Vihan kalteva pinta - Täällä pohjantähden alla Kansallisteatterissa

Akseli ja Elina. Kuva: Kansallisteatteri.

Kuinka käännetään teatterilavalle tarina, joka on kansallisaarre, ja jonka lukuisat versiot ovat niin kirjallisesti, elokuvissa kuin näyttämöilläkin muodostuneet klassikoiksi? Mikä on 2025 vuoden tulkinta?

Sitä lähdin selvittämään Kansallisteatteriin, jossa Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla sai ensi-iltansa syyskuun lopulla. Ohjaajan kuvaus teoksesta: "traditiotietoinen historiallinen draama modernille ihmiselle" kuulosti melko käsittämättömälle konsulttikielelle, joten pyrin ottamaan teoksesta ennakkoon selvää mahdollisimman vähän - ja ottaa vastaan sen, mitä katsojalle tarjoillaan.

Linnan tekstiin tarttuminen tuo ohjaajan eteen ainakin kaksi mammuttimaista ongelmaa: ensiksikin: kuinka "pyhään" tekstiin kosketaan ja toiseksi: kuinka trilogia tiivistetään yhden illan istuntoon.

Aloitetaan jälkimmäisestä. Kansallisteatterin versio on pitkä. Esitys kestää kahden väliajan kanssa noin 3 tuntia ja 40 minuuttia. Se on paljon mille tahansa esitykselle, mutta vakuutan, että aika ei käynyt katsomossa pitkäksi. Se kertonee jotakin olennaista tarjoilun tasosta. 

Pelin henki käy selväksi jo heti ensi minuuteilta. Suon raivaamiseen, Koskelan rakentamiseen, ja poikien syntymiseen ja nuoriksi kolleiksi kasvamiseen ei menene kymmentä minuuttia kauempaa. Tahti on hengästyttävä. Nopea tempo sopii pohjantähtensä läpikotaisin tuntevalle, mutta en voi olla pohtimatta, mitä jää käteen katsojalle, jolle tarina ei ole ennestään tuttu? Sellaisiakin lienee. Korjaisin siis ohjaajan kuvausta vähän: kyseessä on historiallinen draama traditiotietoisille moderneille ihmisille. Ainakin jonkinlainen pohjatieto on hyvä olla olemassa katsomoon istahtaessaan.

Missä sitten näkyy modernius? Se näkyy kolmessa keskenään varsin erilaisessa näytöksessä, jotka jokainen ovat dramaturgisesti kiinnostavan erilaisia. Kuten sanottua, ensimmäisen näytöksen tempo on kova ja tahti jopa hurmahenkinen. Tanssia, joukkokohtauksia, valoja ja alati kasvavaa vihan kiihkoa. Toisessa näytöksessä kiire katoaa, vaikka ironista kyllä, tarinassa tapahtuu paljon. Lavan keskellä on vino taloa imitoiva rakenne, jonka kalteva lattia kuvannee henkilöiden pikku hiljaa luisuvaa otetta. Viha kiihkoutuu sodaksi, sota anarkiaksi, suojeleminen tappamiseksi, oikeutus kostoksi jne. Kolmas näytös on puolestaan kuin paneelikeskustelu, lukuharjoitus tai debriefing-sessio. Henkilöhahmot on istutettu vierekkäin lavalle ja trilogian kolmannen osan tapahtumia kelataan taas nopeutetussa tahdissa läpi.

Dramaturgiset ratkaisut jakanevat mielipiteitä, mutta ainakin minä pidin niistä. Oli myös hyvä ratkaisu, että näytökset olivat keskenään niin erilaisia. Se säilytti kiinnostavuuden ja piti katsojan otteessaan ensiparkaisuista lopun hiljaisuuteen saakka.

Aune nauttii. Toiset paheksuvat, ainakin päivällä. Kuva: Kansallisteatteri.

Myös muutamat roolitulkinnat tarjosivat kiinnostavia uusia näkökulmia. Niistä vaikuttavin oli Helmi-Leena Nummelan Aune Leppänen. Aune on totuttu kuvaamaan miehisestä katseesta käsin jonkin verran yksinkertaisena ja löyhämoraalisena naisena. Tällä kertaa on toisin, ja toimijuus on Aunella itsellään: hän ei häpeile myöntää nauttivansa miesten katseista, ja vähän muustakin. Ja vaikka siinä käykin lopulta huonosti ja pää jää vetävän käteen, Aune haastaa ja kääntää katseen Akseliin (nuori Akseli Otto Rokka): miksi haluat olla kanssani hämärässä ja piilossa, mutta et valoisalla ja ihmisten ilmoilla? Niinpä Akseli, miksi?

Aunen vastinpari on Kivivuoren, sittemmin Koskelan Elina (Wenla Reimaluoto), joka on totuttu näkemään sitä puhtoisempana mitä homssuisempi Aune on. Kansallisteatterin Elinakin on aiempaa raikkaampi, kirjaimellisesti. Nuori Elina ei ole mikään mimosa, vaan suorastaan riehakas. Siitä suurempi on kontrasti myöhempien aikojen Elinaan: Akselin viha, sotiminen, leirille joutuminen ja myöhemmin poikien kuolemat näkyvät kipuna ja alistumisena fyysisessä olemuksessa.

Niin - Akseli ja Akselin viha. Siinä ehkä suurin muutos aiemmin näkemiini tulkintoihin. Linnan tekstiä lukiessani muistan olleeni Akselin puolella, vaikka hahmossa ristiriitansa onkin. Vuoden 1968 versiossa Aarno Sulkanen oli symppis, samaa voi enimmäkseen sanoa Ilkka Koivulasta vuoden 2009 filmatisoinnissa. Kansallisteatterin ja Otto Rokan Akseli ei juuri sympatiaa herätä. Vaikka kaunalla  historiallinen perusteensa onkin, on kiistaton tosiasia, että aktuaalisesti Akselin kiihko toi perheeseen kovin paljon surua. Dramaturgisesti hieno ratkaisu on, että vankileiriltä Akseli palaa isänsä näköisenä (näkemässäni esityksessä Jussi Koskela ja vanha Akseli Oliver Kollberg). Sodan haavat näkyvät fyysisesti ja ovat läsnä loppuun saakka.

Pohjantähti on aina raskas tarina. Vihan ja kiihko ottaa valtaansa liki jokaisen vuorotellen. Ennen sisällissotaa punaiset, 20-luvulla valkoiset. Kansallisteatterin lavalla viha yltyy reiveiksi asti, mutta vaikka bileissä tunnelma on kiihkeä, lopputuloksena on aina surua ja kärsimystä. Sitä taustaa vasten on helpottavaa, että tarinaan on päästetty myös hieman huumoria. Eniten valoa näyttämölle tuo Lauri Qvickin Kivivuoren Oskari, joka erottuu joukosta edukseen. Osku, samoin kuin Qvickin lyhyesti esittämä Valtu jäivät kaihertamaan katsojan mieltä - tästä olisin halunnut tietää vielä enemmän. Samaa voi sanoa Aleksi Koskelan (Toni Nikka) ja Elma Laurilan (Aksa Korttila) rakkaustarinasta. Elman olemattomat tunnetaidot ja vihaan huonosti kätketty rakkaus on niin totista, että pakostakin vähän naurattaa. Ja sitten itkettää.

Sekä Nikka että Qvick tekevät esityksessä taiteellisen opinnäytetyönsä, lavalla nähdään muitankin tulevaisuuden tekijöitä, kuten Sulo Rahman Akusti Koskelan ja Kasper Korhola Viljo Koskelan roolessa. Esityksen kokoonpano onkin ilahduttava yhdistelmä kokemusta ja nuoruutta. Muutamia mainitakseni: Katariina Kaitue ikuisesti ärsyttävänä Ellen Salpakarina, Juha Varis Lauri Salpakarina, Carl-Kristian Rundman Paronina ja opettaja Rautajärvenä ja Tiina Weckström Alma Koskelana. Vielä erikseen on nostettava esille Timo Tuomisen räätäli Halme, joka onnistuu olemaan, ei parempi tai pahempi, mutta leikkisämpi ja toisaalta hauraampi kuin Kalevi Kahran ikoninen tulkinta.

Esityksen loppukohtaus on todella vaikuttava. Se sai minut ajattelemaan, miten henkilöiden elämä on yhtä vihan ja surun tanssia, vaikka kyllä sinne kai rakkauttakin väliin mahtuu. Väline nousee kuitenkin esityksessä tulkintaa vahvemmaksi - teos tarjoaa tuoreen tulkinnan vanhasta, mutta kovin syvällistä teeman taustoitusta ja pohdintaa tapahtumien juurisyistä (mistä hulluus johtuu?) se ei tarjoa. Sen sijaan vahvoja tuokiokuvia, valojen ja muiden visuaalisten elementtien luomia näkymiä esitetään senkin edestä. 

Instagram ja Tiktok -aikakauden tulkinta?

Kansallisteatteri: Täällä Pohjantähden alla
Ensi-ilta 24.9.2025
Alkuperäisteksti: Väinö Linna
Ohjaus Lauri Maijala
Katso koko työryhmä ja muut teostiedot täältä

Kuva: Kansallisteatteri