työelämän myytit ja todellisuus.
Gaudeamus 2017
236s.