Enni Mustonen: Pappilan piika

Jotkut ne vaan osaavat!

Enni Mustonen kuuluu tähän joukkoon, mitä tulee historiallisiin romaaneihin. Se nyt tuskin tulee yllätyksenä kenellekään.

Huippusuositun Syrjästäkatsojan tarinoiden jälkeen ajattelin, että ehkä mustoset on osaltani luettu ainakin joksikin aikaa. Aikaa lukemiseen on niin vähän ja vastaavasti luettavaa paljon, että uuden kirjasarjan aloittaminen tuntuu aina merkittävältä sitoumukselta. Muutama vuosi tässä taukoa tulikin, mutta onneksi anoppini mainitsi keväällä Mustosen uusimman, Pappilan piian olevan itsellään lukulistalla. Laitoin tärpin mieleen ja ostin kirjan hänelle äitienpäivälahjaksi. Sen verran vahvat olivat suositukset lukemisen jälkeen, että tottahan minunkin piti kirja ottaa lukuun.

Mustosen uusi päähenkilö on nuori Hanna Pränni. Kytösavun tarinoita -sarjan ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1877, suuresta nälkätalvesta 1868 on aikaa kymmenisen vuotta. Tuolloin Hanna pelastettiin tienposkesta menehtyneen äidin ja pikkuveljen viereltä. Hän päätyi huutolaiseksi Nevanperän taloon ja niin kauan kuin talon vanha isäntä ja emäntä olivat elossa, olosuhteet olivat kohtuulliset. Mutta nyt komento on toinen. Nuori emäntä on pahansisuinen, isäntä juoppo ja poika häjyjen matkassa roikkuva hunsvotti. Onneksi talon mailla mäkitupalaisena asuva Sussu-muori, kylän pitokokki, on ottanut Hannan kotiinsa asumaan.

Hannan elämä muuttuu rippikoulun myötä ja hän pääsee lopulta erinäisten jännittävien vaiheiden jälkeen pappilaan piiaksi. Vaikka työtä tehdään pappilassakin aamusta iltaan, on ero entiseen kuin yöllä ja päivällä: Hannaa arvostetaan. Vaikka papin perhe on ns. parempaa väkeä, ruoka syödään samassa pöydässä. Pienessä Matias-pojassa riittää vahdittavaa, varsinkin kun niin ikään pappilassa asuvassa leskiruustinnassa alkaa ikä jo näkyä. Nurkissa pyörii myös mukava renkipoika Santeri, jolla tosin on omat velvoitteensa myös muualla.

Ajankuva välittyy lukijalle elävänä: kirjassa juhlitaan oikein vanhan kunnon kruunuhäitä, ajetaan riehuvia häjyjä tiehensä, käydään rippikoulua sekä tietenkin tehdään lukemattomia ajalle tyypillisiä askareita. Juuri arjen ja menneiden aikojen tapojen kuvaajana Mustonen on maan kärkikastia ellei kuningatar.

Hanna on Enni Mustosen kirjoille tyypillinen sankaritar: osaava, kerkeävä ja jaksava, kova työihminen ja sydämeltään oikeamielinen. Vaikka Hannalle on suotu aimo annos älliä, sydämen sivistystä ja nöyryyttä, ei hän toisaalta pelkää pitää omaa tai toisten puolia silloin kun hän havaitsee epäoikeudenmukaisuutta. Myös muut keskeiset hahmot ovat kirjailijalle tuttuun tyyliin elämänmakuisia persoonia. Siinä mielessä Pappilan piika tarjoaa paljon samaa kuin kirjailijan aiempi tuotanto.

Kytösavun tarinat sijoittuvat kuvitteelliseen kylään Lapualla. Kirja onkin kirjoitettu rehevällä pohjalaismurteella. Rakastan murteita, mutta ensimmäisten sivujen aikana tämä savolaistyttö meinasi jo vähän nikotella tekstiä lukiessa. Äkkiä kieleen kuitenkin tottui ja nautin kovasti sattuvista sanoista ja ilmaisuvoimaisista lauseista. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta mielestäni kirjakielellä ei kertakaikkiaan voi tavoittaa samanlaista ilmaisun vivahteikkuutta kuin mihin murteella parhaimmillaan pääsee. Nautin!

Jotkut kirjan tapahtumat tuntuivat avautuvan minulle hieman takaperoisessa järjestyksessä. Sitten muistinkin, että jo joulun aikaan ilmestyi sarjaan ensimakua antava Pikkupappilan joulu. Tämä on minulta vielä lukematta, joten arvatenkin olisin ollut joistakin edeltävistä tapahtumista hieman paremmin perillä, mikäli jouluinen pienoisromaani olisi ollut luettuna ennakkoon. Eipä tietämättömyyteni tosin liikaa lukukokemusta haitannutkaan; tiedänpähän, mitä luen ensi joulunseutuna.

Summa summarum, Pappilan piika on taattua Mustos-laatua: historiallisesti kiinnostava, kieleltään ja hahmoiltaan täyteläinen ja hengeltään humaani romaani. Ja näin olen jälleen kerran koukussa - seuraava osaa odotellen...

Enni Mustonen: Pappilan piika
Otava 2026
366s.