Matti Rönkä: Surutalo

 

Jukka palaa lapsuudenkotiin vuosikymmenten jälkeen. Etäinen isä on kuollut ja elämässään hyvin menestynyt muotoilija ostaa perheensä rintamamiestalon itselleen. Talo on Jukan mielessä surutalo, miesten talo, jossa sodassa invalidisoinut isä eli yhdessä kahden poikansa kanssa, perheen äidin menehdyttyä tapaturmassa. Kasvatusmetodit olivat sen kaltaisia kuin tuolloin usein olivat. Että ei ainakaan liialla kehumisella pilata.

Puhumattomuus, kelpaamattomuus, rakkauden ja hellyyden puute ovat Jukalle kipeitä kohtia ja isän kanssa asiat jäivät puhumatta halki. Kotiin palattuaan hän alkaa käydä läpi lapsuutensa ja nuoruutensa muistoja ja saa huomata, että vaikka hän on isoveljeään Timppaa kaikilla aineellisilla mittareilla mitattuna paremmin menestynyt, poikana, isänä ja veljenä velipoika taitaa olla parempi - tai ainakin mutkattomampi.

Vähän etukäteen pelkäsin, että liekö Matti Röngän uutuusromaani Surutalo kovinkin murheellinen, työttömyys, viina, kirves ja perhe -henkinen teos. Ei onneksi ollut. Enemmän kuin surua, on teos täynnä kaunista kaihoa. Vaikka Jukan ja Timpan lapsuuteen mahtuu paljon vaikeuksia, on siellä myös hyviä hetkiä, joita Rönkä kuvaa kauniisti. Jouluvietto isoäidin luona, ostosmatka Kuopioon tädin kyydillä ja ensimmäiset nuoren miehen haparoivat, seksuaaliset kokemukset on kaikki kuvattu taitavasti ja lämmöllä.

Surutalo ei autofiktiota, eikä ole kirjailijan oman perheen tarina. Ei kuitenkaan liene väärin olettaa, että joukossa on myös omia kokemuksia kasvamisesta pienellä paikkakunnalla, ja muuttamisesta myöhemmin Helsinkiin, kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Surutalossa onkin vahvan sukupolvikokemuksen tuntua ja varmasti moni sotienjälkeisen sukupolven kasvatti voikin siihen hyvin samaistua.

Samaistumispintaa löysin minäkin, kokonaan eri sukupolven naispuolinen jäsen. Mutta loppujen lopuksi itäsuomalainen maaseutulapsuus taisi olla kovasti samanlaista 1960- ja 70-luvuilla kuin 1990-luvulla. Paljon enemmän niissä on samaa kuin omassa lapsuudessani verrattuna nykypäivään. Minun lapsuudessani ne Jukan ja Timpan isän kaltaiset, jykeväleukaiset rintamamiestalojen miehet alkoivat olla ukki-iässä. Nyt heitä ei enää ole.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja ilahduin kovasti, kun huomasin, että lukijana toimi kirjailija itse. Pieniä alkuvaikeuksia tosin tuotti se, että joku aivojen lisko-osa on niin tottunut siihen, että kaikki mitä Matti Rönkä ääneen lukee, on ihan varmasti ja ehdottomasti totta, että kyllä jouduin itseäni useampaan kertaan muistuttamaan siitä, jotta fiktiotahan tämän onkin. Vika oli tässä tapauksessa yksinomaan kuulijassa: äänikirjan lukemisesta Rönkä suoriutui yhtä suvereenisti kuin puoli yhdeksän uutisistakin. Mielelläni kuuntelisin Röngän lukemia äänikirjoja enemmänkin!

Kaiken kaikkiaan Surutalo oli hyvä kuuntelukokemus ja nousi itselleni yllättävänkin merkitykselliseksi, sillä etukäteen ounastelin, etten kuuluisi aivan otollisimpaan kohderyhmään. Kyseessä on kuitenkin kaunokirjallisesti niin tasokas ja aiheeltaan universaali teos, että se tarjoaa paljon muutakin tarttumapintaa kuin nostalgiatripin menneisiin vuosikymmeniin.

 

Matti Rönkä: Surutalo
Gummerus 2021 (Elisa Kirja, äänikirja)
6h 56min
Lukija Matti Rönkä