Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Monet teistä tietävätkin, että olen suppean ilmaisun ystävä. On olemassa niitä lukijoita, jotka haluavat upota silmiripsiin ja hymykuoppiin tai syksyisen metsän eri sävyihin ja sitten on niitä, jotka haluavat kuvitella haluamansa ja mennä sillä välin jo eteenpäin. Kuulun siis jälkimmäisiin. Siitäpä syystä reilusti 400 sivua ylittävät teokset osoittavat mielestäni useimmiten ikävää kyvyttömyyttä asian ytimekkääseen ilmaisuun ja 800 sivuisten kohdalla voi jo puhua täydestä suuruudenhulluudesta ja arvostelukyvyttömyydestä. Seison mielipiteeni takana, vaikka tiedän, että ennakkoasenteeni vuoksi minulta on jäänyt varmasti monta hienoa teosta lukematta. Onneksi aina välillä otan itseäni niskasta kiinni. Pääsiäisenä tein sen Joël Dickerin ja juuri juhlavuottaan viettävän Keltaisessa kirjaston Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanin kanssa. Minulla oli mahdollisuus tutustua teokseen jo etukäteen ennen ilmestymistä, siitä kiitos kustantajalle!

Romaanissa on yli 800 sivua, joten voitte arvata aatosteni suunnan. Tarina tuntui kuitenkin kiinnostavalta ja takakannessa luki: "Jos luet yhden kirjan vuodessa, se on tämä!" Pidän itsevarmuudesta ja tunnen vetoa ylitseampuvaa mainontaa sekä pitkähköjä kirjan nimiä (tiedän, ei mitään logiikkaa) kohtaan, joten pakkohan kannet oli avata. Ja täytyy tunnustaa, etten olisi enää halunnut niitä sulkea, vaikka toki jouduin tekemään sen useaankin otteeseen. Täten minä, Aino-Maria Savolainen, sanon, että kirjan 808 sivussa ei ollut yhtään ylimääräistä sivua. Se lienee suurin kohteliaisuus, mitä tällä saralla minulta voi irrota ja voisin siis lopettaa esittelyni tähän, mutta ehkäpä avaan tuntojani kuitenkin enemmän.

Ei sillä, että tämä olisi ollut mykistyttävän ainutlaatuinen teos, enkä ole varma, onko se läheskään vuoden paras, vaikka toki varsin korkealla tämän hetken rankingissani. Juoni oli monipolvinen ja yllättävä, muttei nyt kuitenkaan sellainen, etteikö loppua olisi voinut jossakin vaiheessa jo ounastella. Kirjailija, joka kirjoittaa kirjan kirjoittamisesta, ei ole järin omaperäinen kirjan aihe. Puhumattakaan siitä, että tämä kirja kertoo kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjaa kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjaa. Onko olemassa itserakkaampaa ammattikuntaa kuin kirjailijat???

Mutta siitä huolimatta tarina toimii. Se on kiinnostava ja koskettava. Siinä on vähän Twin Peaksia, siinä on menneiden vuosikymmenten amerikkalaista unelmaa, rakkautta, menetyksiä. Paljon epäluotettavammaksi ei kertoja enää voisi muuttua, joten oikeastaan vasta kirjan luettua voi olla ihan varma, ettei enää tulee mitään yllättävää käännettä. Vai voiko sittenkään?

Kirjan päähenkilö Marcus Goldman on esikoiskirjallaan maineeseen noussut kirjailja, joka kärsii tyhjän paperin kammosta. Hän hakee apua yliopisto-opettajaltaan ja ystävältään Harry Quebertilta, joka on myös kuuluisa kirjailija. Harryn pihalta kuitenkin löytyy kolmekymmentä vuotta aiemmin kadonneen tytön ruumis ja selviää, että tuolloin yli kolmekymppisellä Harryllä on ollut suhde vainajan, 15-vuotiaan Nolan kanssa. Marcus päättää puhdistaa ystävänsä maineen, alkaa suorittaa omia tutkimuksiaan ja huomaa pian kirjoittavansa kirjaa aiheesta. Marcus saa huomata, että idyllisen ja uneliaan pikkukaupunki Auroran tyynen pinnan alla kuohuu. Kolmenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat ovat jättäneet syvät jäljet ja jokaisella tuntuu olevan jotain salattavaa. Aina kun Marcus tuntee olevansa aivan ratkaisun kynnyksellä, karkaa totuus vähän kauemmaksi. Loppujen lopuksi lukija jää miettimään, mikä on totuus ja onko sellaista olemassakaan. Tai onko sillä edes väliä?

Joël Dickerin romaani on koukuttava, syvästi ihmisyyttä ja sen kaikkia puolia luotaava teos. Teos on suuri fyysisesti, mutta myös hengeltään. Siinä on määrittelemätöntä suuren kertomuksen eeppistä tuntua. Ehkä lopussa juonenkäänteitä tarjoillaan makuuni jo vähän liikaakin, mutta muuten Dicker tarjoaa oivan mahdollisuuden uppoutua kirjan maailmaan ja nautiskella menosta.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tammi Keltainen kirjasto 2014

Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Arvostelukappale