Pyhän ruumiin killasta huippumuotiin, karjatilalta Pärnun huviloihin - eli elokuussa lukemani kirjat

 

Kun aloitin muinoin toimittajan työt, piti otsikon olla napakka ja iskevä. Se oli kaunokirjalliselle luonteelleni vaikeaa. Nykyisinhän tällaista ongelmaa ei ole ja ex-kollegat yllättävät kerta toisensa jälkeen mitä erikoisemmilla otsikkoviritelmillä - joten pistän siis minäkin parastani.

Elokuu on takana päin, vaikka tuntuu, että kesä on edelleenkin täällä. Uskaltaako sanoakaan, että vähän jo kaipaan syksyä, kirpsakoita aamuja, hämäriä päiviä? Mutta vain vähän, ja nautin ilomielin auringosta ja lämmöstä, kun sitä nyt kerran on tarjolla.

Olin puolet elokuusta lomalla ja siitä huolimatta tuntui, että olisin ehtinyt olla töissäkin vähintään kuukauden verran. Kuukausi oli siis pitkä. Ja monta kirjaa ehdin sen aikana lukea ja kuunnella.

Kuun alussa lomailin Tallinnassa, tästä syystä ensimmäiset kirjan sijoittuivat Viroon.

Apteekkari Melchior -sarjasta olen lukenut yhden osan aiemmin ja nyt oli vuorossa Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka. En ole lukenut sarjaa järjestyksessä, mutta ei se tunnu häiritsevän. Indrek Hargla pakottaa lukijansa rauhoittumaan ja uppoamaan syvälle yksityiskohtaisiin keskiajan tapojen ja teologisten keskustelujen syövereihin. Tämä kaikki vaatii kärsivällisyyttä: kun dekkarissa ensimmäinen kuolemantapaus tapahtuu vasta noin 130 sivun kohdalla, on pohjustus varsin pitkä. Mutta vaivannäkö kannattaa, sillä kirja on kiehtova. Mieleen tulee Umberto Eco ja Ruusun nimi.

Jukka Viikilän Hiekkalinnat lienee yksi vuoden odotetuimmista romaaneista, onhan kirjailija voittanut Finlandian peräti kahteen otteeseen. Minun on helppo ihailla Viikilän lausetta, sanojen tarkkaa asettelua ja askellusta. Sen sijaan kokonaisuus jätti kylmäksi. Kirjaa on markkinoitu rakkaustarinana, mutta en tavoittanut siitä rakkautta. Alistaminen ja väkivalta puistattivat, katsanto tuntui kovin miehiseltä ja valta-asemasta käsin toimitetulta. Ristiriitainen fiilis jäi.

Vaikka vertailu on paitsi epäreilua myös turhaa, harrastan silti sitä. Jos Hiekkalinnojen kylmyys meni luihin ja ytimiin, levitti Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa -romaanillaan päälleni lämmittävän ja lohduttavan huovan. Näin siitä huolimatta, että romaanin aihepiiri on läpeensä surullinen ja kauhistuttava: joukko saksalaisten mukaan lähteneitä suomalaisia naisia palaa Norjasta takaisin Lapin sodan päätyttyä. Matka kotiin on pitkä ja täynnä vaaroja. Aseet ovat vaienneet, mutta ihmisten mielissä sota edelleen riehuu. 

Sitten kevyempiin aiheisiin:

Ilona Tuomisen Normipäivä on jatkoa Poppeli-sarjalle, jonka ensimmäinen osa, Seurustelusalaliitto ilmestyi viime vuonna. Kirjasarja on nannaa luettavaa meille kotimaisen feelgoodin ystäville sekä myös vanhojen puutalojen ystäville. Ensimmäisen kirjan luettuani aloin jo katsella netistä puolivakavissani vanhoja puutaloasuntoja. Normipäivän päähenkilö Amalia on luokanopettaja, jonka lukuvuotta päästään kirjassa seuraamaan. Hänellä on takanaan vaikeita kokemuksia vanhassa työpaikassa, eikä uusikaan lukuvuosi lähde suotuisissa merkeissä liikkeelle. Paitsi enemies to lovers -tarinaa, kuvaa kirja myös työelämän iloja ja suruja, jaksamisen ongelmia, työtoveruuden merkitystä jne.

Chicklit-romaani Sylvian toinen näytös kertoo kuusi- ja seitsemänkymppisistä ystävyksistä, jotka päättävät muuttaa New Yorkiin ja aloittaa uuden elämän. Floridan eläkeläisyhteisö saa jäädä taakse, kun Sylvian aviomies jää kiinni housut kintuissa. Sylvia päättää, että nyt on viimein hänen aikansa toteuttaa unelmiaan. Pidin tästä iäkkäiden naisien voimaantumiselementistä sekä kirjan hulvattomasta huumorista. Plussaa siitäkin, ettei kirjan loppu ole aivan ennalta-arvattava. Sen sijaan en pitänyt genrelle tyypillisestä brändivaatteiden esittelystä ja namedroppailusta. Naisten hyväosaisuus ja sen itsestään selvänä pitäminen oudoksutti ja ärsytti.

Brändit ja muoti mainittu! Minulla on nyt suurena aarteena hyllyssäni Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittama Jukka Rintalan elämäkerta Elämänviiva. Tapasin Rintalan sattumalta kesälomalla ja sain kirjaan häneltä omistuskirjoitukset. Jos muotihifistely ärsyttää chicklitissä, on kunnianhimoisen suunnittelijan ja taiteilijan työhön ja työskentelyfilosofiaan tutustuminen sitäkin kiehtovampaa. Paikoin kirjan unenomaisessa tunnelmassa oli työlästä pysyä kärryillä aikajatkumoista, mutta muuten kirja oli nautinnollista luettavaa.

Kuun lopussa olin vahvasti omalla mukavuusalueellani maalaisromantiikan parissa. Minna Mikkasen uuden Sydänmaa-sarjan ensimmäinen osa Sydänmaalaiset marssittaa lukijan eteen laajan kavalkadin kyläläisiä. Heistä keskushahmoksi nousee nuori karjatilallinen Sami, joka erottuaan Jennistä alkaa kyseenalaistamaan seksuaalista identiteettiään. Miten maalaiskylässä suhtaudutaan homoseksuaalisuuteen? Entä löytääkö Samin äiti Paula uuden onnen? Ihmissuhdekiemuroiden lisäksi kirjaan mahtuu paljon yhteiskunnallista asiaa, aina ihmisten tasa-arvosta nykypäivän maanviljelyn haasteisiin ja ongelmiin. Tykkäsin kovasti, vaikka joiltakin osin kirjassa ei mielestäni oltu aivan tässä päivässä kiinni.

***

Kirjasyksy on jo käynnissä, vaikka itse lekottelen vielä kesätunnelmissa. Syksyn kirjakatalogejakaan en ole vielä edes avannut, mutta jospa ennättäisin sen tekemään tällä tai viimeistään ensi viikolla. Onhan syksyn tärppikooste tehtävä!

Luvussa ja kuuntelussa minulla on parhaillaan kaksi kotimaista kesän/syksyn uutuuskirjaa. Sitä ennen on blogissa vuorossa kuitenkin syksyn ensimmäinen teatteriesittely. Stay tuned, tästä se taas lähtee: kirjasyksy!