Jouni Tossavainen: Kuusikirja

 

Helmikuussa minua on vaivannut lukujumi. Töissä on ollut haipakkaa ja sisäinen kovalevy tuntuu käyvän koko ajan ylikierroksilla kun uutta informaatiota ajetaan päähän päivästä toiseen. Iltaisin en olekaan oikein jaksanut tehdä mitään ajatustyötä vaativaa, lähinnä olen bingettänyt Netflixistä sarjoja lasittuneen katseen kera.

Tätä taustaa vasten voi sanoa, että olisi ollut otollisempiakin hetkiä lukea Jouni Tossavaisen Kuusikirjaa kuin tämä. Tossavaisen teksti on aina älykästä, sellaista, jota lukiessa joutuu pikkuisen pinnistämään. Kuusikirjassa runoilija haastaa lukijansa ajattelemaan itse, ei vain sanojen, vaan myös kuvien muodossa. Ajatteleminen, kuinka työlästä! Mielikuvituksen käyttö, miten raskasta! Sinnikkäästi olen kuitenkin koko helmikuun lukenut runo ja kuva kerrallaan kokoelmaa, johon on kerätty Tossavaisen kuusiaiheisia runoja ja tekstejä vuosikymmenten varrelta.

Kuusi. Se lie Tossavaisen sielunpuu. On oltava, jos kirjoittaa kuusista ja kuusille vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Minäkin juttelen joulukuuselle, haistelen sen neulasia ja otan toisinaan kiinni oksista, kerkät kuusen käpälät. Silti oma suhteeni kuusiin on pintapuolinen. Minun sielunpuuni on haapa. Sen lehtien liikkeestä, äänistä ja väreistä voisin kirjoittaa runon jos toisenkin, jos runoja kirjoittaisin.

Mutta Tossavainen kirjoittaa kuusista, ja miksi ei kirjoittaisi, onhan se suomalaisille äärimmäisen tärkeä puu. Suhde kuuseen on ristiriitainen sielunpuu on samalla rahapuu, puista haetaan suojaa ja turvaa, mutta niitä myös kaadetaan.

Runoissa kerrotaan niin yksittäisistä puista,

Isokuusi on näin pieni. Niin pieni se on ettei ihminen näe jos tiellä seisoo.
Kyllä se näkee ja kävi silpomassa alaoksat. Arvaa itkevätkö puhkotut pihkasilmät
6 täyttä reikää.

kuin puista ja metsistä yleensäkin. Eräkirjallisuudelle tyypillistä kaipuuta villiin luontoonkin löytyy.

Kun et metsää pelkää, ole vapautettu luonnon armoilta. 

tai

Että on kevyt, levätä
aikansa tässä puun juuressa.
Ei kaadu päälle maailman reunat,
ihmepuu kantaa selässään
meidän kattoa.

Kuuset ovat mukana elämän iloissa ja suruissa:

Kivinen aita ja portti, tapuli raskain päin, mäntyjen
suhu. Kuusen alla tuttu hauta.

Mutta toisaalta myös:

nainen kuin kuusi

pihkaantumatta et selviä
jos olet selvä

Puut ja kuuset symboloivat myös maailman muuttumista, isokuusi seisoo kotipaikan pakettiin pistetyn pellon reunalla, puut ovat selluloosan ja rahan lähde, teollisuuden tuotteistama varanto.

Loppua kohden Kuusikirja muuttuu runoteoksesta esseistiikaksi. Kuusen juuria -esseessä Tossainen pohtii niin puun merkitystä kuin sen käsittelyä kulttuurissa. Bertol Brechtin kuusten kuparia ja Kalevalan kultalatva-kuusosia runoilija on jäljestänyt sanan ja kuvan voimin jo pitkään.

Runon ja kuvan yhdistelmää olen käsitellyt jo Tossavaisen Näköala Haminavuorelle -teosta esitellessäni. Kuvat tukevat sanoja, mutta toisaalta puhuvat vielä ihan omaa kieltään, kertovat toisen tarinan. Mustavalkoisissa kuvissa sävy on dokumentaarinen, toteava, selittelemätön, paikoin jopa rujo. Tossavainen itse selittää kuvafilosofiaansa näin:

... en ole halunnut käsitellä kuviani; mieluummin rumat värit kuin aidolta näyttäväksi käsitelty kauneus.

Tämä huvitti minua, sillä sille on syynsä, miksi toiset ovat runoilijoita ja toiset ottavat työkseen mahdollisimman edustavia, "myyviä" ja "aitoja" kuvia. Jälkimmäisillä toisilla viittaan siis itseeni.

Kuusikirja haastoi, mutta toisaalta avasi näkemään, miten monipuolisia ulottuvuuksia on niinkin arkisessa asiassa kuin kuusi. 

Hankin Kuusikirjan omaan hyllyyni joulun alla, ja olen hankintaan tyytyväinen. Tällainen teos on käytännöllisesti katsoen ikuinen, sillä tekstit ja kuvat avautuvat varmasti jokaisella lukukerralla eri tavoin. 

Jouni Tossavainen: Kuusikirja
Like 2008
216s.