Tiina Raevaara: Laukaisu

Jokainen viime vuosina uutisia seurannut ei ole voinut olle huomaamatta ilmiötä, joka kääntää sisukset ylösalaisin: perhesurmat. Ne tuntuvat tapahtuvan buumeina, mutta kuten Raevaara kertojansa suulla huomauttaa; niitä tapahtuu koko ajan. Väkivalta, jopa perheensisäiset murhat on kirjoitettu länsimaiseen kulttuuriin sisälle, tutkikaapa vaikka antiikin tarustoa!

Siitä huolimatta tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää, millaisessa tilanteessa ihminen on valmis surmaamaan perheensä. Puolison tai ex-puolison surman voi vielä joten kuten käsittää, sillä rakkaus ja viha kulkevat usein käsi kädessä. Mutta millainen ihminen tappaa omat lapsensa? Eikö se ole vastoin kaikkia luonnollisia vaistoja, sillä kukapa ei haluaisi suojella lapsiaan pahalta? Raevaara huomauttaa jälleen kerran, että perhesurma voi olla ja usein onkin surmantyön tekijän mielessä suojelemista, niin vinoutuneelta kuin se kuulostaakin.

Perhesurmien logiikka ja mekaniikka on terveelle, hyvinvoivalle ihmiselle vaikeasti avautuva, vaikea asia. Tätä problematiikkaa avaa Tiina Raevaaran pienoisromaani Laukaisu. Kirja kertoo Pauliinasta ja Kerkosta sekä heidän kahdesta tyttärestään Elmasta ja Annista. Tämän perheen elämä on lähtenyt kulkemaan väärään suuntaan jo vuosia sitten. Siitä huolimatta ei kellään, ei ulkopuolisella maailmalla, eikä perheellä itsellään ole ollut voimia pysäyttää kehitystä ja kääntää asioita parempaan suuntaan. Mutta tämä päivä on erilainen: se alkaa laukaisusta, sen jälkeen mikään ei enää ole ennallaan.

Tarinaa vie eteenpäin ulkopuolinen, hieman mystiseksi jäävä kertojahahmo, joka kuvaa tapahtumia Pauliinan kautta. Kirjailija kuvaa loputonta väsymystä, pettymystä ja periksiantamista. Sitä taustaa vasten hetkittäinen valon ja toivon pilkahdus tuntuu melkeinpä makaaberilta vitsiltä. Lukija aistii, että joitakin kehityskulkuja vain ei yksinkertaisesti voi pysäyttää. Kirjan ansiona on ehdottomasti pidettävä sitä, että se kuvaa todellista epätoivoa ja pahoinvointia. Raevaaran kuvaama näkymä on tuttu sosiaalialan työntekijöille (silloin kun asioihin ehditään puuttua) ja poliiseille (silloin kun on jo liian myöhäistä), mutta tavalliselle keskiluokkaiselle suomalaiselle ne ovat vain iltapäivälehtien sensaationhakuisista lööpeistä ja jutuista tuttuja, sopivasti todellisuudesta irrallaan olevia ja siten omasta elämästä helposti poisrajattavia häiriötekijöitä. Ajattelemme helposti, että Pauliinan ja Kerkon kaltaiset vanhemmat asuvat vuokrakasarmeissa ja elementtilähiöissä ja että he ovat ongelmansa aiheuttaneet itse, jollakin tavalla, varmasti. Ja mikä ongelma onkaan, yhteiskunta hoitaa asian. Mutta pysähdymmekö miettimään koskaan, saavatko lastemme päiväkoti- tai koulukaveri muuta ateriaa kuin sen yhteiskunnan tarjoaman ja onko heillä koskaan ehjiä hanskoja mukanaan? Mitä kuuluu omiin oloihinsa vetäyville naapureille, joita ei koskaan näy pihalla?

Laukaisu ei sorru mässäilyyn. Se esittää katkelman, mutta jättää loput lukijan vastuulle: ajattele tai ole ajattelematta. Ratkaisu on lukijan kannalta armollinen ja muutenkin arvokas. Toisaalta se jättää sen kaikkein perimmäisimmän ja ilkeimmän kysymyksen vaille vastausta: mitä ihmettä ihmisen mielessä liikkuu sillä hetkellä?

Pidin siitä, että fiktiivisen tarinan ohella kirja sisältää paljon tietoa ja essee-tyyppistä pohdintaa perhesurmista yleensä. Tietoaineksen lisäksi se osaltaan myös inhimillistää tarinaa. Nyt ei puhuta yksittäisistä ihmishirviöistä vaan loputtoman epätoivoisista henkilöistä. Mitä sitten pitäisi tehdä, ettei perhesurmia ei tapahtuisi? Siihen Laukaisu ei anna vastausta. Sen sijaan se haastaa lukijan pohtimaan asiaa itse. Joka tapauksessa, siinä vaiheessa kun katsoo aseen piippuun, on jo liian myöhäistä tehdä mitään.

Tiina Raevaara: Laukaisu
Paasilinna 2014.
120s.