Delia Owens: Suon villi laulu
Kuinka kirjoittaa kirjasta, joka on täydellinen?
Paitsi että mitkään sanat eivät tunnu tekevän oikeutta lukukokemukselle, tuntuu se myös niin hienolta ja yksityiseltä, että kaikista mieluiten kokemuksen kätkisi ulkopuolisilta, hellisi ja vaalisi sitä yksin, nautiskelisi sopivan pieninä annoksina. Jos tunteen räväyttää kaiken maailman nähtäväksi, säikähtääkö se ja vetäytyy pois, muuntuuko arkiseksi ja mauttomaksi? Kuinka moni tarttuu vuokseni kirjaan mahdottomin ennakko-odotuksin ja pettyy?
Kuten huomata saattaa, Delia Owensin Suon villi laulu on saanut kirjabloggaajan perimmäisten kysymysten äärelle. Olen blogannut kirjoista kohta 11 vuotta ja yleisesti ottaen minulla on vain harvoin ollut vaikeuksia sanoittaa kokemuksiani toisille lukijoille. Mutta nyt sen sanon; tämän romaanin luettuani voisin oikeastaan vetäytyä eläkkeelle ja päättää bloggaajan urani tähän. Sillä en usko, että tämän täydellisempää teosta tulen ihan heti lukemaan.
Kuulostaako jo riittävän teatraaliselta?
Niin vaikuttunut olen.
En taida olla ainoa. Owensin esikoisromaani on lyönyt koko lukevan maailman ällikällä. Se on maailmanlaajuinen myyntimenestys miljoonilla myydyillä kappaleilla. Kuten Reese Witherspoon kirjan takakannessa todistaa: En halunnut tarinan päättyvän lainkaan.
Ja mitä sanovat kotimaiset kirjabloggaajat, nuo kirjallisuuden oraakkelit, joiden sanomisiin luotan eniten, mitä kirjoihin tulee:
Kannattaa heittäytyä satumaisen lumoavan tarinan vietäväksi, kehottaa Kirsi, olenko lukenut elämäni kauneimman kirjan, kysyy puolestaan Leena Lumi ja niin teen minäkin.
No, eivät kaikki toki ole olleet varauksettoman ihastuneita, eikä pidäkään. Katja piti kirjaa ennalta-arvattavana, joskin mukaansatempaavana, Tuijata ei lämmennyt jenkkihenkiselle tunteisiin vetoamiselle.
Mutta minä rakastin jokaista sanaa ja sivua. Pidän amerikkalaisesta kirjallisuudesta, pidän tunteilusta, pidän oikeussalikirjallisuudesta ja vähän yllättäen pidän näköjään myös sivusta toiseen jatkuvasta luontokuvauksesta, mitä en tosiaankaan olisi itsestäni uskonut.
Owens piirtää pohjoiscarolinalaisen suorämeikön ja sen kiehtovan luonnon silmien eteen niin lumoavasti, että tuntuu kuin olisin juuri palannut lomamatkalta sieltä. Näen silmissäni Kyan pienen hökkelin syrjäisen laguunin varrella, näen rannalle lehahtavat lokit sekä näen Jumpinin istuvan laiturillaan valmiina palvelemaan tankkaamaan tulevia veneilijöitä.
Näen kalastus- ja ravustusalukset, näen 60-luvun pikkukaupungin tärkeilevän ilmapiirin, jossa naiset ja värilliset joutuvat tekemään ravintolaostokset ulkoa käsin, luukun kautta. Näen oikeussalin ikkunalaudalla turkkiaan nuolevan Sunday Justicen ja näen minä näkötornin alla myös kylän seriffin apulaisineen tutkimassa ruumista, kylän kultapoikaa, joka mitä ilmeisimmin on tippunut tornista suohon hirvittävin seurauksin.
Romaanista löytyy kaikki elementit, joita hyvältä tarinalta odottaa saattaa. On elämän nurjia ja synkkiä puolia ja suurta epäoikeudenmukaisuutta, on hämmästyttävä kasvutarina sekä rakkautta ja romantiikkaa, pettymyksiä, murhamysteeri ja arvoituksellisuutta, oikeussalidraamaa. Yllätyksiä. Tosiaan, suuria tunteita.
Mutta ehkä kuitenkin kaikista eniten nautin niistä hetkistä, jolloin ei näennäisesti tapahtunut yhtään mitään. Kun irronnut pelikaaninsulka välkehti rantahiekalla, tulikärpäsnaaraat välkyttivät koiraille viekkaita kutsujaan, aallot roiskivat ja pyörteet muuttivat arvaamattomasti suuntaa.
Owens kuvaa luontoa mestarillisesti ja yhtä karun ja villin, hienovireisen kuvan hän maalaa myös Kyasta, pienestä tytöstä, joka jää yksin syrjäiseen rämeikköön taistelemaan elämästään ja olemassaolostaan.
Moni on jo ehtinyt kutsua Kyan tarinaa epäuskottavaksi aikuisten saduksi, ja sitä se ehkä onkin. Kuinka pieni lapsi selviäisi elämästä yksin rämeellä? Kenties epäuskomme kumpuaa epämukavuudesta, sillä tänäkin päivänä monet lapset joutuvat selviämään mitä hirveimmissä olosuhteissa, ja osa tosiaan myös selviää.
Toisaalta, mielestäni uskottavuuskysymys ei edes ole Suon villissä laulussa millään tavalla relevantti.
Tätä kirjaa lukiessa koin pitkästä, pitkästä aikaa saman tunteen kuin joskus lapsena upeaa kirjaa lukiessani:
kirjassa kaikki todellakin on mahdollista. Ei minulta mitään puutu.
Delia Owens: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing 2018)
WSOY 2020
416s.
Suomentanut Maria Lyytinen
Arvostelukappale
Todella vaikuttavista kirjoista on musta juuri vaikeinta kirjoittaa. Mulla kävi tän kanssa niin, että ehkä juuri suuret odotukset ja kaikki se hehkutus saivat itse lukukokemuksen tuntumaan laihanlaiselta.
VastaaPoistaSuon villi laulu on mielenkiintoinen teos, sillä jotkut ovat aivan myytyjä sen luettuaan, toiset suhtautuvat hieman varauksellisemmin. Näin kävi meidän lukupiirissämme. Otsikoinkin oman blogijuttuni Itkettävän ihana vai höttöistä huttua, sillä muutamat olivat sinun kaltaisesti aivan lumoutuneita ja meitä oli muutama hieman skeptisempi. Minua lähes harmittaa se, että en itse päässyt samaan tunnetilaan lukiessani. Luontokuvaukset olivat hienoja, oikeudenkäynti kuin Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -toisinto ja Kyan tarina melko naiivi, vaikka sitä ei tietenkään pidä lukea todelliseen maailmaan sidottuna.
VastaaPoistaMutta olen iloinen, että kirja kolahti sinuun noin voimallisesti!
Oho, kieltämättä teatraalista :D Mutta minusta on aina aivan mahtavaa, kun joku on häkeltynyt kirjan edessä. Lukenut kirjan, joka ihastuttaa ja vie niin mukanaan ettei sanat riitä. Ihastuttava kirjoitus! <3
VastaaPoistaMinä en siis Suon villiä laulua ole lukenut, vaikka olen sitä jopa hieman hiplannut kirjakaupassa. Ehkäilen edelleen lukemisen suhteen. En pelkää suuria hehkutuksia enkä pettymisiä – intuitioni vain harailee vastaan enkä jostain syystä saa itseäni oikein kiinnostumaan kys. kirjasta. Tosin nyt tekisi mieli lukea kirja ihan vain siksi, että voisin muodostaa oman mielipiteen siitä!
Olen lykännyt tähän tarttumista, koska en osaa päättää lukisinko sen perinteisenä kirjana vai kuuntelisinko äänikirjana. Mitä suosittelet?
VastaaPoistaKiva kuulla, että pidit tästä! Olen lukenut kirjasta aika vaihtelevia arvioita, osa ei ole kovinkaan suuresti innostunut... Pitänee itsekin kokeilla jossain vaiheessa, miten Suon villi laulu puhuttelee. Tämä voisi olla aika hyvää joululomalukemista. :)
VastaaPoistaSiitä onkin jo muutama kuukausi kun itse tämän luin (kuuntelin) ja onkin ihan mielenkiintoista fiilistellä omia tuntemuksiaan nyt kun on jo aikaa välissä. Ihan positiivinen jälkimaku, ensimmäisenä mieleen tulee se rämeseutu ja upea luontokuvaus. Ihan ainutlaatuista miten kirjailija osasi kuvata sen Kyan maailman niin että näin kaiken tarkkaan mielessäni ja mulle tuli ennen kaikkea tunne, että näen sen kaiken mielessäni ihan oikein just ptrikulleen niin kuin se kaikki on.
VastaaPoistaMutta sitten taas se loppuosa kun Kya oli vangittuna, en oikein pitänyt, enkä yhtään pidä oikeudenkäynneistä, en kirjoissa enkä leffoissa tai yhtään missään.