Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Lempikirjailijoita luetellessa Jane Austen on itsestäänselvästi kuulunut listalleni jo vuosikymmenet. Olen lukenut koko Austenin tuotannon lävitse vähintään kertaalleen jo aikana ennen blogia. Mutta nyt lukemisesta on kulunut syystä tai toisesta pitkä aika.

Yksi keski-ikäistymisen varmoista merkeistä lienee se, että yhä useammin huomaa käyttävänsä lausetta: olen lukenut tämän edellisen kerran parikymmentä vuotta sitten. Näin on käynyt moneen kertaa viime aikoina ja joudun jälleen kerran sanomaan niin Ylpeyden ja ennakkoluulon kohdalla. Lienen ollut kirjan ensi kertaa lukiessani noin 19-vuotias ja muistan nauraneeni ääneen monessa kohdassa.

Tarina on toki pysynyt kaikki nämä vuodet hyvin mielessä eri elokuva- ja sarjaversioista, ja siksi itse kirjaan ei varmaan ole tullut tartuttuakaan. Mieltäni alkoi kuitenkin kiehtoa kysymys siitä, millä tavalla viihtyisin Austenin tekstin parissa nyt aikuisena. Lopullinen inspiraatio syntyi syksyllä lukemastani Jane Austenin talo -romaanista, jonka henkilöt lukivat Austenin kirjoja jatkuvasti ja kävivät loppumattomia intohimoisia keskusteluja siitä, mitä Austen missäkin kohdassa oli mahtanut tarkoittaa.

Minun on helppo samaistua heidän intoonsa. Jos joutuisin lähtemään autiolle saarelle vain yhden kirjan kanssa loppuiäkseni, valitsisin todennäköisesti joko Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan tai Ylpeyden ja ennakkoluulon.

Moni minut tunteva tietää, että en ole talvi-ihminen ja erityisesti tammikuu on minulle raskasta aikaa. Kuluneella viikolla luulen kuitenkin löytäneeni yhden avaimen mielenrauhaan ja elämästä nauttimiseen. Ei väliä, kuinka väsyneeksi aamulla olenkaan itseni tuntenut, on parikymmentä minuuttia Austenin lukemista elvyttänyt minut eloon ihan kuin ajanvietto parhaan ystävän seurassa. 

Ja tosiaan, voiko parempaa ystävää ollakaan kuin Jane Austen, tuo älykäs, nerokas, hauska ja humaani nainen, jonka käsin paperille kirjoittamat viestit vuosisatojen takaa ilahduttavat ja koskettavat yhä ja aina uudelleen?

Koska minulla ei ole säilynyt lukupäiväkirjamerkintöjä 2000-luvun alusta, joudun vertailemaan lukukokemuksiani silloin ja tänään vain muistin varassa. 

Viihdyin tekstin parissa yhtä hyvin molemmilla kerroilla, se on varmaa. Mutta ehkä joihinkin henkilöihin suhtauduin nyt eri tavalla, sanoisinko jopa, elämänkokemuksen tuomalla kypsyydellä. Esimerkiksi Charlotte Lucasin avioliittoa katson huomattavasti suopeammin nyt kuin aiemmin. Mielestäni Charlotte osoittaa kypsää harkintaa ja järkeä ottaessaan miehekseen herra Collinsin, joka kyllä, on ehkä typerä, mutta ei paha ja joka pystyy Charlotten tilanteessa tarjoamaan tälle verraten vapaan ja itsenäisen elämän. Tätä taustaa vasten on pakkoa sanoa, että Elizabethin antamat rukkaset olivat melkoista uhkapeliä, eihän ollut mitään takeita siitä, että Darcyn kaltainen jättipotti osuisi kohdalle.

Samaan tapaan tarkastelen vähän eri näkökulmasta herra Bennetin toimintaa. Itse asiassa tekstissä Austen varsin selvin sanakääntein analysoi tyttöjen isän luonnetta ja tuomitsee sen heikkoudet. Mutta olen ehkä ollut Benjamin Whitrown sympaattisen charmantin roolityön uhri katsellessani BBC:n minisarjan lukemattomia kertoja. Kuitenkin on pakko todeta, että omaan kirjastohuoneeseensa vetäytyvänä, poissaolevana isänä hän itse asiassa on usein ainakin osittain syypää tytärtensä ja vaimonsa hillittömään käytökseen. Ja pakko sanoa, että ilman eno-Gardinerin ja tämän vaimon apua olisivat Elizabeth ja Jane olleet varsin yksin maailman armoilla, sillä vanhemmilta tukea ei juuri tule. Eräissä kohdissa alatuiseen jankuttava rouva Bennet on miestään sättiessään itse asiassa aivan oikeassa.

Mutta se, mikä ei ole muuttunut, on Elizabethin ja herra Darcyn keskinäinen kemia, joka toimii aina yhtä hyvin. Austenin lämmin ja ilkikurinen tapa kertoa romanttista tarinaa, unohtamatta yhteiskunnan vaatimuksia ja eteensä katsovan nuoren naisen taloudellista etua, toimii erinomaisesti. Olin tosin hieman pettynyt siihen, ettei Darcy nousekaan Austenin teksissä märässä aluspaidassa rinnettä ylös kuten Colin Firth teki. Joskin voi olla, että Austenin viattomalta vaikuttava viittaus vaatteiden epäjärjestykseen (joka kielii hänen saapuneen ratsain Pemberleyyn vain hetki sitten), onkin kirjailijalle tyypillinen, ovela tapa saada lukijan mielikuvitus laukkaamaan.

Luin kirjan nyt ensi kertaa Kersti Juvan vuonna 2013 ilmestyneenä suomennoksena. Aiemmin olen lukenut kirjan Sirkka-Liisa Norko-Turjan suomennoksena vuodelta 1920. Parinkymmenen vuoden välin vuoksi en edes teeskentele osaavani sanoa yhtään mitään siitä, kumpiko suomennos toimii paremmin. Mutta onneksi kirjablogistaniasta löytyy aiheeseen liittyviä asiantuntevia tekstejä, kuten tämä Booksyn Booking it some more -blogissa esittämä ansiokas analyysi ja vertailu molemmista suomennoksista. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa!

Tyydyn itse vain sanomaan, että viihdyin Juvan suomennoksen parissa aivan yhtä hyvin kuin Norko-Turjan vastaavassa aiemmin. 

Ja kaikille, jotka jostain kummallisesta syystä eivät ole vielä Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukeneet, lukekaa ihmeessä, mitä pikimmiten. Erityisesti tällaisina vähän ankeina aikoina Austen tarjoaa iloa ja lohtua, aivan kuten hyvän ystävän seura aina tekee.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice 1813)
Teos 2013
Suomennos Kersti Juva
416s.
Upea ulkoasu Elina Warsta