Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

Lapin sodasta sekä saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteista on kirjoitettu viime vuosina ja vuosikymmeninä paljon. Ehkä siksi en rientänyt lukemaan uudekseltaan Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaania, vaikka sitä paljon kehuttiin, napsahtipa Finlandia-ehdokkuuskin.

Nyt otin kirjan kuunteluun työkaverin suosituksesta, ja voi, millaisen kirjallisen lahjan sainkaan! Monissa aihepiiristä lukemissani kirjoissa henkilöitä on seurattu etelästä pohjoiseen sitä mukaa, kun saksalainen armeija vetäytyi kohti Norjan rajaa kaiken jäljessään polttaen. Kinnusen romaanissa matkaa tehdään toiseen suuntaan. Joukko naisia lähtee pitkälle kotimatkalle norjalaisten vankileiriltä. Kullakin on omat syynsä siihen, miksi ovat saksalaisten mukaan lähteneet. Osa rakkaudesta, osa seikkailunhalusta, monella kyse on ollut elannosta.

Sitä mukaa kun hidasta matkaa tehdään läpi erämaan, miinoitettujen teiden, räjäytettyjen siltojen ja poltettujen kylien läpi, lukija pääsee tutustumaan henkilöiden persooniin. Ehkä pitkä ja tuskainen taival tarjoaa myös naisille mahdollisuuden tutustua itseensä. Tehdä tiliä menneisyyden ja tehtyjen valintojen kanssa. Asettaa oma yksityinen itsensä kansallisen ja maailmanlaajuisen suursodan kontekstiin. Ystävyyksiä ei tällä matkalla nimittäin luoda. Ei, vaikka päivien ja viikkojen aikana naiset jakavat kaiken, oppivat toisensa ulkoa.

Saksalaisten sotilaiden kanssa parisuhteissa olleiden suomalaisnaisten kohtalo oli sodan jälkeen raju. Saksalaisiin evakuointilaivoihin pääsivät vain raskaana olevat. Norjalaiset suhtautuivat suomalaisiin samalla tavalla kuin muihinkin miehittäjiin, mutta ei vastaanotto poltetussa Pohjois-Suomessa ollut juurikaan parempi. Mielenmuutos oli nopea: aseveljeyden vaihtuminen vihollisuuteen kävi nopeasti. Langenneen naisen häpeän merkkinä loistivat paljaaksi kerityt päät.

Naisista eniten kerrotaan Irenestä, välillä myös takaumien avulla, ja lukija aavistaa, ettei Irenen tarina ole aivan tavallisin. Irene on kuusamolaisen (mainittiinkohan tämä, vai onko omaa tulkintaani, onhan Kinnunen Kuusamosta lähtöisin?) kanttorin rouva, äitikin. Kuinka ihmeessä hän on päätynyt saksalaisten matkaan? Näennäisestä tapahtumattomuudesta; pitkästä, yksitoikkoisesta vaeltamisesta huolematta jännitettä romaanissa piisaa ja se kantaa aivan kirjan loppuun asti. Aivan lopussa selviää sekin, mihin kirjan nimi viittaa.

Kinnunen kuvaa naisten ajatuksia, keskusteluja ja koko matkantekoa herkkyydellä, joka liikuttaa minua. Vaikka ei mitenkään asiaan liitykään, en malta olla viittaamatta kaikkeen siihen, mitä kirjoitin Jukka Viikilän Hiekkalinnoista viime kuussa ja kaikkeen siihen, mitä jäin kirjasta kaipaamaan. Kinnunen ei kirjoita lukijan tai henkilöidensä yläpuolelta, vaan on todella eläytynyt päähenkilön elämään ja kirjoittaa kaikkia osapuolia ymmärtäen, lukijankin sielua koskettaen. Tällaisella kielellä ja kerronnalla on eheyttävä, hoitava vaikutus.

Kuuntelin kirjan Krista Kososen lukemana ja hän tekee teokselle työllään kunniaa. 

Mikäli Ei kertonut katuvansa on jäänyt vielä lukematta, suosittelen ehdottomasti korjaamaan vahingon välittömästi. Heillekin romaania suosittelen, jotka eivät muuten sotakirjoista välitä. Kirjan alaotsikko on Vaellusromaani ja se viittaa paitsi fyysiseen matkantekoon myös henkiseen vaellukseen. Ei kertonut katuvansa on sotakirja, jossa ei ammuta yhtään laukausta. Vaikka aseet ovat vaienneet, suurin sota riehuu ihmisten sisällä.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
WSOY 2024
Lukija Krista Kosonen
Kesto 9h 20min