Jo Baker: Longbournin talossa

Phiu. Onpas vaivannut melkoinen lukujumi viime aikoina. Olen kyllä kovasti halunnut lukea, mutta en ole joko ehtinyt tai sitten illalla kirjan avattuani olen nukahtanut saman tien. Siitäpä syystä Jo Bakerin Longbournin talossa -romaanin lukeminen on ollut paikoin jopa tuskatuttava kokemus, ilman että kirjalla itsellään olisi asian kanssa paljonkaan tekemistä. Löysin kyllä kirjasta paljon hyvää, mutta myös paljon naputettavaa. Onkin paljon mahdollista, että kirja joutui onnettomien olosuhteiden uhriksi.

Longbournin talossa vie nimensä mukaisesti Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmaan, tällä kertaa Bennettien palvelusväen pariin. Talon nuori piika Sarah, emännöitsijä rouva Hill miehensä kanssa, pieni Polly ja uusi lakeija James pyykkäävät, parsivat, siivoavat ja palvelevat likipitäen kellon ympäri, herrasväen kotkottaessa omiaan. Baker kieltämättä avaa oivaltavasti sitä, kuinka paljon työtä maalaisaatelinkin (joka Austenin kirjallisuudessa kuitenkin mielletään pienituloiseksi) ylellisyyden takana oli. Kirjailija myös kuvaa varsin kunnianhimoisesti ja tarkasti erilaisia tuolloin tavanomaisia, mutta nykylukijalle vieraampia töitä, kuten saippuanvalmistusta.

Kuten usein kirjallisuudessa, ovat tämänkin kirjan vahvuudet samalla myös sen heikkouksia. Minut teos teki ensin hämmentyneeksi ja lopulta vähän tympääntyneeksi. Jos kirja olisi kirjoitettu 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa, olisi sillä arvo sosialistisena pamflettina ja palvelijoiden kokemien epäkohtien esilletuojana. Mutta kaksisataa vuotta alkuperäisen teoksen ilmestymisen jälkeen kritiikin terä alkaa hämärtyä. En sinänsä ihmettele tai epäile kirjan oikeutusta. Mikrohistoria, pienien ja marginaaliin kadonneiden historia, on ollut jo pitkään muodissa historiantutkimuksessa ja viime vuosina se tuntuu vallanneen myös historialliset romaanit (vaikka onhan palvelusväkeä kuvattu toki ennenkin, nyt aihe tuntuu vain olevan erityisen pinnalla). Mielestäni ajatus tutun ja rakkaan klassikkotarinan käsittelyyn aivan uudesta näkökulmasta on mainio ja raikas. Toteutus ei kuitenkaan ollut onnistunut. En päässyt yli paikoitellen minut vallanneesta vaikutelmasta, että kirjailija halusi provosoida tahallaan ja esittää asiat inhorealistisesti ja revitellen, silloin kun ne olisi voinut vain todeta. Se oli harmillista, sillä hyvätkin huomiot alkoivat ärsyttää turha alleviivauksen takia. Mitä tulee Elizabethin hieltä haiseviin kainalokarvoihin, no, ne en nyt oikein ymmärtänyt niiden merkitystä tarinan kannalta.

Austenin kirjoissa sota näkyy lähinnä komeina, punatakkisina upseereina. Baker tuo sodan kauhut esille ja lähelle. Periaatteen tasolla pidin tästäkin näkökulmasta paljon, mutta käytännössä toteutus tökki. Oikeastaan edellinen lause sopisi kuvaamaan koko lukukokemustani. Siinä missä alkuperäinen Ylpeys ja ennakkoluulo on nautittavaa luettavaa, silmät liitelevät riveillä ja käsi kääntää sivun toisensa jälkeen, oli Longbournin talossa kuin pitkä, kuiva marssi Espanjan sodassa. Tarina eteni jäykästi ja hitaasti. Sen piti edetä yli puolen välin, ennen kuin edes ymmärsin, mikä on se punainen lanka, jota seurata. Tapojen kuvaus oli kiinnostavaa, mutta toisaalta niin yksityiskohtaista, että yhdessä maalailevan maisemakuvauksen kanssa kerronnan kokonaisuus oli aika pompöösi. Jos piialta tippuu myssy maahan, näen sen kyllä mielessäni kyllin selvästi, en kaipaa vertausta maassa tököttävään herkkutattiin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että tiedän monien myös nauttivan tällaisesta kerronnasta. Jos haluat nauttia, suorastaan kieriskellä 1800-luvun brittimiljöössä, etkä pistä pahaksesi, että se tuoksahtaa hielle ja siansonnalle, on tämä varmasti juuri sinun kirjasi. Itse olen sen verran maltillinen tyyppi, että tässä oli vähän liikaa paatosta ja yksityiskohtia minun makuuni. Ja ehkä olen sen verran harmaa, että näen historialliset romaanit mielelläni vähän vaaleanpunaisten linssien läpi.

Kirjan on lukenut myös ihana Hanna, jonka blogista tämän lukulistalle nappasin! Hänen tekstissään on kaikki se, mistä olisin voinut myös kirjoittaa, mutten kuitenkaan kirjoittanut.

Jo Baker: Longbournin talossa
Tammi 2014 (Longbourn 2013)
Suomentanut Helene Bützow
448s.