Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi
Heti kun sain käsiini Paperipalatsin ensimmäistä kertaa, tiesin, että tulisin pitämään kirjasta. Se toi jo takakannen tekstin perusteella mieleen Suon villin laulun ja vertaus tuntuu pätevältä myös kirjan lukemisen jälkeen, lähinnä luontokuvauksen osalta. Yksi kirjan päähenkilöistä onkin ehdottomasti Cape Codin niemimaa ja siellä sijaitseva suvun kesäpaikka, ironiselta nimeltään Paperipalatsi.
Yhden päivän romaani etenee kahdessa aikatasossa: toisaalta tunti tunnilta Cape Codissa, toisaalta takaumina ja välähdyksinä suvun ja erityisesti keskushenkilö Ellen menneisyyteen. Tämän ja viipyilevän tunnelmansa ansiosta kirja tuntuu huomattavasti 400 sivuaan pitemmältä. Ehkä tarina eteni omaan makuuni jopa liiankin viipyilevästi, liki uneliaasti. Toisaalta sen ansiosta se tavoitti hyvin rauhallisen lomapäivän tunnelman.
Hieno tarina tässä on kyseessä. Hieno ja hurja. Päällisin puolin raukeana kesälomapäivänä pinnan alla kiehuu, sillä Elle rakastaa kahta miestä: sekä aviomiestään Peteriä että lapsuudenystäväänsä Jonasia. Rakkaus ja halu korventavat mieltä, vetävät kahteen suuntaan. Kuinka sitä voi kestää?
Kirjan nykyhetkeä enemmän minua kiehtoivat takaumat. Vuosikymmenten henkilöhistoria nimittäin selventää, kuinka Elle on tähän pisteeseen elämässään päätynyt. Yllätyin siitä, kuinka hurja Ellen tarina onkaan. Sisältövaroitus ainakin seksuaaliseen väkivallan suhteen on paikallaan. Enempää en tarinasta oikeastaan haluakaan paljastaa, sillä yllätyksellisyys on ehdottomasti osa romaanin viehätystä.
Ellessä on jotakin, mihin minun on helppo samaistua. Ei henkilöhistoriassa onneksi, herra paratkoon, vaan luonteessa. Luulenpa, etten tässä suhteessa ole ainoa. Miranda Cowley Heller kuvaa taitavasti sitä, miten muita ajatteleva, vastuunsa tunteva lapsi ja nuori ei halua aiheuttaa muille harmia, tai saattaa toisia tukalaan tai noloon tilanteeseen. Kuinka vanhemmat eivät kanna vanhemman vastuuta, joten lapsi päätyy tekemään sen heidän puolestaan. Muita suojellessaan Elle kuitenkin uppoaa itse yhä syvemmälle. Ylisukupolviset taakat, perhesalaisuudet, ihmisten väliset hauraat suhteet; niiden kuvaamisessa kirjailija onnistuu erinomaisesti.
Lähes kirjan loppuun asti toivoin, että Paperipalatsi tarjoaisikin yllätyksellisen lopun. Sellaisen, mikä ei typistyisi latteaan monogamistiseen lokerointiin. Minulla on sellainen olo, että kirjailija ehkä olisi sellaisen mielellään kirjoittanutkin, mutta päätyi sitten kuitenkin keskiluokkaisempaan vaihtoehtoon. Siitä pieni miinus, sillä toisenlainen, avoimempi lopetus olisi kruunannut hiljaisella lämmöllä huolella keitetyn jännitteen. Mielestäni Paperipalatsi ei olisi tarvinnut lopetusta ollenkaan, sillä paljon olennaisempaa tarinassa on, mitä tapahtuu ennen loppuratkaisua kuin se, mikä ratkaisu tulee olemaan.
Vaikka Paperipalatsi ei aivan napakymppi olekaan, tiiviin tunnelman muistan varmasti pitkän aikaa. Ensivaikutelma siitä, että pitäisin tästä kirjasta paljon, osoittautui paikkansapitäväksi. Vaikka kyseessä on kesäkirja, tämä sopii erinomaisesti myös loppukesän ja syksyn hämäriin iltoihin tunnelmalukemistoksi.
Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi
Tammi 2022
Suomennos Tuulia Tipa
403s.
Olen miettinyt tämän lukemista, mutta tuo vertaus Suon villiin lauluun epäilyttää. En nimittäin pitänyt siitä yhtään. :D
VastaaPoistaSuon villi laulu on kyllä jännä kirja, kun se on jakanut mielipiteet niin vahvasti!
PoistaMinulla on Suon villi laulu ollut lukulistalla iät ja ajat. Taisin lukea liikaa hypetystä siitä silloin jossain kohtaa, niin jäi aloittamatta. Nyt on Paperipalatsi lukulistalla jo melko kärjessä, saa nähdä tulenko aloittaneeksi ja koska... kuulostaa kyllä sopivalta vaikka jonkun viikonlopun sohvanurkkakirjaksi.
VastaaPoistaNämä molemmat ovat sellaisia kirjoja, jotka sopivat hyvin hetkiin/päiviin/viikonloppuihin, jolloin haluaa vain käpertyä sinne sohvannurkkaan lukemaan.
PoistaMinulta on Suon villi laulu (toistaiseksi) lukematta, mutta se ja tämä kyllä kiinnostavat! Molempien hypetys vähän hirvittää kyllä... 😁
VastaaPoistaHypetys kyllä joskus häiritsee kirjaan tarttumista ja muokkaa odotuksia liiaksi. Onneksi hyvät kirjat kestävät aikaa ja niihin voi tarttua myös sitten kun suurin hype on laantunut.
PoistaMinustakin Paperipalatsi oli kesän huippuja tai paremminkin täydellinen juuri tähän kesän hiipumishetkeen. Omassa blogikirjoituksessani vertasin myös Suon villiin lauluun, mutta vain luontokuvausten vuoksi. Sillä siinä ollaan yksin, tässä puolestaan on ihmisiä niin paljon, että täytyy melkeinpä piirtää ihmissuhdekarttaa.
VastaaPoistaLuin juuri twitteristä WSOY:n viestintäpäällikkö Johanna Harkin kommentin siitä, että Paperipalatsi osuu niin ihanasti aikuisiin naisiin, sillä siitä puuttuu täysin mieskatse. Loistava oivallus!
Mietin myös kommenttiasi, että oli niin selkeä loppu. Minusta taas loppuratkaisussa oli vielä vaikka mitä avoinna. Toki syntyi vaikutelma valinnasta, mutta mikähän se sittenkään oli. Hyvä, etten tiedä varmuudella.
Mainio huomio tuosta mieskatseen puuttumisesta! Kyllä minäkin tunnistin tästä kerronnan tasolla paljon nimenomaan naisena.
PoistaKirjan loppu on tainnut jakaa mielipiteitä aika lailla. Ainakin itse olen törmännyt laillani samalla tavalla ajatteleviin, että olipa aika plääh ja toisille lopetus on ollut huipentuma. Ja sitten on sitäkin, että googlataan, miten loppu pitäisi ymmärtää, mikä on hauskaa, koska minusta se oli niin selvä lopetus. Mutta ehkä siinä sitten kuitenkin on monitulkinteisuutta.