Riikka Suominen: Riitta ja Ilkka

Ensinnäkin on sanottava, että jos kirja herättää yhtä paljon keskenään erilaisia, ristiriitaisiakin ajatuksia, on teoksen pakko olla hyvä. Ja onhan se: Riikka Suomisen Riitta ja Ilkka vetäisee lukijan matkaansa ja sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin huomaamatta. Puhtaasti kaunokirjallisessa mielessä mitattuna kyseessä on loistava teos.

Mutta sitten on tämä sisältö, joka saa pään täyteen kaikenlaisia ajatuksia. Olisin halunnut kirjaa lukiessani jatkuvasti puhua jonkun kanssa sen teemoista ja tapahtumista. Ja puhuinkin. Mutta koska kukaan lähipiirissä ei ole kirjaa vielä lukenut, jäivät keskustelut pakostakin hieman vaillinaisiksi. Onneksi on blogi ja pääsen vaihtamaan ajatuksia teidän kanssanne!

Ensiksi hieman taustoitusta. Kirja kertoo Riikka Suomisen vanhemmista, Riitta ja Ilkka Suomisesta. Ilkka Suominen oli poliitikko, Kokoomuksen pitkäaikainen puheenjohtaja ja varsin näkyvä hahmo valtakunnan politiikassa. Kansanedustajan uran lisäksi hän ehti vaikuttaa myös ministerinä ja eduskunnan puhemiehenä. Yhdessä puolisonsa Riitan kanssa he olivat aikansa power couple, ja avasivat elämänsä julkisuudelle ajan oloon nähden varsin avoimesti. 

Riikka Suominen on puolestaan paitsi vanhempiensa lapsi myös toimittaja ja kirjailija, joka on viime vuosina profiloitunut erityisesti avoimien parisuhteiden puolestapuhujana ja ylipäänsä traditionaalisen perhe-, parisuhde- ja rakkausnormien haastajana.

Olen lukenut hänen Suhteellisen vapaata -romaaninsa kuusi vuotta sitten. Tätä tekstiä varten kävin lukemassa kirjasta kirjoittamani postauksen ja ihan yllätyin, miten suorasukaisesti kirjaa arvioin. Ehkä tunsin myös pientä kihelmöintiä selkäpiissäni, sillä ainakin Riitan ja Ilkan autofiktiivisyyden perusteella aiemmassakin kirjassa on paljon omakohtaisuutta mukana. Mutta niinpä vain on bloggaaja-Savolainen itsevarmasti haukkunut romaanin henkilöt itsekkäiksi, lapsellisiksi ja pinnallisiksi - pikkiriikkisen punastuttaa.

Ei Suominen varmaankaan peitellyt omakohtaisuutta tuossakaan teoksessa, mutta Riitassa ja Ilkassa sitä on mahdotonta ohittaa: kirja alkaa syntyä, kun Suominen löytää edesmenneen isänsä jäämistöistä vanhempiensa välistä kirjeenvaihtoa. Yllättävää on kirjeiden ajoitus. Suominen on kyllä tiennyt, että molemmat vanhemmat ovat olleet tahoillaan naimisissa kerran aikaisemmin. Sitä hän ei sen sijaan tiennyt, että suhde alkoi jo avioliittojen aikana, ja salasuhteessa elettiin peräti kolmen vuoden ajan.

Kirjailija ei peittele sitä, miten omien vanhempien parisuhde on edustanut hänelle jonkinlaista ultimaattista couple goals -standardia. Riitan ja Ilkan rakkaus on ollut niin vahvaa, ettei Riikka ole edes uskonut moisen toisintamisen olevan mahdollista. Siispä hän on valinnut toisen tien - avoimet suhteet. Tästä romaani saa toisen kerroksen, jonka kanssa kirjailija kipuilee kirjan sivuilla. Kustantamo kun haluaa, ettei koko tarina sijoittuisi 70-luvulle. Omasta rakastumisesta syntyy sitten tämän päivän aikataso. 

Mikä onkin hyvä asia, sillä mehän jo tiedämme, kuinka Riitalle ja Ilkalle lopulta kävi - he olivat yhdessä kunnes kuolema heidät erotti. Romaanin jännite syntyykin siitä sisäisestä kriisistä, johon kirjailija (tai hänen alter egonsa) joutuu.

Olen päivitellyt jo kuusi vuotta sitten sitä, miten kenelläkään riittää aikaa ja energiaa monisuhteisuuteen. Symppaan kyllä tietyllä tapaa ajatusta siitä, ettei ketään voi omistaa, eikä yhdeltä ja samalta ihmiseltä tarvitse saada kaikkea. Mutta voi hyvän tähden, miten stressaannun jo pelkästään avoimesta suhteesta lukemisesta!

Riitassa ja Ilkassa kirjailija kuvaa suhdemeininkejään. On aviopuoliso, jonka kanssa kirjailijalla on teini-ikäinen lapsi. Sitten on nuoruudenrakkaus M, jota hämmentävästi luonnehditaan elämänrakkaudeksi (miksi puoliso ei ole sitä?), joitakin yksittäisiä hoitoja löytyy Euroopan eri kaupungeista. Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, on puolisolla ja M:llä tietenkin myös omat rinnakkaissuhteensa. Päähenkilön elämä järkkyy kun hän rakastuu A:han. Suhteen syventyessä A haluaisi perinteisempää parisuhdemallia. Ja alkujärkytyksen jälkeen sitä huomaa toivovansa myös päähenkilö.

Olen itse siinä mielessä tyypillinen ambivertti ihminen, että tulen toisten kanssa hyvin juttuun, olen sosiaalisesti melko rohkea ja helposti lähestyttävä ja nautin ihmisten seurasta. Samaan aikaan ihan pikkuisen myös vihaan ihmisiä ja käyn jatkuvasti mielessäni laskutoimitusta siitä, mitä kaikkea kivaa voisin tehdä yksin (tai ihan lähimpien kanssa) sen sijaan, että vietän aikaa muiden ihmisten kanssa.

Kaltaiselleni ihmiselle monet rinnakkaiset parisuhteet tuntuvat siis ajatuksena kauhistuttavilta. Ei siksi, ettenkö periaatteessa uskoisi useiden ihmisten samanaikaisen rakastamisen (romanttisessa mielessä) olevan mahdollista, vaan etten jumankauta kertakaikkiaan jaksaisi jakaa itsestäni niin paljon pois, kuin epäilen moisen elämäntyylin vaativan. Arvostan oman aikani ja yksityisyyteni niin korkealle.

Mutta mehän olemme ihmisinä erilaisia. Kirjailija kuvaa aivan toisenlaista tapaa suhtautua elämään ja toisiin ihmisiin: rakkaus lisää rakkautta. Enemmän ihmisiä, enemmän rakkautta. Kun puolison nuori seurustelukumppani löytyy yllättäen ystävänsä kanssa rupattelemasta kirjailijan keittiön pöydän äärestä, onnistuu hän vakuuttamaan itselleen, että on vain kivaa, kun talossa on elämää ja paljon ihmisiä. Itsehän todennäköisesti vastaavanlaisessa tilanteessa ajaisin kuokkavieraat harjanvarren kanssa pellolle, eikä sillä olisi mitään tekemistä mustasukkaisuuden kanssa.

Tällainen vapaa rakkaus ja ihmisten paljous elämässä säilyy siis minulle mysteerinä edelleen. Vähän lohdutusta saan siitä, että ei kirjailija lopulta itsekään ole löytänyt lopullista viisastenkiveä. A:n kanssa syvenevä suhde pakottaa tämän kyseenalaistamaan omia valintojaan ja käsityksiään.

Ihailen sitä, miten auki Riikka Suominen on kirjoittaessaan. Olen halunnut tässä tekstissä puhua kirjailijasta, päähenkilöstä yms, koska on syytä muistaa, ettei autofiktiivisenkään teoksen päähenkilö ole välttämättä aivan yksi yhteen totta kirjailijan kanssa. Joka tapauksessa Suominen altistaa itsensä ja kaikista syvimmät tunteensa julkiselle tarkastelulle. Antaa ehkä jopa aseet ivalle. Kun Suominen alkaa kyseenalaistaa totena pitämiään käsityksiä, minunkin mieleni tekisi sanoa, että "mitä minä sanoin, ei tuommoista pitemmän päälle kukaan jaksa."

Lukiessa olen kuitenkin kirjailijan puolella. Kuten olen myös Riitan ja Ilkan puolella. Nykypäivän vinkkelistä on helppo nähdä, että heidän olisi pitänyt erota aviopuolisoistaan jo paljon aiemmin, sillä puolisoina he olivat kyllä surkeita muille paitsi toisilleen. Ajat olivat silloin kuitenkin toiset, eikä konservatiivipiireistä äänensä keräävä, kotipaikkakunnallaan Nakkilassa mahtisuvun charmia edustava kansanedustaja voinut tuosta noin vaan kyseenalaistaa instituutiota, joka piti koko yhteiskuntaa pystyssä. 

Riitan ja Ilkan suhde luokin herkullisen vertailukohdan kirjan tämän päivän tasoon, jossa heidän tyttärensä kipuilee tavallaan samojen asioiden kanssa, mutta nykypäivän vivahteilla maustettuina.

Kaikista eniten olen kuitenkin kirjassa esiintyvien lasten puolella. Johtuipa suhdesekoilu mistä tahansa ja olipa vuosikymmen mikä tahansa, lapset eivät ole ansainneet ylimääräistä epätietoisuutta, hämmennystä ja turvattomuutta. 

Mutta kukapa meistä täydellinen olisi. Ja kiitos Riikka Suomisen avoimuuden, Riikka ja Ilkka tarjoaa erinomaisen väylän reflektoida, mikä elämässä on omasta mielestä kaikkein tärkeintä. (Rakkaus.)

Ps. Kuten sanottua, palan halusta keskustella! Resonoiko mikään edellä kirjoittamastani? Entä oletko lukenut/aiotko lukea Riitan ja Ilkan?

Riikka Suominen: Riitta ja Ilkka
Otava 2026
431s.