Helkavirret

Tämä nyt on aivan turha postaus. Voisin kuitata sen kirjoittamalla, että luinpa Eino Leinon Helkavirsiä, enkä oikein ymmärtänyt mitään. Parempi olisi jättää koko juttu kirjoittamatta, niin vaikuttaisin vähän viisaammalta. Mutta koska blogi on myös henkilökohtainen lukupäiväkirjani ja koska olen huomannut, että ilman merkintöjä osa lukemastani kirjallisuudesta päätyy auttamatta aivoissani sijaitsevaan mustaan aukkoon (mihin muuten joutuu myös suurin osa katsomistani elokuvista, siksi olen alkanut kirjoittaa jotakin niistäkin ylös), kirjaan pitkällisen pohdinnan jälkeen lukufiilikseni ylös.

Keskeisin niistä on syvä epätoivo ja pelko, että tulevassa tentissä kysytään jotakin Helkavirsistä.

Olen tehnyt jo varmasti riittävän hyvin tiettäväksi, etten ole erityisen suuri runouden ystävä. Eino Leinosta sen sijaan yleensä ottaen pidän, niin kuin muutamista muistakin runoilijoista. Mutta olipa Leino millainen sanaseppä tahansa, kotimaisen kirjallisuuden opinnot ovat saaneet minut allergisoitumaan kalevalaiselle runomitalle ja siitähän Helkavirsissä on juuri kyse.

Koska selvisin edellisenkin tentin runoanalyysistä tukeutumalla itseäni viisaampiin tahoihin, tein ja teen samoin tälläkin kertaa. Helkavirret ovat kuulemma ainutlaatuinen yhdistelmä paitsi ikiaikaista kalevalaista viisautta myös modernia, individualistista eurooppalaista runoutta. Tämä luonnehdinta avasikin runoja minulle hieman paremmin. Ne näyttävät ja kuulostavat aivan muinaissuomalaisilta, mutta puettuna täsmällisempään ja alleviivatumpaan muotoon. Tarkoitan tällä sitä, että se yksilön tunne, mikä Kalevalan ja Kantelettaren runoissa on peitetympää, on Helkavirsissä selkeämmin sanoiksi puettuna, runon keskiössä. Mielestäni, ehkä.

Okei, en minä mitään tästä ymmärtänyt. Kertokaa te omia kokemuksianne Helkavirsistä! Muistia voi virkistää tai runoihin ensi kertaa tutustua vaikkapa täällä.