Carita Forsgren: Jänistanssi
Aiemmat olivat kiiltäviä ja herkullisen punaisia, tämä on matta ja musta. Vaikka jänis kannessa ei ehkä olekaan kaikista pelottavin otus, on lukijalle kuitenkin selvää, että Carita Forsgren on Jänistanssissaan lähtenyt uusille linjoille.
Minulla oli epäilykseni asian suhteen. Forsgren oli Kolmen kuun kuningattarellaan ja Auringonkehrällään profiloitunut mielessäni niin voimakkaasti historiallisten romaanien kirjoittajaksi, että nykyaikaiseen animaatiostudioon sijoittuvan trillerin kirjoittaminen tuntui melkoiselta uhkayritykseltä. Ja että oikein jäniksiä, mitä ihmettä??
Jänistanssi kertoo Tiiasta, joka on kasvanut kiltistä tytöstä naiseksi, joka on joka suhteessa erittäin kunnollinen. Liiankin kunnollinen. Hän tuntee, ettei kelpaa omana itsenään sen paremmin poikaystävälleen, mummolleen kuin työkavereillekaan. Kaiken lisäksi häntä seurataan. Kaikki alkaa muuttua, kun hänen kimppuunsa hyökätään, hän tutustuu tosimuija-Mirjaan ja ex-poikaystäväksi muuttunut Samuli katoaa. Tiia päätyy tutkimusretkelle omaan itsensä: kuka hän todellisuudessa on, miksi hän toimii niin kuin toimii, mitä hän elämältään haluaa?
Olin syyttä suotta huolissani Forsgrenin puolesta. Hän on jo aiemmissa romaaneissaan osoittanut ehdottomaksi vahvuudekseen tarinankuljettamisen ja kerronnan, eikä aikakauden muutos ole vaikuttanut siihen millään tavalla. Tarina ottaa mukaansa heti alusta pitäen ja pitää otteessaan loppuun asti. Ärsyynnyin itselleni siitä, kuinka täysillä näin punaista sovinisti-Samulin mietteitä lukiessa, niin kliseisiä ne paikoin olivat. Mutta ilmeisen hyvin kirjoitettuja, koska provosoiduin.
Jo aiemmissa kirjoissaan Forsgren on laittanut henkilönsä käymään dialogia keskenään tai käyttänyt useaa kertojaa. Jänistanssissa kertojia on peräti kahdeksan (Laskinkohan oikein? No, monta joka tapauksessa). Usean kertojan käyttäminen yleensä jakaa lukijoiden mielipiteet voimakkaasti, arvattavasti myös tämän teoksen kohdalla. Itse olen aina pitänyt tällaisista ratkaisuista, joten niin pidin nytkin. Lisäksi jokainen luku oli selkeästi nimetty kertojansa mukaan, joten sotkeutumisen vaaraan ei ollut.
Jos olet pitänyt Forsgrenin aiemmista, pidät varmasti tästäkin. ja mikäli et ole aiempia lukenut, voit aivan yhtä hyvin aloittaa myös Jänistanssista. Jäin kyllä edelleen kaipaamaan sitä kirjaan rakastumista, minkä koin Kolmen kuun kuningatarta lukiessa, mutta kaikkea ei voi saada, saatikka vaatia.
Ja ne jänikset, eivät ne olleet hassumpi valinta ollenkaan.
Minulla oli epäilykseni asian suhteen. Forsgren oli Kolmen kuun kuningattarellaan ja Auringonkehrällään profiloitunut mielessäni niin voimakkaasti historiallisten romaanien kirjoittajaksi, että nykyaikaiseen animaatiostudioon sijoittuvan trillerin kirjoittaminen tuntui melkoiselta uhkayritykseltä. Ja että oikein jäniksiä, mitä ihmettä??
Jänistanssi kertoo Tiiasta, joka on kasvanut kiltistä tytöstä naiseksi, joka on joka suhteessa erittäin kunnollinen. Liiankin kunnollinen. Hän tuntee, ettei kelpaa omana itsenään sen paremmin poikaystävälleen, mummolleen kuin työkavereillekaan. Kaiken lisäksi häntä seurataan. Kaikki alkaa muuttua, kun hänen kimppuunsa hyökätään, hän tutustuu tosimuija-Mirjaan ja ex-poikaystäväksi muuttunut Samuli katoaa. Tiia päätyy tutkimusretkelle omaan itsensä: kuka hän todellisuudessa on, miksi hän toimii niin kuin toimii, mitä hän elämältään haluaa?
Olin syyttä suotta huolissani Forsgrenin puolesta. Hän on jo aiemmissa romaaneissaan osoittanut ehdottomaksi vahvuudekseen tarinankuljettamisen ja kerronnan, eikä aikakauden muutos ole vaikuttanut siihen millään tavalla. Tarina ottaa mukaansa heti alusta pitäen ja pitää otteessaan loppuun asti. Ärsyynnyin itselleni siitä, kuinka täysillä näin punaista sovinisti-Samulin mietteitä lukiessa, niin kliseisiä ne paikoin olivat. Mutta ilmeisen hyvin kirjoitettuja, koska provosoiduin.
Jo aiemmissa kirjoissaan Forsgren on laittanut henkilönsä käymään dialogia keskenään tai käyttänyt useaa kertojaa. Jänistanssissa kertojia on peräti kahdeksan (Laskinkohan oikein? No, monta joka tapauksessa). Usean kertojan käyttäminen yleensä jakaa lukijoiden mielipiteet voimakkaasti, arvattavasti myös tämän teoksen kohdalla. Itse olen aina pitänyt tällaisista ratkaisuista, joten niin pidin nytkin. Lisäksi jokainen luku oli selkeästi nimetty kertojansa mukaan, joten sotkeutumisen vaaraan ei ollut.
Jos olet pitänyt Forsgrenin aiemmista, pidät varmasti tästäkin. ja mikäli et ole aiempia lukenut, voit aivan yhtä hyvin aloittaa myös Jänistanssista. Jäin kyllä edelleen kaipaamaan sitä kirjaan rakastumista, minkä koin Kolmen kuun kuningatarta lukiessa, mutta kaikkea ei voi saada, saatikka vaatia.
Ja ne jänikset, eivät ne olleet hassumpi valinta ollenkaan.
En ole tutustunut vielä kirjailijan tuotantoon, mutta tästä Jänistanssista kyllä nyt kiinnostuin!
VastaaPoistaTuo on muuten jännä juttu, että joissain kirjoisa minua ärsyttää jos on monta kertojaa, mutta joissain se on ennemminkin iso vahvuus kirjassa. Äskettäin lukemassani Rakkauden aikakirjassa oli myös monta kertojaa, ja pidin siitä valtavasti, enkä lainkaan mennyt sekaisin aina uuden luvun alussa, että kukas tämä nyt olikaan ;)
Pidin Forsgrenin kahdesta edellisestä kirjasta, mutta luettuani kuvauksen tästä joskus tässä taannoin, totesin, ettei tämä varmaan ole ihan mun juttua. En kovinkaan usein tartu trillereihin enkä nykyaikaan sijoittuviin kirjoihin. Arviosi pisti kuitenkin miettimään kantaani uudestaan ja taidankin pistää tämän varaukseen :)
VastaaPoistaMinulla onkin tämä ja aion sen lukea, mutten vielä tiedä kumman luen ensin: tämän vai Auringon kehrän. Kolmen kuun kuningattarestahan pidin kovasti, myös sen kertojaratkaisusta.
VastaaPoistaMielenkiinnolla joka tapauksessa odotan, ja oli tosi kiva lukea eka arvio tästä!
Kommentointi taitaa nyt jo toimia... Oli tosi hyvä lukea tästä arvio ja varsinkin kun se oli positiivinen. Forsgren on vaan niin taitava, jatkan fanitusta ja yritän saada tämän käsiini. Karoliina: Kolmen kuun kuningattaresta kannatta varmaankin aloittaa.
VastaaPoistaanni m., olen lukenut jo Kolmen kuun kuningattaren. Ajattelin ehkä lukea seuraavatkin kronologisessa järjestyksessä, eli ensin Auringon kehrän. :)
VastaaPoistaSusa, kiva, että kiinnostuit! Kerrohan sitten, mitä pidit, jos pääset lukuvaiheeseen asti!
VastaaPoistaAvainsana usean kertojan käyttämisessä lienee kai se, että lukija pysyy vaivattomasti kärryillä siitä, kuka puhuu. Jos joutuu pitkiä aikoja miettimään, kuka henkilö mahtaa olla kyseessä, menee energia itse asiasta hukkaan.
Jossu, minullakin oli omat epäilykseni, mutta kannatti ehdottomasti tarttua kirjaan:)
Karoliina, kyllä Auringon kehrä on varmaan hyvä valinta seuraavaksi kirjaksi, koska se on kuitenkin samaa historiallista tyyliä. Tässä kolmannessa lähdetään sitten uusille urille. Mielenkiintoista nähdä, mitä tästä seuraa: jotain ihan uutta vai paluu vanhaan?
Anni.m., arviotasi odotellen...:)