Satu Laatikainen: Hyvästi itä
"Muistatko sinä kun minä synnyin?" kysyn ja kaadan kuppeihin höyryävää kahvia.
"Tietenkin minä muistan. Kympin tyttö, heti hymyilevä sunnuntailapsi."
Mikä onnenpotku olikaan, kun perheeseen saatiin tällainen tyttö, joka ei koskaan asettunut poikkiteloin. Oliko sen tytön ensimmäinen sana äiti, vai oliko se ei, niin kun lapsilla usein? Ei se ei ollut, äiti se oli.
Ostin kirjan Turun kirjamessuilta. Jokin takakannen ja ensimmäisen sivun lauseista oli sellainen, että se ui sieluun saman tien. Kun viikkoa, paria myöhemmin aloin lukea kirjaa, en totta puhuen enää tavoittanut tunnetta, enkä oikein edes muistanut, mihin asiaan se liittyi. Niin tuulella käypiä me ihmiset olemme!
Kirja on haikea. Äiti tekee kuolemaa ja tytär saapuu hänen seurakseen, saattamaan viimeisinä viikkoina tai kuukausina. Samalla hän käy läpi oman lapsuutensa muistoja ja traumoja sekä tämän hetken parisuhdekriisiä. Joonas haluaa avata suhteen, näin tulkitsen. Nainen miettii lapsuuttaan, onko siellä turvallista hetkeä ollutkaan? Mies vaatii vastauksia, mutta äidin ja tyttären suhde on päällimmäisenä mielessä.
Kun vanhemmat erosivat, hän jäi asumaan isän luokse. Vanhemmat sisarukset muuttivat omilleen, isä kävi keikkatöissä rajan tuolla puolen Kostamuksessa. Niinpä viikot piti käytännössä pärjätä yksikseen, mitä nyt vaihtuvat alivuokralaiset pitävät lasta silmällä. Tyttö haaveilee, että saisi jonkin heistä itselleen äidiksi.
Monilta osin lapsuuskuvaukset ovat järkyttäviä, sydäntä puristavia.
Kaupan ovi narahti kun sen avasi ja oveen kiinnitetty kello kilahti, makaronipussi maksoi neljä markkaa, reikäleipä kymmenen, viikoksi kaksisataa grammaa jauhelihaa, kaksi litraa maitoa. Sain ostaa ruokaa tilille, jonka isä kuittasi kuun lopussa. Siitä emme milloinkaan puhuneet, mitä tilille sopi ostaa tai minkä verran, mutta päättelin, että paljon se ei ole.
En tiedä, mikä edellisessä lainauksessa on surullisinta. Ostosten vaatimattomuus, vai se, että lapsi joutuu ostamaan ja valmistamaan ruoat itse. Tai ehkä hiljaisuus ja puhumattomuus isän ja lapsen välillä, vaiko kuitenkin se, että lapsi osaa itse päätellä, ettei rahaa ole - varoo olemasta liiaksi vaivaksi tai tulemasta liian kalliiksi?
Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, itäisyys on vahvasti läsnä. Paitsi, että ollaan idässä, Kainuussa, arjessa on mukana jatkuvasti myös rajantakainen. Kainuun miehet kulkevat isolla joukolla Venäjän puolella töissä. Huomaan, että nyt se tuntuu jo hätkähdyttävältä. Ihanko tosiaan vielä muutama vuosi sitten oli aika, jolloin rajaseutujen asukit ylittivät rajan tuon tuostakin, arkiset työ- ja perhesuhteet, elämä, laajenivat kahden valtion alueelle!
Kolmantena teemana on hyvästijättö, saattohoito, pitkät jäähyväiset vanhemman tehdessä kuolemaa. Teema, jonka huomaan olevan kulttuurissa paljon läsnä nykyään. Vai huomaanko sen lähinnä siksi, että olen itse tullut keski-ikään ja asia on tullut itselle ajankohtaiseksi?
Romaanin tunnelma on viipyilevä, kelluva, odottava, juuri kuten tuollaisessa tilanteessa usein on. Vaikka mieli piipahtelee koko ajan menneisyydessä, ennen kaikkea on vain tämä hetki, tulevaa ei ole - miehen puhelut ja vaatimukset tuntuvat toisesta ulottuvuudesta tai todellisuudesta tulevilta. Teksityyppinä viipyilevyys ja aukkoisuus on minulle vähän vaikea, olen sen verran tarinavetoisen kerronnan ystävä. Mutta tässä tapauksessa valinta puolustaa paikkaansa.
Ja sitten ne sanat, lauseet, katkelmat. Kirjani on hiirenkorvilla, kun olen pysähtynyt makustelemaan jotakin otetta ja haluan palata niihin vielä myöhemmin uudelleen. Voisin siteraata tähän loppuun enemmänkin, mutta valitaan nyt kuitenkin yksi lause:
Miten omistautuminen on mahdollista, jos itsensä jakaa useaan suuntaan?
Kommentit
Lähetä kommentti