Järnefelt: Isänmaa (kuukauden yllättäjä)

Minä olin niin nuori ja kiihkeä,
miten saattaa kaivatakaan
se nuoruus, jolla on nälkä
ja turmelus suonissaan.
Ja punaiset lyhdyt loisti
ja viulut ja saksofonit soi,
bulevardien liekkimerta
kadun asfalttipinta joi.


Minä tuijotin yöhön räikeään
käsin, kasvoin palavin.
Yön hurma sai minut vapisemaan
niin että huohotin.
Kadun liekkimeressä loisti
pedonsilmät autojen,
minä olin niin kipeän nuori
ja yksinäinen.

Minä itkin joskus salaa,
kuten nuoruus itkeä voi,
kun punaiset lyhdyt loisti,
ja viulut ja saksofonit soi.
Yön suurissa tanssisaleissa
hien tuoksu ja puuterin
oli sairaan kiihkeä niinkuin
minun sielunikin.


Minä olin niin nuori ja kiihkeä
ja kuumasilmäinen.
Bulevardeilla kiilsivät katseet
silmien maalattujen.
Kipein, ihanin nuoruuteni,
- niin katkerana nään -
miten hukkui se pimeän hotellin
porraskäytävään.

- Mika Waltari -

Pakko myöntää, etten tarttunut Arvid Järnefeltin Isänmaahan riemusta kiljuen. Odotin taas yhtä sopivasti tragiikkaa ja yhteiskunnallista analyysia sisältävää maalaisromanttista kyläyhteisön kuvausta. Yllätyin ehdottoman positiivisesti.

Isänmaa on kehityskertomus, joka kertoo Heikki Vuorelan tarinan. Heikki on talollisen poika, tuleva tilanomistaja, joka kuitenkin lähetetään Helsinkiin kouluun. Ylioppilaitten riennot ja kansallinen herätys vievät kiihkeää miestä mukanaan, eikä laimea ja yksitoikkoinen maanviljelijäelämä kaukana kaikesta tunnu ollenkaan houkuttelevalta. Heikki käy kokeilemassa nuoren isännän hommia kotonaan, mutta lopulta suuren maailman kutsu käy liian voimakkaaksi ja mies palaa kaupunkiin. Järnefelt kuvaa tarkasti, kuinka Heikki tuntee itsensä vieraaksi niin maalla kuin kaupungissa. Hänessä elää kaksi eri puolta: maalaispoika ja kaupunkilaismaisteri, eikä hän oikein istu kumpaankaan rooliin. Lukija seuraa, kuinka Heikki pikku hiljaa kovettaa itsensä, herkeää "kaupunkilaiseksi" ja luopuu yksi kerrallaan hänelle ennen niin tärkeistä asioista. Heikistä tulee kyyninen ja kylmä, koska hän huomaa sellaisten ihmisten pärjäävän kaikista parhaiten.
Järnefeltin luoma henkilökuva on upea. Heikki Vuorelan hahmo on kaikkea sitä, mitä romaanihenkilön kuuluukin olla: koskettava, inhimillinen, helposti samaistuttava, uskomattoman naiivi ja ärsyttävä.

Kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta minun oli helppo samaistua Heikkiin. Maalaistyttönä kaupungissa tulin opiskeluaikoina pohtineeksi monia samantapaisia asioita kuin Heikkikin. Oikeastaan oli varsin yllättävää, että tietty maaseutu-kaupunki-, urbaani-agraari- ja pohjoinen-etelä-vastakkainasettelu, mitä Järnefelt kuvaa 1800-luvun lopussa, on olemassa yhä tänäkin päivänä: väki maalta katoaa koulutuksen myötä kaupunkeihin ja maaseutu-Suomen todellisuus ja näkemykset ovat hyvin kaukana ruuhka-Suomen vastaavista.

En ole vielä maininnut sanallakaan Järnefeltin syvää filosofista ja aatehistoriallista otetta. Niin Snellmanin isänmaallinen agenda kuin Tolstoin ajatukset ovat teoksessa vahvasti läsnä. Tuntuukin, että tätä teosta on aivan mahdotonta kattavasti kuvata, niin paljon siitä löytyy ulottuvuuksia.  Siksipä suosittelen sitä aivan jokaiselle omakohtaisesti luettavaksi ja koettavaksi. Itse en kuitenkaan nostaisi romaania luokkaan "maailmanimullistava", mutta ehdottomiin suomalaisiin suosikkiklassikkoihini se ampaisee vakuuttavasti.

Eino Leino sen on niin hyvin sanonut:
"Koko maan, koko aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille yhdellä yrittämällä... Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt... Se on yhä edelleenkin meidän paras kulttuuriromaanimme, pään ja sydämen kulttuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote meillä."

                         Waltari kirjoitti jotakin Heikki Vuorelan sielunmaisemaan sopivaa ja niin kaunista...