Olga Temonen: Aika jonka sain

Tuhansien muiden suomalaisten lailla minäkin olin hyvin järkyttynyt, kun Olga Temonen kertoi loppuvuonna 2023 sairastuneensa aivosyöpään, neljännen asteen glioomaan. En tuntenut Temosta, mutta tuntui siltä kuin tuntisin. Televisiosta ja elokuvista tuttu näyttelijä oli vuosien ajan kertonut elämästään maatilalla myös sosiaalisessa mediassa. Löysin aikoinaan hänen bloginsa samoihin aikoihin kun otin ensiaskelia Amman lukuhetken kanssa.

Olenkin arvioinut kaksi Temosen kirjaa: Emäntänä Olgan ja Olgan pullakirjan, molemmat muuten ihan omistamieni keittokirjojen aatelia!

Paitsi että Olga Temosen seuraaminen sijoittuu itselleni merkitykselliseen elämänvaiheeseen (suurin piirtein samanikäiset lapsemme olivat pieniä) tuttuuden tunne syntyy tietysti ennen kaikkea Olgan persoonasta. Hän pystyi välittämään seuraajilleen tyttökaveri- ja/tai siskofiilistä, helpostilähestyttävyyttä ja maanläheisyyttä. Hänen tarmokkuutensa; maatila, kotieläinfarmi, perhe, näyttelijäntyöt, sittemmin Rehtori-ravintola jne jne. ei herättänyt kateutta, vaan yksinkertaisesti ihailua.

Syöpädiagnoosin jälkeen tiedossa oli, että ennuste ei ollut hyvä. Temonen kuitenkin kieltäytyi antamasta periksi. Vaikean lähtötilanteen jälkeen hänen terveydentilansa lähtikin kohenemaan ja kasvain pienentyi. Temonen hakeutui myös vaihtoehtoisiin hoitoihin Saksaan ja teki muutenkin kaikin puolin kaikkensa voittaakseen tilastot. Hän luotti siihen, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Tästä toivosta ja elämän jatko-ajasta piti kertoa myös yhdessä Anneli Juutilaisen kanssa kirjoitettu Aika jonka sain. Ja kertoohan kirja niistä toki edelleenkin, mutta kuten tiedämme, Olga siirtyi tuonilmaisiin viime vuoden lopulla, kaksi vuotta diagnoosin jälkeen.

Kesäkuun alussa ilmestynyt kirja on ehtinyt jo olla uutisotsikoissa. lltapäivälehdet ovat luonnollisesti kaivelleet tekstistä mehukkaimmat klikkiotsikkonsa, ei niistä sen enempää. Keskimääräistä kiinnostavampi on sen sijaan keskustelu äänikirjasta, siitä on nimittäin tehty kaksi versiota, joista toisessa lukijana on tekoälyllä tuotettu Olga Temosen ääni. Kuuntelin tämän version ja minulle luenta olisi mennyt ihan täydestä, jos sen olisi kerrottu olevan Olgan itsensä eläessään lukema. Ymmärrän aiheesta käydyn keskustelun, sillä tämä on varmasti Suomessa yksi ensimmäisistä monista tulevista kerroista, joissa edesmennyt henkilö rekonstruoidaan tekoälyn avulla esittäväksi henkilöksi. Se herättää kiinnostavia eettisiä pohdintoja, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa pohdinta on minulle aika lyhyt, sillä asia on täysin Temosen lähiomaisten päätettävissä oleva asia. Olga olisi halunnut lukea kirjan itse, ja kun se ei nyt ollut mahdollista, tämä on kaunis tapa mukailla vainajan toivetta.

Kirja itsessään herättääkin sitten todella monenlaisia ajatuksia. Sydäntä puristaa Olgan toiveikkuus, kun tietää, miten syöpäkamppailussa tulisi käymään. Erityisesti hänen pohdintansa lasten ja puolisonsa Tuukka Temosen pärjäämisestä sairauden ja mahdollisen kuoleman toteutuessa riipaisevat. Toisaalta pidän hyvin arvokkaana sitä, että tämän kirjan myötä meillä on mahdollisuus kuulla Olgan ajatuksia sairastamisestaan, elämästä ja vähän myös kuolemasta, vaikka hän keskittyikin mieluummin elämiseen.

Vaikka vaikeista sairauksista ja kuolemasta kertovia elämäkertoja ilmestyy jonkin verran, liittyy sairastamiseen ja kuolemiseen silti paljon ääneenlausumatonta mystiikkaa. Suurelta osin tämän johtuu siitä, että hirveän mielellämme pakenemme kohdatessamme kuolemansairaan tai hänen läheisensä. Ajatus elämän rajallisuudesta tuntuu ehkä liian pelottavalta ja ahdistavalta tai sitten pelkäämme, ettemme osaa kohdata toista oikein - lohduttaa, olla tukena. Tulin surulliseksi siitä, että Olgankin elämästä katosi ystäviä sairastumisen myötä. Toisaalta se on hyvin inhimillistä, ja sitten toisaalta niin kovin turhaa.

Onneksi rinnalla pysyviäkin ihmisiä oli, erityisesti tiivis perhe: Tuukka, lapset, sisarukset, anoppi. Läheisten ansiosta Olga sai myös viettää viimeiset viikkonsa kotona. Kirjassa Olga Temonen kuvaa rehellisesti, jopa vähän myhäilyttävästi perheenjäsentensä eroja. Siskot alkoivat selvittää vaihtoehtoisia hoitomuotoja, Tuukka taas oli tiukasti realisti, ja piti Kölnin matkoja aluksi silkkana rahanhukkana. Nyökyttelin samanmielisenä. Toisaalta nyökyttelin yhtä pontevasti kun Olga pohti, mihin ihmeessä rahansa sitten kannattaisi käyttää, jos ei itsensä parantamiseen tai ainakin hyvinvoinnin lisäämiseen. Ja että kuinka oppirahat tarvittiin, että löydettiin oikea polku. Olgan ja Tuukan luonteiden eroavaisuudet eivät kadonneet minnekään sairastumisen myötä, kuten ei rakkauskaan, joka vain syveni sairastumisen myötä.

Toukokuussa luin Minna Haapasalon Parioviunelmia ja silloin kerroin hieman ahdistuneeni kirjan päähenkilön "kaikki kyllä järjestyy" -ajattelusta, joka minun näkökulmastani katsoen on usein haihattelua. Hymyilytti, kun kyseinen romaani tuli useaankin otteeseen mieleeni Olgaa kuunnellessani. Olgassa ja Haapasalon luomassa Salla Toivolassa on jotakin samaa. Tarmokkuutta, kyllä, painajaismaista (minun mielestäni) rahankäyttöä, kyllä, järkkymätöntä uskoa kaiken kääntymiseen parhain päin, vaikkei siihen olisi mitään realistista perustetta; kyllä ja kyllä.

Ja silti, en ole ollenkaan varma, että minä olen tässä oikeassa. Itse asiassa Aika jonka sain -kirjan jälkeen minusta tuntuu, että Olga oli täysillä eläessään oikeilla jäljillä. Minulla on turhan usein tapana jyrätä käsijarru päällä. Olgan esimerkki nimittäin muistuttaa, että aika on rajallista, ja jos jotakin haluaa tehdä, oikea aika siihen on juuri nyt.

Kaikista keskeisin mieleeni jäänyt ajatus on kuitenkin se, että niin kertakaikkisen surullista kuin sairastuminen olikin, Olga tunsi tietyllä tapaa olevansa onnellisimmillaan sairastumisen jälkeen. Tuntuipa melkein, kuin hän olisi ratkaissut elämän arvoituksen. Niin kai se sitten menee, että kun sen ratkaisun löytää, on itse kunkin vuorollaan aika mennä.

Olga Temonen, Anneli Juutilainen: Aika jonka sain
WSOY 2026
Äänikirjan kesto 6h 23min
Lukija Olga Temosen äänestä tekoälyllä tuotettu ääni, LindaWiklund