Jukka Viikilä: Hiekkalinnat
Toisinaan sitä kirjoista kirjoittaessaan on vaikean paikan edessä. Kuinka paljon kertoa itse kirjasta, kuinka paljon siitä, mitä kirja (mielestäni) edustaa? Haluaisin kovasti arvioida objektiivisesti tämän romaanin ansioita ja puutteita, mutta jatkuvasti huomaan miettiväni sitä, mitä kirja edustaa.
Jukka Viikilä on voittanut Finlandia-palkinnon kahdesti ja sekin tekee hänen kirjojensa arvioimisesta hankalaa. Mitä olen asiaa seurannut, osa hehkuttaa estoitta, oli ansioita tai ei, osa tietää lukemattakin paskaksi.
Itsekin olen kirjoittanut hänen uusimmasta romaanistaan Hiekkalinnoista jo keväällä kirjaa lukematta. Minua, ja montaa muutakin, tympäisi se, miten nuoren naisoletetun, tässä tapauksessa Oona Pohjolaisen kirjoittama Äkkimakea oli Hesarin mielestä nuoren naisen kirjoittamaa hattaraa, kirjan kantta myöten. Ilmeisesti joidenkin mielestä vaaditaan keski-ikäinen mies, tässä tapauksessa Viikilä, kirjoittamaan ihmissuhteista, että kirjan voi ottaa vakavasti. Vaaleanpunan sävyihin taittava kansikaan ei tässä tapauksessa haittaa.
Kirjailijaa itseään ei voi kuitenkaan parhaalla tahdollakaan asettaa vastuuseen siitä, mitä hänen teoksistaan kirjoitetaan tai ei kirjoiteta. Yritän siis enemmän kirjoittaa siitä, millainen Hiekkalinnat on, en siitä, mitä se minulle edustaa. Ja koska tiedän olevani tulevissa sanoissani melko nihkeä, haluan alleviivata, etten inhoa Hiekkalinnoja. Se on monessa suhteessa viimeistelty ja laadukas romaani.
Kuuntelin romaania viime viikolla äänikirjana Virossa ollessani. Tällä kertaa en käynyt Pärnussa, johon kirja sijoittuu, mutta oli kuitenkin mukavaa viettää aikaa Virossa myös kirjojen maailmassa. Tosin Pärnu ei mitenkään erityisen vahvasti nouse tässä romaanissa esiin. On toki kahviloita, rantoja ja kylpylöitä, mutta ennemminkin Pärnu on lavaste kuin elimellinen osa tarinaa. Punastun hieman tällaisista kirjoista, koska tunnistan itsessäni ylemmän keskiluokan haaveen larpata boheemia taiteilijaelämää kauniissa lavasteissa antamatta ympäristölle mitään takaisin. Jotenkin näen tällaiset tarinat moderneina versioina, epämukavana jatkumona kolonialistisille matkakertomuksille.
Hiekkalinnat kertoo naisen ja miehen välisestä suhteesta. Nainen perii isänsä talon Pärnusta ja sinne muutettuaan rakastuu tulisesti naimisissa olevaan mieheen, Juhaniin. En tiedä, miksi nainen on nimetön ja mies ei, mutta arvannette, että asia ärsyttää minua. Minun on myös hitusen vaikeaa nähdä tarinassa rakkautta, mutta ehkä siitä tosiaan on kyse. Fragmentaarisessa kertomuksessa kuvataan parin suhdetta niin henkisellä kuin fyysisellä, sadomasokistisella tasolla. Hesarin Herman Raivio puhuu hienosta ja hienostuneesta rakkaussuhteen kuvauksesta, minä näen kuristuskohtaukset heijasteena somessa trendinä vitsauksen lailla leviävän väkivaltaisen, vaarallisen seksin ihannoinnille. Viikilä tuskin imee vaikutteita romaaneihinsa TikTokista, mutta aika vaikeaa tarinaa on irrottaa ympäröivästä yhteiskunnallisesta kontekstistakaan. Tällainenko on jonkun mielikuva hienosta rakkaussuhteesta? Sinänsä Viikilä pystyy hyvinkin uskottavasti kirjoittamaan naisen ajatuksista, mitä nyt ylenpalttinen kulliin keskittyminen on varsin miehinen ratkaisu. Mihinkäpä muuhun naisen seksuaalinen herääminen voisikaan kulminoitua kuin miehen sukupuolielimeen.
En näköjään millään pysty pitämään tekstistäni poissa huomioita siitä, mitä romaani minulle edustaa. On siis reiluuden nimissä sanottava, että monessa suhteessa Hiekkalinnat edustaa minulle myös hienoa kirjallisuutta. Viikilän kieli on aforistista. Tekisi mieli pitää koko ajan mukana muistiinpanovälineitä, koska voisin kirjoittaa joka toisen lauseen muistiin upeutensa ansiosta. Lausetasolla Viikilä on mestari viimeistelyssä, hiotut virkkeet ovat valmiita mietelauseita. Jos tämä olisi aforismikirja, olisin todella vaikuttunut. En saa kuitenkaan osasista kiinni, en tavoita niistä henkilöiden tunnetta.
Lopulta ainoa lause, jonka kirjoitan ylös on tämä:
Parittomat ajatukset vailla vasta-ajatuksia väsyttävät minut hengiltä.
Näitä vasta-ajatuksia en tarinasta löydä, mutta senkin edestä olen synnyttänyt niitä mielessäni. Ehkä se sitten onkin suuren kirjallisuuden merkki?
Jukka Viikilä: Hiekkalinnat
Otava 2024
Lukija Mirjami Heikkinen
4h44min
Minulla on samoja tuntemuksia Viikilän kirjasta. En edes pystynyt kirjoittamaan siitä.
VastaaPoistaRakkautta? Erotiikkaa? - En koe noissa seksikohtauksissa kumpaakaan.
Pidän kirjan fragmeentaarista sinne tänne harhailevaa kerrontaa pikemminkin tekotaiteellisena kuin taiteellisena enkä koe edes noita aforismeja toisin.
En ymmärrä, miksi tämä kirja oli edes ehdolla Finlandia-ehdokkaaksi ja sai Finlandian. Viikilän palkitseminen parin vuoden välein on outoa, jopa jotenkin noloa, kun tarjolla oli molempina vuosina niin paljon hyviä kirjoja.
Sen verran pitää toki korjata, että Viikilä ei ole ollut vielä tällä romaanilla Finlandia-ehdokkaana, palkinnot tulivat kahdesta edellisestä romaanista 😊 mutta en yllättyisi, vaikka olisi ehdolla jälleen. Siitä ei toki kirjailijaa itseään voi syyttää, että on arvostettu.
PoistaMinäkään en saanut oikein fragmentaarisuudesta kiinni. Luin tänään Seppo Puttosen mainion arvion kirjasta ja nyt tuntuu, että ymmärrän ehkä paremmin. Mutta sitten toisaalta, miksi kirjallisuuden pitäisi olla niin ”vaikeaa”, että sen ymmärtämiseksi tarvitsee lukuohjeen?
Ja kyllä, samaa mieltä rakkaudesta ja erotiikasta.
PoistaAi niin, ei ollutkaan tällä. Heh, olispa hauska, jos olisi taas ehdokkaana.
PoistaKun Marjatta jo käytti sanaa tekotaiteellinen, tohdin jatkaa samalla linjalla. Tämä oli ensimmäinen kirja Viikilältä jota yritin kuunnella heti kun se ilmestyi, oikein innokkaana lähtöasetelmasta. En vain saanut siitä mitään otetta ja tuli todellakin se tunne, että nyt kirja kärsii jo liiallisesta pyrkimyksestä olla Finlandia. Jätin siis kesken, vaikka harmitti jo Pärnun takia.
VastaaPoistaToisaalta voisi ajatella, että Viikilä voi jo kirjoittaa paineetta, sillä melkoinen ihmeteos pitäisi hänen ehkä kirjoittaa, että kukaan F-diktaattori rohkenisi häntä palkita ainakaan lähivuosina kolmannella palkinnolla. Voin toki olla väärässäkin.
PoistaMutta jotenkin minulla on fiilis, että Viikilä on kyllä aito kirjoittamisessaan ja ilmaisussaan, eikä yritä olla moniselitteinen ihan vain hienouden takia. Voin olla kyllä väärässä tässäkin!
Viikilästä minulle tulee heti mieleen Akvarelleja Engelin kaupungista, joka todella kolahti minuun. Se oli niin upea kirja! Seuraavan kirjan Taivaallinen vastaanotto luin, mutta en ollut yhtä ihastunut. Mielenkiinnolla odotin tätä kirjaa, mutta kun olin Otavan kirjatilaisuudessa, jossa Viikilä kertoi tästä teoksesta, päätin heti, että tämä kirja ei ole minua varten. En käsittänyt mitään, mitä Viikilä kertoi tästä kirjasta. Eikä Amma postauksesi innosta minua yhtään enempää tarttumaan kirjaan.
VastaaPoistaEn jaksa mennä tarkistamaan, mitä olen Engelistä kirjoittanut, mutta muistelen, että minulla oli silloinkin samaa ongelmaa kuin nyt. Kieli ja lauseet olivat hienoja, mutta en saanut tunteesta oikein kiinni. Taivaallisen vastaanoton sitten jätinkin välistä.
PoistaEn yhtään ihmettele hämmennystäsi pressissä, koska aika vaikea tätä varmaan onkaan muutamilla lauseilla selittää auki.
Olipa hurjan mielenkiintoinen kirjoitus, samoin kuin tuo linkkaamasi Oona Pohjolaisen romaani. Pohjolaisesta en ole aiemmin kuullut, mutta nyt kiinnostuin Äkkimakeasta. Sen sijaan tämä Viikilän Hiekkalinnat ei oikein nyt ottanut niin sanotusti tuulta alleen. Kiinnostavia havaintoja sinulla kritiikeistä.
VastaaPoistaEn ole lukenut ainuttakaan Viikilän teosta, vaikka hän on siis nimenä tietysti tuttu. En tiedä miksi en ole lukenut, ei vain ole syntynyt niin suurta kiinnostusta hänen teoksiinsa, että olisin halunnut rajallista “suomilukuaikaani” tuhlata häneen. Mutta ei ole mitenkään poissuljettua, että joskus luen jonkin hänen teoksensa.
Nyt kun aloin asiaa ajatella, Äkkimakea voisi olla kaltaisellesi maailmankansalaiselle hyvinkin kiinnostavaa luettavaa!
PoistaEn ole Viikilän kirjoista lukenut kuin Engelin, se toinen F-voittaja odottaa hyllyssä. En siis osaa ottaa kantaa suuntaan tai toiseen mutta jotenkin väsyin jo tuon valitsemasi sitaatin kohdalla, koska piti tankata sitä ja miettiä, mitä siinä sanotaan. Mutta ehkä vika on vain siinä, että nukuin yön huonosti 🤔
VastaaPoistaToisaalta usein pidän siitä, jos kirjaa lukiessa huomaa ”keskustelevansa” kirjan ajatusten kanssa tai päätyy jopa päänsä sisällä väittelemään. Kyllä siinä joku silloin taitaa toimia?
Niinpä, sehän on aika hienoa, jos alkaa opponoida kirjan kanssa. Ja ylipäänsä, jos jokin herättää aitoa ärtymystä, silloin voi olla jo isojen oivallusten äärellä. Ei siis mennyt hukkaan tämä(kään) lukuhetki.
Poista