Jari Järvelä: Raiteet
Vuosittain muutamasta kirjasta tulee sellainen olo, että tämä voisi olla Finlandia-ehdokkaana. Tarkoitan siis sellaisia kirjoja, joita ei ole vielä lukenut, ja joista tietää siinä vaiheessa vasta nimen, kannen ja kirjailijan. Aika usein vainu osuu oikeaan. Tänä syksynä tunne tuli kahdesta kirjasta: Riko Saatsin Yönistujista (en ole vielä lukenut) ja Jari Järvelän Raiteista. Saatsi on ehdokas, Järvelä ei. Puhtaasti veikkausmielessä tartuin siis ensiksi väärään kirjaan, mutta muuten voin pelkästään iloita siitä, että olen lukenut (kuunnellut) Raiteet-romaanin.
Rautatie on totuttu näkemään edistyksen ja modernin ajan symbolina. Rautahevosen myötä edistys saapui Suomen suuriruhtinaskuntaankin. Olkoonkin, että raiteita rakennettiin monin paikoin hätäaputöinä keskellä 1860-luvun kurjuutta, sitä kirkkaammin se valmistuttuaan symboloi edistysuskoa.
Järvelä on tarttunut kirjassaan rautateiden veriseen historiaan. Luitten päälle rakennetulla rautatiellä viitataan paitsi nälkiintyneiden hätäaputyöläisten tuupertumista penkereelle viimeiseen leposijaansa myös seuraavissa aikatasoissa sisällissotaan ja toiseen maailmansotaan.
Kirja alkaa alussa kuvaamastani tilanteesta. Nykypäivän vinkkelistä voi olla vaikea ymmärtää, että vielä 1860-luvulla, ei siis kauempana kuin 160 vuotta sitten, kahdeksan prosenttia suomalaisista kuoli nälkään. Tuntuuko kaukaiselta? Ajatellaanpa sitten näin. Nykyisten 55-60-vuotiaiden syntyessä 60-luvun lopulla, nälkäkatastrofista oli kulunut vasta sata vuotta.
Vielä vähemmän aikaa, viisikymmentä vuotta, siitä oli kulunut sisällissodan aikaan. Amanda, alkukertomuksen tyttö, on nyt isoäiti ja hänen tulisieluinen lapsenlapsensa Kuutamo taistelee punaisten puolella panssarijunassa. Punaisten sotimisessa hyväksikäyttämät rautatiet ja junat olivat minulle ihan uutta sisällissota-historiaa, en muista tästä aiemmin lukeneeni, ainakaan yksittäisiä mainintoja enempää. Muutenkin juuri sisällissota-kuvaus oli kaikessa väkevyydessään, ehdottomuudessaan ja kauheudessaan eniten mieleeni.
Kirjan kolmannessa osassa Kuutamon poika Voitto käy yksinäistä sotaa Suur-Suomen syrjäisemmällä seisakkeella. Vaikka sota on seisakkeen ohi kulkevien sotilaita (eläviä ja kuolleita), ammuksia ja muita tarvikkeita kuljettavien junien myötä läsnä, toisaalta se on hyvin kaukana. Omassa epätodellisessa todellisuudessa eletään omanlaistaan arkea, mutta mitä on tekeillä, kun yhtä äkkiä junia ei enää kulje -tai jos kulkee, ne eivät pysähdy - yhteyslinjat eivät toimi ja varustetäydennyksiä ei tule? Onko heidät unohdettu?
Raiteet luettuaan rautateitä katsoo taatusti hieman eri tavalla. Jos rautateiden historiasta on aiemmin tullut mieleen Juhani Aho tai rillumarei-henkinen Lentävä kalakukko, kirjan sanoma tuo menneeseen synkkääkin synkempiä sävyjä. Mieltäkuohuttava teos, sanoisin. Kaikesta kauheudesta huolimatta ahdistus ei päässyt puskemaan lukiessa pintaan. Tässä mielessä (kuten myös aiheensa puolesta) näenkin kirjassa paljon yhteistä Järvelän Kosken kahta puolta -romaanin kanssa. Sekin kertoo sisällissodasta, lapsen silmin tarkasteltuna. Tematiikka on siis samankaltaista kuin Raiteissakin, ja molemmissa Järvelä kertoo kauheista asioista niin taiten ja hellävaroen, ettei lukijalla iske defenssi päälle. Se olisikin harmi, sillä silloin hieno sanoma jäisi tavoittamatta.
Upeaa työtä Järvelältä, jälleen.
Kommentit
Lähetä kommentti