Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä

Vaaran Arvolla on omituinen, sokeritopan muotoinen pää. Tarkkaan ottaen se on aivan kuin Taivalvaara pienoiskoossa, vaara, jonka juurella Arvon koti on. Poika, jolla on epämuodostunut pää, joutuu arvattavasti kiusatuksi. Pitkään Arvo vaikenee äitinsä ohjeiden mukaan, mutta lopulta hän keksii ryhtyä syvästi uskonnolliseksi, silloin eivät kylän pojatkaan uskalla häntä kiusata. Arvo on vähän haahuilijaluonne ja viihtyy omaa kotia paremmin enonsa talossa ja sen piiasta löytyy jonkinlainen sielunkumppanikin. Mutta kun eno päättääkin mennä piikansa kanssa naimisiin, painaa Arvo lakin epämuodostuneeseen päähänsä ja lähtee maantielle. Siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä kiertolais- ja huijarielämä, jonka aikana Arvo ehtii esiintyä niin Saarnamies-Lehikoisena, Amerikasta palaavana aviomies-Säppinä, metsänhoitaja Torniaisena kuin Aunuksen retkeltä palaavana sotilas Ossi Kankaanakin.

Taivalvaaran näyttelijä on kai tavallaan ammattihuijarista kertova veijariromaani.  Takakannen mukaan se on hersyvän hauskakin. Minusta kirja ei kyllä ollut hauska ollenkaan. Haanpää oletettavasti on halunnut nauraa aikansa yhteiskunnalliselle normistolle esittelemällä hahmon, joka elää tätä normistoa vastaan. Tai pikemminkin sen lainalaisuuksien puitteissa, mutta härskisti hyväksi käyttäen. Nykypäivän lukija ei kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, ettei Arvo varsinaisesti vaikuta huijarilta, vaan väkisinkin tulee mielikuva, että hän kärsii jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä tai vähintään harhaisesta suhtautumisesta todellisuuteen. Tätä taustaa vasten kirja on pikemminkin traaginen kuin hauska, kepeästä otteestaan huolimatta.


Haanpään psykologinen ote ei ole tarpeeksi terävä, joten lopulta lukijalle jää vähän hämmentynyt olo: miksi Arvo oli sellainen kuin oli, miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli? Selvästi Haanpää on yrittänyt tätä pohtia, sillä Arvon lapsuutta ja nuoruutta käsittelevä vaihe on kaikista pisin ja myös ansiokkain. Sen jälkeen, kun varsinainen huijariosuus pääsee käyntiin, en enää saanut päähenkilöstä otetta. Joskin eipä maata kiertävään Arvo Lehikoiseen saaneet otetta tarinan henkilötkään.

Oman ulottuvuutensa kirjaan tuo aikalaiskuvaus. Huijarielämä onnistuu, sillä missään ei kysytä henkilöpapereita, joka talossa tarjotaan kammari ja ylöspito satunnaiselle kiertävällä viskaalille, ihmiset luottavat toisiinsa. Jos sellainen lintukoto on joskus ollut olemassa, nyt ei ainakaan ole. Se on aika surullista, minunkin, ei pelkästään huijareiden mielestä.