Vanhan maailman haudalla

Jörn Donnerin Petollinen sydän päättää hänen vuonna 1974 alkaneen suku- ja yrityssaagansa. En ole aiempia osia lukenut, joten tämä kirjoitus koskee pelkästään vuonna 2001 ilmestynyttä päätösosaa.

Donner on punonut kirjaan eri tasoja. Kehyskertomuksena on yhteiskunnan häviäjän, 80-luvun kasinotalouden holtittoman lainoittajan, pankinjohtaja Karl Oderin rypeminen masennuksen syövereissä. Mieheltä on mennyt työpaikka ja naisystävä, mutta onneksi jäljelle on jäänyt pankin asunto ja velaton saari. Siitä synkälle miehelle ei kuitenkaan riitä paljon lohtua. Karl tapaa toisen hylkiön, naapurinsa ja viinaanmenevän ex-toimittaja Lindbergin ja ystävystyy tämän kanssa. Kahden jäyhän miehen ystävyyden ja toisesta välittämisen kuvaus onkin liikuttavaa luettavaa ja kirjan parasta antia. Karlin elämässä risteilee myös naisia. Nimenomaan risteilee. Naiset käyvät esittämässä näyttämöllä vuorosanansa ja häipyvät yhtä omituisesti kuin ovat tulleetkin. Mies tuntuu olevan täysin kykenemätön järkevään keskusteluun naisten kanssa, mitä korostaa keskustelun arvoituksellisuus. Tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan, on se, mikä jätetään sanomatta. Arvostan Donnerin kielen niukkuutta, asiallisuutta ja koruttomuutta, mutta nopeasti se alkaa ärsyttää: eihän kukaan oikeasti noin puhu.

Tai ehkä liikun vain väärissä piireissä.

Karl Oderilla käy naisten kanssa hyvä flaksi. Donner ehkä on kuvitellut kirjoittavansa erotiikkaa, mutta minulle jää täydeksi mysteeriksi, millä kummalla Oder saa hameväen vikitellyksi sänkyynsä.

Ehkä vika on siinä, että olen nainen.

Karl Oderin nousu tappion syövereistä on kuitenkin vain taustakertomus, suurimman osan sivumäärästä Donner käsittelee Kekkosen aikaa, suomettumista ja poliitikkojen piirileikkiä niin Kekkosen kuin Neuvostoliiton suosion ympärillä. Donner varmasti tietää mistä puhuu, mutta uutta informaatiota (edes vuonna 2001) tai paljastuksia kirja ei sisällä. Enemmänkin kyse tuntuu olevan kirjailijan henkilökohtaisesta tilinpäätöksestä, omakohtaisesta selityksen etsimisestä ja pettyneen miehen turhautumisesta muuttuvan maailman polkiessa vanhan jalkoihinsa. Tämän symboliksi Donner on nostanut poliitikko VeeVee Virtasen, kovasti Paavo Väyrystä muistuttavan valtiomiehen, joka haluaa presidentiksi keinolla millä hyvänsä, mutta joka hupeloi kansan suosion ja jää auttamatta poliittiseksi muinaisjäänteeksi.

Viimeaikaiset säätiöitten vaalirahakohut ja Väyrysen comeback kotimaan politiikan terävimpään kärkeen tekee kirjasta miellyttävän ajankohtaisen, paljon ajankohtaisemman mitä Donner kymmenen vuotta sitten on arvannutkaan. Muuten kirja ei ole mitenkään tajuntaa räjäyttävä. Donnerin rivit vilisevät viittauksia klassikoihin, poliitiikkaan, historiaan, enteisiin, saksan-ja latinankielisiin sanontoihin (onko se professori Stolt vai Donner itse, jota vaivaa se, ettei lukiossa enää opiskella latinaa?) ja rivien välit ovat puolestaan täynnä hiljaisuutta, patoutuneita tunteita ja angstia. Lopputuloksena on se, että ainakin minun makuuni kirja on liian raskassoutuinen. Kuin runo, mutta niin raskas.

Ehkä vika on siinä, että olen liian nuori.

Edustan sitä sukupolvea, jolle Neuvostoliitto on lähinnä hassu läiskä Gorba-sedän otsassa. Suomettuneen sukupolven tarve käsitellä, selittää ja tilittää on tuntunut minusta aina vähän vaivaannuttavalta. Kuuluuko asianosaisten selitellä asiat puhki ja parhain päin, vai pitäisikö asia jättää myöhempien sukupolvien historiantutkimuksen tarkasteltavaksi?

Petollinen sydän on Donnerin välitilinpäätös milleniumina. Vanhan maailman haudalla seisoo pessimistinen mies, jolla on turhautunut, pettynyt ja petetty sydän.