Tie turmioon on reunustettu hyvien aikeiden kauniin pyöreilläkoristekivillä...

...eli selitys siitä, miksi Aristofanes tuijottaa kiukkuisena ja avaamattomana pianon päältä ja miksi aakkoset alkavat tänä vuonna F-kirjaimesta.

Ensin selitys ensimmäiseen. Kannoin marraskuussa pinon kirjoja kirjastosta hyvin tietoisena siitä, etten niitä ehtisi lukea mitenkään. Yllätin kuitenkin itseni ja tein selvää kirjoista melko mukavalla tahdilla: ainoastaan Antti Tuurin Surmanpelto on joutunut odottelemaan vuoroaan luvattoman pitkään. Päätin päästää sen tuskistaan ennen aakkosurakkaan ryhtymistä. Malta siis vielä mielesi, Aristofanes!

Sitä odotellessa haluan esitellä pukinkontista putkahtaneen uuden ihastukseni. Parhaita joululahjakirjoja ovat ehdottomasti ne, joista ei ole kuullutkaan mitään, mutta jotka Joulupukki kaikessa viisaudessaan on arvannut mieleisiksi.

Carita Forsgrenin esikoinen Kolmen kuun kuningatar antaa suunvuoron Kaarina Maununtyttärelle. Kirjassa Kaarina kertoo kirjailijalle elämäntarinansa omasta näkökulmastaan katsottuna. Tunnetut historialliset faktat saavat yllättävät selitykset ja niiden ympärille kirjailija on punonut paljon fiktiivistä ainesta. Varsin onnistuneesti, sanoisin, sillä kirjailija on pysynyt kohtuudessa ja kuljettaa juontaan uskottavasti.

Jo alku on lupaava. Kirja näyttää herkulliselta aniliininpunaisine kansineen. Naurakaa pois, arvoisat lukijat, mutta värillä on väliä ja punaisesta tämä tyttö tykkää. Ensimmäinen mielikuvani on Marie Antoinette-elokuva, eikä se ihan väärä olekaan. Molemmat teokset kertovat nuorista naisista, joiden kohtalona on ajautua hovin pyöritykseen ja poliittisiin peleihin. Myös päähenkilöt esitetään kovin samoin tavoin, naisina (tyttöinä), jotka uskaltavat elää, pitää hauskaa ja rakastaa.

Kirja ei maalaa kovin ruusuista kuvaa miehistä, ainakaan Vasa-suvun miehistä. He ovat sotaisia, brutaaleja, väkivaltaisia, mustasukkaisia, hermoheikkoja, mielenvikaisia hermokimppuja, joille ei ole ongelma eikä mikään heittää kilpakosijoita jokeen tai teljetä omaa veljeä vankilaan. Päivän päätteeksi nämä miehet rientävät naistensa hoiviin itkemään maailman pahuutta. Noh, ehkä jatkuva elohopean väärinkäyttö voidaan tulkita lieventävänä asianhaarana.

Sen sijaan Forsgren marssittaa esille toinen toistaan voimakkaampia naisia: Märta Leijonhufvud Sturen, Katarina Stenbockin ja Katarina Jagellonican muun muassa. Siinä missä miehet käyttävät aikansa aseiden kalisteluun, hoitavat naiset ongelmat suhdeverkostonsa avulla ottamalla yhteyttä suoraan tyttökavereihin (eli toisiin kuningattariin ja prinsessoihin).

Kaiken edellämainitun jälkeen on hyvä todeta, ettei kirja anna juurikaan naurulle aihetta. Naisen, edes kuningattaren osa, ei ollut 1500-luvulla kovin kadehdittava. Forsgren esittääkin varsin realistiselta vaikuttavan ajankuvan: linnat ovat kylmiä ja kosteita ja sodassa vuotaa oikeasti veri.

Tätä kirjaa uskaltaa suositella kaikille, mutta erityisesti historiallisista romaaneista pitävät ihastunevat kirjaan. Toivottavasti myös miehet löytävät sen - kansista huolimatta:)