Satuhetki J.K.Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

 

Olemme lukeneet yhdessä lasten kanssa Harry Potter -sarjaa ääneen jo vuosien ajan. Emme ole pitäneet turhaa kiirettä. Ensimmäiset neljä teosta maltoimme odottaa Jim Kayn kuvitettuja versioita suomennettuina. Mutta kun sarja etenee ja romaanit pitenevät, myös Kayn kuvitustahti on hidastunut yhtä aikaa lasteni kärsimättömyyden kasvaessa. Siksipä aloitimme Harry Potter ja Feeniksin kilta -järkäleen lukemisen jo kevättalvella kuvittamattomana laitoksena.

Muistaakseni olen lukenut tämän osan vain kertaalleen heti suomennoksen ilmestyttyä. Teos oli mammuttimainen luettava ja minulla oli opiskeluissa meneillään kiireinen ajanjakso. Käteni olivat täynnä töitä, joten olin budjetoinut itselleni aikaa romaanin lukemiselle vain pari päivää. Enemmän minulla ei olisi varaa menettää tehokasta opiskeluaikaa. Tehtävä oli melkoinen, onhan romaanissa yli tuhat sivua. Kirjan loppuvaiheilla muistan tuskastuneeni, eikö tämä ikinä lopu?

Nyt uudella lukukerralla aikaa lukemiseen kului sitten sitäkin enemmän, yli puoli vuotta. Hitaasti lukiessa huomio kiinnittyy eri asioihin. Ensi kertaa havahduin siihen, kuinka viimeistelemättömän tuntuinen teos on. Kirjallinen taso heittelee kovasti. Siinä on kyllä hienoja jaksoja, mutta myös paljon aivan turhaa toistoa, hidasta etenemistä, jopa junnaamista ja pitkitettyjä kuvauksia. Feeniksin kilta on kenties sarjan teoksista heikoin ja olisi hyötynyt muutamasta kovasta uudelleenkirjoituskierroksesta.

Samaa mieltä taisivat olla lapsetkin, sillä meillä meni montakin viikkoa ilman, että luimme teosta yhtenäkään iltana, ilman että kukaan olisi kaivannut kirjan pariin. Mutta pienen tauon jälkeen luettiin sitten urakalla.

Ääneenlukijana pääsin herkuttelemaan Dolores Pimennon tulkitsijana. Pimento on Rita Luodikon ohella lempihahmojani tässä mielessä. Olen hyvä puhumaan ärsyttävästi ja itsetietoisesti. Lapsia eläytymiseni useimmiten raivostutti eli pärjästi ehkä aika hyvin.

Pimennon osuus, hänen sadistiset kurinpitokeinonsa ja jälki-istuntonsa olivat muuten yksi niistä asioista, mitkä mietityttivät etukäteen (Taikaministeriön lopputapahtumien ohella) eniten kirjassa. Lapset eivät kuitenkaan tuntuneet kovin järkyttyvän. Lapsille, varsinkin suojattua elämään eläneille, on helpompi suhtautua satujen pahiksiin mutkattomasti. Pimento oli raivostuttava pahis, mutta onneksi vain keksitty hahmo, sillä siisti.

Minulle kirjan lukeminen juuri viime keväänä aiheutti kuitenkin palan kurkkuun. Viidennen osan alussahan eletään tilanteessa, jossa Voldemort on palannut, Harry ystävineen sekä Feeniksin kilta tietävät sen, mutta monet haluavat sulkea silmänsä totuudelta. Koko maailma on vaarassa ja Harrya ahdistaa ajatus siitä, ettei voi tehdä mitään uhkaavaa vaaraa vastaan. Voitte varmasti helposti kuvitella, että koronatilanteen yhtä äkkiä vyöryessä päälle, mielleyhtymiä ei tarvinnut kovin kaukaa etsiä. Tuntui järkyttävältä, että lapseni joutuivat kuuntelemaan tarinaa tilanteessa, jossa perusturvallisuus oli oikeasti uhattuna.

(Joku saattaa nyt ajatella, että onhan ilmastonmuutoskriisikin olemassa ja vielä suurempana uhkakuvana. Tämä on tietysti totta, mutta syystä tai toisesta en ole yhdistänyt sitä koskaan ajatuksen tai tunteen tasolla Pottereihin.)

Jälleen kerran ehkä kuitenkin se olin minä, joka oli tilanteessa herkin. Luulen kuitenkin, että kirjan lukeminen osui sopivaan hetkeen. Pelottavien ajatusten, uhkakuvien ja tunteiden käsittelyssä auttoi se, että samantyyppisistä asioista puhuivat myös Tylypahkan lapset ja nuoret.

Feeniksin kilta ei tule olemaan lempiteokseni Harry Pottereista ja luulen, että palaan sen pariin mieluummin elokuvan muodossa. Sen sijaan seuraavan teoksen, Puoliverisen prinssin, lukemisen olemme jo aloittaneet yhdessä. Jää nähtäväksi, millaisia ajatuksia se herättää ja onko lukuprosessi tällä kertaa nopeampi. 

J.K.Rowling: Harry Potter ja Feeniksin Kilta
(Harry Potter and the Order of Phoenix 2003)
Gummerus 2004
Suomentanut Jaana Kapari
1050s.