Jane Austen: Järki ja tunteet

 

Olen koko alkuvuoden lukenut Jane Austenin Järkeä ja tunteita. Aluksi luin kirjaa aamukirjana, yhden luvun kerrallaan, mutta sitten totesin tarinan etenevän makuuni liian hitaasti ja siirryin lukemaan kirjaa muinakin aikoina. Sinänsä teos sopii hyvin aamusivu-kirjaksi, sillä sen luvut ovat lyhyitä (hyvin ehtii lukea yhden luvun kiireisinäkin aamuina aamupalan lomassa) ja episodimaisesti rakennettuja: jokainen luku käsittää yhden "kohtauksen", joten seuraavana aamuna on helppo jatkaa seuraavasta luvusta.

Olen lukenut Järjen ja tunteet edellisen kerran varmasti vähintään kaksikymmentä vuotta sitten. Minulle Ylpeys ja ennakkoluulo on ollut näistä kahdesta aina se "The Kirja", ja suhteeni Järkeen ja tunteisiin on ollut etäisempi. Tarina onkin tutumpi Ang Leen mainiona elokuvana, jossa esiintyvät Emma Thompson, Kate Winslet, Alan Rickman ja Hugh Grant (mikä näyttelijäkaarti!).

Järki ja tunteet on ilmestynyt pari vuotta ennen Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, mutta muistelen, että Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Austen kuitenkin kirjoitti jo ennen tätä. Tähän hätään en löytänyt selkeää vahvistusta muistikuvalleni, mutta silti ensimmäisenä ilmestynyt Järki ja tunteet on minusta aina ollut kypsymätön Y&E:oon verrattuna. Ehkä esikoisteoksen julkaisemisen jälkeen kertynyt kokemus ja osaaminen näkyy jälkimmäisen viimeistelyssä?

Järki ja tunteet tarjoilee kyllä monin paikoin taattuja, Austenille ominaisia piirteitä: on nokkelaa huumoria, rivien väleissä esitettyjä piikkejä ihmisten huonosta käytöksestä, herkullisen itsekkäitä henkilöhahmoja, taitavasti esitettyä yhteiskunnallista kritiikkiä ja naisen aseman pohdiskelua... mutta sitten tekstissä on myös paljon turhaa rönsyä tai jopa suoranaista jaarittelua. Elinorin ja Edwardin asiat taas järjestyvät peräti yllättäen, jos ei nyt ihan deus ex machinana, niin likipitäen kuitenkin. Muutaman vuoden perästä, näin uskon, Austen olisi johdatellut tarinan päätepisteeseensä hieman sulavammin. Austenin pirskahtelevaa huumoriakin paikoitellen pohdin: sitä, miten hiuksenhieno raja on huumorin ja ilkeyden välillä.

Nämä huomiot tukevat sitä, miksi en ole kirjan pariin palannut sen kerran luettuani, mutta ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kirjasta nauttinut. Jane Austen kun on huonommillaankin nerokasta lukemista. 

Tarina lienee kaikille tuttu, mutta kerrataan lyhyesti. Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta, Elinorista ja Mariannesta, joista ensimmäinen edustaa järkeä ja hillittyä käytöstä, jälkimmäinen taas tuntee ja näyttää kaiken, ilot ja surut, äärimmäisen vahvasti. Isän kuoleman jälkeen kummallakaan ei ole vaurautta liiaksi, mikä vaikeuttaa tilannetta avioliittomarkkinoilla. Tämä myös koituu sisarusten kohtaloksi, koska molempien ihailijat joutuvat miettimään avioitumistaan myös järjen kannalta, tunteensa sivuttaen. Austenin näkemys asiasta ei jää epäselväksi, hän on järjen kannalla, vaikkakin osaa tuoda tekstissä esille niin liiallisen järkeilyn kuin tunteilunkin naurettavuuden. Liiaksi järkeen luottava henkilö on lopulta ylenpalttisuuteen taipuessaan yhtä houkka kuin tunteidensa vietävissä olevakin.

Kun lukee kirjan uudestaan parinkymmenen vuoden jälkeen, kiinnostaa väistämättä pohtia, näkeekö teoksen jotenkin eri valossa nyt kuin aiemmin. Koska minulla ei ole ensimmäisestä lukukerrasta jäljellä mitään muistiinpanoja, on tämän arvioiminen toki vaikeaa. Ennakkoon ajattelin, että olisin pitänyt tästä nyt enemmän kuin nuorena, mutta olen kyllä edelleen samaa mieltä teoksen tietyistä puutteista kuin aiemminkin. Luulen kuitenkin, että osasin nyt arvostaa enemmän Elinorin ja eversi Brandonin hiljalleen kehittyvää ystävyyttä kuin aiemmin. Nuorempana olen lähestynyt kirjaa, näin uskon, enemmän romantiikkanäkökulmasta, odottaen, saavatko päähenkilöt toisensa vai eivät. Sittemmin sitä on oppinut tunnistamaan myös toisenlaisten ihmissuhteiden arvon ja harvinaisuuden.

Olen iloinen siitä, että Teos on julkaissut Kersti Juvan suomennoksena nyt Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä Järjen ja tunteet. Mahtaako lisää olla tulossa? Omasta kirjahyllystä löytyy kyllä Austenin koko tuotanto suomeksi tai englanniksi, joten ehkäpä jatkan Austen-uusintakierrosta jollakin aikataululla. Selatessani blogini arkistoa (etsin linkattavaksi mainiota Carol Shieldsin Austen-elämäkertaa, mutta näköjään olen lukenut sen aikana ennen blogia. Keski-ikäistymisen huomaa parhaiten siitä, että monesta asiasta on jo kulunyt yllättävän paljon aikaa!) huomasin, miten monta Austeniin liittyvää tai hänestä inspiroitunutta teosta olenkaan blogissa käsitellyt. Siispä, näin Lukurauhan päivän kunniaksi, lisään linkkilistan Austenista kiinnostuneille:

Jane Austen: Kasvattitytön tarina

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo 

Jo Baker: Longbournin talossa 

Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Nicole Jabobsen, Davynn Dayton, Lexi K. Nilson: Jane Was Here

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan

P.D.James: Syystanssiaiset

Natalie Jenner: Jane Austenin talo

Heta Pyrhönen: Jane Austen aikalaisemme

 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and prejudice 1813)
Teos 2020
Suomennos Kersti Juva