Alapäähuumoria à la Aristofanes

[caption id="" align="alignleft" width="209" caption="Aristofanes n. 450–385 eaa. Kuva Wikipefdia."][/caption]

Heti alkuun lienee parasta tunnustaa tietyt reunaehdot, jotka vaikuttavat tähän kirjoitukseen. Ensiksikin, vaikka historianopettaja olenkin, antiikin maailma ei minua juurikaan kiinnosta. Toiseksi, en ole myöskään suuren suuri runomitan ystävä. Lähtökohdat eivät siis olleet kovin kehuttavat aukaistessani Aristofaneen näytelmiä sisältävän teoksen (Kolme komediaa, suom. Kaarle Hirvonen).

Mitä lienenkään odottanut, pääsi Aristofanes kuitenkin yllättämään. Yleisesti ottaen, lukiessaan suuren kreikkalaisen näytelmäkirjailijan tuotantoa, sitä kuvittelee lukevana korkeakirjallisuutta. Kun sitten parin ensimmäisen sivun jälkeen huomaakin joutuneensa keskelle pieruhuumorin tykistökeskitystä, on hämmennys melkoinen! Mies paljastuu oman aikansa Pirkka-Pekka Peteliukseksi, sillä erotuksella, että PPP ei ikinä olisi saanut yhtä reipasta kieltä ujutettua Suomen televisioon.

Aristofanesta ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta. Linnut-näytelmän juoni on suorastaan hykerryttävä, kun linnut päättävät ryhtyä ihmisille jumaliksi Olympoksen turmeltuneen asujaimiston sijasta. Sen lisäksi linnut perustavat oman valtakuntansa Pilvikukkulan, eikä aikaakaan kun ennustajaa, tarkastajaa ja kaiken maailman onnen kaupparatsua alkaa ilmestyä kaupungin porteille kuokkimaan. Aristofaneen pilkkakirveen iskuja satelee niin aikansa julkimoille, jumalille kuin Spartallekin.

Luettuani Linnut olen oikeastaan aika ihastunut. Runomitan ylevyyden ja sisällön ajoittaisen mauttomuuden omituinen yhdistelmä toimii. Koska Kaarle Heikkinen lupaa kirjansa takakannessa Naistenjuhla-näytelmän sisältävän vieläkin karkeampaa huumoria, tartun syöttiin ja odotan mehevää yhteiskunnallista satiiria. Tämä miesten ja naisten kahnauksiin keskittyvä näytelmä on kuitenkin kaikin puolin ilkeämpi ja  lipsahtaa paikoin pahasti aikuisviihteen puolelle.

Komedia on vaikea laji. Blogeja selaillessani osuin sattumalta Hanhensulan blogiin, jossa hän pohtii komedian luonnetta ja määritelmää: komedian tehtävä on tuottaa yhteisöllisyyden tunnetta yhteisen naurun avulla. Tällä mittapuulla mitattuna hulluttelevia Lintuja voidaan pitää hyvinkin onnistuneena komediana. Naistenjuhlista en sen sijaan ole aivan varma. Viime syksynä Ylen nenäpäivä-gaalassa yleisö kiemurteli vaivautuneena kun stand up-koomikko heitti vitsin joukkoraiskauksista, Naistenjuhlia lukiessa tulee hetkittäin sama fiilis.

Tai ehkä tämäkin pitäisi vain nähdä ilkikurisen koomikon viimeisenä vetona. Pyllisteltyään näytelmässä niin oman aikansa valtaapitäville kuin yleisöllekin, kääntää lahjomaton Aristofanes peräpäänsä vielä yhteen suuntaan, 2000-luvun tosikolle.