Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

Mutta miten ihminen aikoo pystyä elämään itse keksimiensä koneiden kanssa? Kohta kai kokonaan vapautettuna älyllisen ponnistelun taakasta ja yhä enemmän toisista ihmisistäkin, siitä joskus kiusallisesta mutta terapeuttisesta hankauksesta, joka ihmisten kohtaamiseen todellisessa elämässä aina liittyy? Miten ihminen pärjää ilman kosketusta? En onneksi ole enää näkemässä sitä, maailmaa jonne olemme matkalla, mutta se vaivaa minua, sillä yhä vahvemmin minusta tuntuu siltä että kosketus on kaikki. Kaikkein tärkein asia, suurinta ja ihmeellisintä, mitä ihmiselämässä on. Ilman kosketusta ihmiset lakastuvat kuin kukat ilman vettä.

Juha Itkosen uutuusromaani Huomenna kerron kaiken on hieno rakkausromaani. Jos kirjan päähenkilö-Lassen henkinen testamentti pitäisi tiivistää muutamaan lauseeseen, edellinen katkelma summaisi olennaisen hyvin. 

Kirjan nykypäivässä jo ikääntynyt Lasse muistelee elämänsä rakkautta. Marja ja Lasse tapasivat jo nuorina, mutta todelliseksi rakkaussuhteeksi heidän tuntemisensa muuttui vasta keski-iässä. Lasse muistelee noita elämänsä parhaita vuosia, elämänsä kesää ja keskipäivää, kaihoisalla lämmöllä. Elettiin 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun nousukautta, niitä muutamia vuosia, joiden aikana kaikki tuntui olevan hyvin ja menevän aina vain parempaan suuntaan.

Minulla oli ilo haastatella Itkosta Kirjakantissa 15.11.2025 Kuopion kaupunginkirjastolla. Keskustelumme aikana muistelimme myös tuota aikaa nostalgian vaaleanpunaisilla laseilla varustettuina; elimmehän molemmat milleniumina nuoruusvuosia, jolloin kaikki oli lähtökohtaisesti mahdollista. Nokia ja monet IT-alan yritykset tahkosivat rahaa ja kasvun ajateltiin kestävän ikuisesti. Kylmä sota oli loppunut, maailma valmis ja lamakin taakse jäänyttä elämää. Kovin erilainen nuoruuden ydinkokemus kuin vaikkapa omilla teini-ikäisillä lapsillani.

Itkonen kertoi, että halusi palata juuri tuohon ajankohtaan ja samalla paeta nykyaikaa, joka tuntuu paitsi masentavalta myös epäinspiroivalta. Maailmankirjat ovat sillä tavalla sekaisin, että yhtenä aamuna kaikki voi olla keikahtanut uuteen asentoon ja huolella vuosia hiottu romaanikäsikirjoitus muuttua vanhentuneeksi ennen aikojaan. Siksi tarinan sijoittaminen menneisyyteen tuntui hyvältä ja turvalliselta ajatukselta. Millenium on tällä hetkellä myös hyvin trendikäs. Neljännesvuosisadan takaisiin tapahtumiin tuntuu mukavalta palata - ja ehkä ne ikävät asiat ovat jo sopivasti ehtineet haihtua mielestä.

Nousukautta kirjassa edustaa Marjan mies Jouni, mutta varsinainen kolmiodraama tarina ei kuitenkaan ole. Ennemminkin Jouni edustaa kaikkea sitä, mitä Lasse ei ole (tai ei halua olla). Itse asiassa Lasse on melkoinen elitisti. Hän asuu kantakaupungissa perintöasunnossa, takana ura humanistitutkijana yliopistossa, minkä tämä kuitenkin hylkäsi perustaakseen antikvariaatin. Etuoikeudet huokuvat rivien välistä ilmankin, mutta sitä tehostetaan vielä viittauksilla korkeakulttuuriin sekä Norssi-vuosien koulukavereihin, jotka ovat nousseet merkittäviin asemiin ja vastaavasti halveksumalla populaarikulttuuria ja it-miljönäärien "uutta rahaa". Lasse kärsii myös pahemmanlaatuisesta sitoutumiskammosta. Sen käsittely jää kuitenkin vähemmälle, sillä Marja murtaa Lasselta melkein kaikki lukot ja estot.

Aikakausi-nostalgian lisäksi kirja on täynnä Helsinki-fiilistelyä. Minulle tuli lukiessa käskemättä mieleen Kjell Westö ja keskustelussamme Itkonen hyväksyikin referenssin. Kaltaiselleni umpisavolaiselle, mutta Helsingissä paljon aikaa viettäneelle henkilölle tällainen herkuttelu on mieleistä luettavaa. Ja Lassekin on kaikessa epätäydellisyydessään aika rakastettava hahmo.

Entä rakkaus? Vaikka Marjan ja Lassen rakkaus on syvää ja siis myös henkistä laatua, kirjassa on lisäksi vahvasti fyysisyys läsnä. Juuri kosketukset tuntuvat painautuneen Lassen mieleen kaikista parhaiten. Eikä pelkästään seksi, vaan myös halaukset, hipaisut, ohimenevät kosketukset. Palatkaamme siis alun lainaukseen: "kosketus on kaikki". Aika vahva viesti ajassa, jossa fyysistä kontaktia on niin helppo kiertää. Nuoret eivät käy enää baareissa, eikä seksuaalisuuskaan kiinnosta entiseen tapaan. Eihän parinmuodostukseen tietenkään baarikierrosta tai yhden illan juttuja tarvita, mutta onko pelkästään ruudun kautta käytävä kommunikaatio kuitenkaan ihmisyyden kannalta riittävää? Palaverit, oppitunnit ja webinaarit käydään verkon välityksellä. Käymme julkista keskustelua siitä, voiko työnantaja velvoittaa työntekijän tulevan töihin kerran viikossa. En ota kantaa minkään organisaation etätyölinjauksiin, mutta totean vain, että olemme yhä harvemmin toista ihmistä ihan liki, kontaktissa ja kosketuksessa. Lasse on siitä huolissaan, Juha Itkonen on siitä huolissaan ja jopa minä olen siitä huolissani.

Huomenna kerron kaiken on loistavan hieno romaani. Minulle se on ennen kaikkea haikean ja melankolisen kaunis. Siksi oli hauskaa jutella erään keskusteluamme kuuntelemassa olleen henkilön kanssa, joka kutsui romaania lohtukirjakseen. On viehättävää, kun melankolia pystyy tarjoamaan lohtua.

Kirjan luettuani ajatukseni onkin viivähtänyt Lassessa usein. En ole ihan varma, kuinka luotettavana häntä ja hänen muistojaan voi pitää. Kuten Itkonen kirjoittaa: "...sellaisia muistomme kai usein ovat: toiveita siitä, miten asiat olisivat voineet mennä." Se, jos mikä, on yhtä aikaa kaunis, haikea, melankolinen ja lohduttava ajatus.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken 
Gummerus 2025
348s.