Putkinotko

Oikein harmittaa, että jouduin lukemaan Joel Lehtosen Putkinotkon tenttikirjana. Eli siis liian nopeasti ja raskaasti, yhtään makustelematta tai nauttimatta. Tosin pakko myöntää, että ilman tenttiä en ehkä olisi koskaan lukenut kirjaa loppuun asti, sillä ensimmäiset sata sivua vain ihmettelin, mistä on kyse ja tapahtuuko tarinassa yhtään mitään. Sen jälkeen totesin, että ilmeisesti ei ja päätin viihtyä Lehtosen eteeni maalaamassa absurdissa perheyhteisössä.


Putkinotko tuntui aluksi jotenkin poliittisesti epäkorrektilta. Suomalaisissa klassikoissahan suomalainen talonpoika on rehti, reipas ja tunnollinen. Torppareita ja muita tilattomia ei toisen maailmansodan jälkeen ole juuri esitetty muuten kuin olosuhteiden uhreina. Siksipä Juutas Käkriäisen suuri, haiseva ja laiska viinatrokarin olemus, puhumattakaan lukemattomien ihmistaimien kurittomasta ja kiroilevasta laumasta tuntui melkeinpä rienaavalta.

Käkriäisen pesueen ongelmat johtuvat pääpiirteissään heidän omasta asenteestaan. Heidän elämäänsä kuvaa hyvin Juuttaan tragikoominen jauhosäkin kanto: tyhmyydestä, itsepäisyydestä, turhasta ylpeydestä ja liiasta kiivaudesta harvoin seuraa mitään hyvää. Toisaalta työteliään ja perhettään kannattelevan Rosinan alituisesta säksätyksestä huolimatta tuntema syvä rakkaus liian suureksi paisunutta lapsikatrastaan kohtaan osoittaa, etteivät Käkriäiset pohjimmiltaan ole pahoja ihmisiä.

Sitä paitsi yhtä naurettavassa valossa Lehtonen kuvaa myös herrasväen: makealle person ja synnillisessä suhteessa elävän Aapeli Muttisen ja neiti-Lyygian, joiden vaahtokarkin imelä kuhertelu aiheuttaa lukijassa milteinpä sokeritautia.

Kirja kertoo Putkinotkon tapahtumat yhden päivän ajalta. Päivän aikana ehtii tapahtua joko hyvin vähän tai sitten hyvin paljon, riippuen näkökulmasta. Työtä vieroksuviksi ihmisiksi Käkriäiset ehtivät kyllä hommata hämmästyttävissä määrin, vaikka suurin osa ajasta ja energiasta kuluukin joko työnteon suunnittelussa tai sen välttelyssä. Sivumäärällisesti merkittävimpään asemaan nousee kuitenkin perheen sisäinen hulabaloo, jonka kuvauksessa kirjailija yltyy välillä suorastaan karnevalistiseksi. Yhtä elimellisesti tarinaan kuuluvat myös lukuisat maaseudun rauhaa ja heinäkuisen kesän luonnonkauneutta kuvaavat tyynet ja seesteiset lepohetket.

Lopussa Lehtonen paljastaa korttinsa. Putkinotko ei ole kertomus tyhmästä ja laiskasta, tilattomasta kansasta. Lehtonen nostaa lukijan eteen peilin. Kirjan alaotsikko: Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta, kertoo aika paljon. Millaiset herrat, sellainen kansa. Ei mikään merkityksetön kannanotto, kun otetaan huomioon, että Putkinotko ilmestyi vuosina 1919-1920.

JK. blogia puetaan nyt kevääseen, kuten kuvasta näkyy. Muutoksia saattaa vielä tulla. En ole aivan varma, miten suhtaudun gadgetteihin sekä oikealla että vasemmalla puolella, mutta kyllästyin rullailemaan sivun alalaitaan löytääkseni arkiston tai linkkilistan. Nyt niitten pitäisi olla vähän paremmin saatavilla.