Alexander Stubb: Vallan kolmio

Viime vuosina on saanut tottua siihen, että useana aamuna uutissivuston avatessaan vastaan tulee mitä uskomattomampia, pöyristyttäviä uutisotsikoita. Sellaisia, jotka saavat maailman näyttämään aivan erilaiselta kuin ennen, ja joiden olemassaoloon ei viime vuosikymmenellä olisi edes voinut uskoa.

Huomaan usein olevani turtunut. Kun muutosvauhti on kovaa, viisas ihmismieli suojaa itse itseään. Edellisen kerran tosin hätkähdin keväällä, kun olin juuri saapunut Kouvolaan ja avasin puhelimen, lukeakseni ensimmäisenä, että Kouvolaan oli tippunut (kellonajasta ei ensimmäisissä uutisissa vielä kerrottu) ukrainalaisia drooneja. Katselin taivaalle ja hetken aikaa maailma ja Suomi tuntui turvattomalta. Seuraavat drooniuutiset? Eivätpä tuntuneet enää paljon missään.

En osaa päättää, onko turtuminen enemmän pelottavaa vai lohduttavaa.

Näitä mietiskelin tarttuessani tasavallan presidentin Alexander Stubbin viime syksynä ilmestyneeseen Vallan kolmio -kirjaan. Voiko mikään puoli vuotta sitten julkaistu, maailmanpolitiikkaa käsittelevä teksti olla enää millään tavalla ajan tasalla? Toisaalta samaan aikaan oli vaikea edes tarkentaa katsetta: mikä kaikki onkaan muuttunut viime syksyn jälkeen?

Stubb tunnistaa saman ongelman:

Kirjan kirjoittaminen on pitkä prosessi. Erityisen pitkältä se tuntuu, kun kirjoittaa kansainvälisestä politiikasta, joka on keskellä murrosta.

Yritäppä kirjoittaa pätevää ulkopoliittista analyysia kun maali karkaa koko ajan, itse asiassa lajikin muuttuu useaan otteeseen matkan varrella (onneksi presidenttimme on triathlonisti!). Stubb kertoo aloittaneensa kirjan kirjoittamisen vuonna 2020. Koronapandemia oli tuolloin jo alkanut, ja laittanut tuntemamme maailmankirjat sekaisin, mutta lopullisesti alkuperäisen kirjan kantava ajatus romahti talvella 2022 Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Tuolloin muuttui niin kirjan kuin Stubbin elämän suunta.

Vallan kolmiota alkoi kirjoittaa Firenzen Eurooppa-yliopiston professori ja viimeisen pisteen pani paikalleen Suomen tasavallan 13. presidentti. Jos ovat maailmankirjat sekoittuneet moneen kertaan menneiden kuuden vuoden aikana, sitä samaa voi sanoa myös Alexander Stubbin elämästä.

Stubbin osumatarkkuus liikkuvaan maaliin on kiitettävä. Tämä selittyy sillä, ettei hän pyrikään yksittäiseen napakymppiin vaan enemmänkin hajautettuun osumakuvioon. Ratkaisua voi pitää vähintäänkin järkevänä. Kyseessä ei myöskään ole yksittäisinä kuukausina tai edes vuosina syntynyt maailmanpolitiikan analyysi, vaan laajempi, kokoava katsaus Stubbin näkemykseen kansainvälisestä politiikasta. Aikajänne yltää aina hänen opiskeluaikoihinsa kylmän sodan jälkeisessä, avautuvassa maailmassa, virkamiesvuosiin Euroopassa, diplomaattina, europarlamentaarikkona, ministerinä ja pääministerinä jne jne jne. Rooleja ja näköalapaikkoja on ollut monia. Stubb itse kiittelee ja korostaa jälkipuheissaan myös akateemisia vuosia Firenzessä. Akateemikkona hänellä on ollut mahdollisuus sanoa asioita, joita politiikkona - valtionpäämiehestä puhumattakaan - ei olisi tullut sanottua.

Usein valtionjohtajat kirjoittavat teoksensa vasta palvelusvuosiensa jälkeen. Stubb lyö pöytään tiivistelmän ajattelustaan heti presidenttiuran alkuun. Väkisin mieleen tuleekin ajatus, että kirja toimii ikään kuin käyntikorttina tai portfoliona maailman johtajille ja diplomaateille. Stubbin agendaa ja tavoitteita ei tarvitse arvailla. Riittää, että lukaisee 50 000 sanaisen laitoksen (suomeksi 60 000 sanaa) Stubbin ajattelua. 

Eipä sillä, että presidentti Stubbin näkemyksiä olisi tarvinnut arvailla sen enempää kotimaassa kuin ulkomailla tähänkään asti. Stubb edustaa moniin edeltäjiinsä nähden verrattain avointa viestintälinjaa ja maailmalla hän on kysytty kommentoija ja keskustelija nimenomaan selväsanaisuutensa vuoksi. Maailmassa, jossa riittää päämäärätöntä horinaa, kiertelyä ja kaartelua sekä ultimaatumeita pilvin pimein, sujuvasanainen presidentti, joka tiivistää sanottavansa selkeisiin lauseisiin, kolmeen pointtiin ja terästää kertomaansa vielä muutamalla hyvää makua osoittavalla vitsillä - kukapa sellaista ei haluaisi kuunnella.

Jos on yhtään kuunnellut presidenttimme puheita viime vuosina, alkaen presidentinvaalien kampanjasta vaikkapa viime viikon Kultaranta-keskusteluihin asti, ei Vallan kolmio tarjoa suomalaiselle politiikan penkkiurheilijalle sinänsä kovinkaan paljon uutta. Stubbin argumentit arvopohjaisesta realismista, arvokkaasta ulkopolitiikasta ja ennen kaikkea globaalin etelän ottamisesta entistä enemmän ja reilummin mukaan kansainvälisiin neuvottelupöytiin, on kuultu eri yhteyksissä moneen kertaan. Toki kirja taustoittaa - paljonkin - sitä, mihin presidentti ajattelunsa perustaa. Suomen asema maailmanpolitiikan pyörteissä jää vähemmälle huomiolle, mutta toisaalta se ei ole ristiriidassa kirjan muun sanoman kanssa. Pienen maan, ennen kaikkea sellaisen, jonka naapurissa sattuu olemaan agressiivinen, mennyttä suurvaltahegemoniaa nostalgisoiva häirikkövaltio, etu on, että kansainväliset instituutiot toimivat ja sovittuihin asioihin voi luottaa. Molemmat ovat olleet viime aikoina kyseenalaisia.

Kirjaa lukiessa on helppo nyökytellä samanmielisenä. Stubbin analyysi käynnissä olevasta maailmanjärjestyksen murroksesta vaikuttaa paikkansapitävältä. Ja kaikki ne asiat, mitkä kirjan ilmestymisen jälkeen ovat tapahtuneet, pikemminkin alleviivaavat kuin haastavat tätä. Stubb ei myöskään sorru ennustamiseen, vaan visioi erilaisia mahdollisuuksia tulevaisuudesta. On hyviä, huonoja ja hyvin huonoja mahdollisuuksia. Huonoimmassa geopoliittisessa vaihtoehdossa lopputuloksena on kaaos ja maailmanpalo. Hieman paremmin menee, jos pysytään nykyisen kaltaisessa, vaikeasti ennakoitavissa olevassa epäjärjestyksen tilassa, jossa ratkaisut saadaan synnytettyä yhteisten intressien, ei arvojen, pohjalta. Tilanne ei ole ihanteellinen suurten haasteiden, kuten vaikkapa ilmastonmuutoksen, ratkaisemiseen, mutta yllä pysyy kuitenkin jonkinlainen (epä)järjestys. Paras mahdollinen skenaario on Stubbin mukaan uusi tasapaino globaalin lännen, idän ja etelän välillä. Järjestys pohjautuisi edelleenkin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä hyväksyttyihin periaatteisiin, mutta uudistetussa muodossa, tällä kertaa eri maanosat paremmin mukaan ottaen.

Stubb ei lähde ennustamaan, mikä vaihtoehdoista on todennäköisin, enkä lähde minäkään. Mutta väsymättä hän on tuntunut presidenttikautensa ensimmäisinä vuosina sukkuloineen diplomaattisissa piireissä sen hyväksi, että ainakaan skenaarioista huonoin ei toteutuisi. Enkä nyt edes puhu golfaamisesta Yhdysvaltain presidentin kanssa, vaikka sekin yksityiskohta tulee kirjassa mainituksi.

Kuten todettua, Stubbilla on miellyttävä taito osata tiivistää sanottavansa helposti ymmärrettävään, tiiviiseen ja populaariin muotoon. Reilut 300 sivua (suomenkielistä tekstiä) ei ole paljon, kun siinä niputetaan yhteen koko toisen maailmansodan jälkeinen aika ja katsahdetaan vielä tulevaisuuteenkin. Selvää on, että kovin syvälle eri teemoihin ei ole siis mahdollista kaivautua. Tiivis ja helposti sujuva esitystapa ei kuitenkaan ole häpeäksi ja ilahduttaa sellaistakin lukijaa, joka ei halua sitoutua lukemaan tuhansia sivua poliittista jaarittelua (niin paljon kuin Barack Obaman Luvatusta maasta pidinkin, niin tsiisus, edes jonkinlainen tiivistys olisi kohteliasta lukijaa kohtaan).

Kuten niin usein, yksilön parhaat ominaisuudet ovat kaksiteräinen miekka, ja voivat samalla osoittautua heikkoudeksi. Sama pätee kirjoihin. Vaikka taito tiivistää asiat kolmeen pointtiin tekevät monimutkaisista asioista helpommin ymmärrettäviä, voi käydä niinkin, ettei maailma suostu taipumaan Stubbin tahtoon. Kun vuosikymmenten päästä tarkastellaan Vallan kolmiota ja mietitään, kuinka hyvin se aikalaisanalyysina onnistui, suurin koetinkivi lienee juuri tässä. Vaikka maailmanjakaminen kolmeen: länteen, itään ja etelään, voi tuntua houkuttelevalta ja ilahduttavan selkeältä, noudattaako se kuitenkaan todellisuutta? Ja ennen kaikkea, onko se totta tulevaisuudessa?

On totta, että globaali länsi on löytänyt yhteisten uhkakuvien myötä uudelleen arvonsa ja yhtenäisyyttä, mutta Euroopan ja muutamien muiden maiden tiivistäessä rivejään, USA tuntuu lipuvan yhä kauemmas. Globaalia itää yhdistää lähinnä inho lännen hegemoniaa kohtaan, sillä erotuksella että toiset (kuten Kiina) peittävät sen oman etunsa nimissä paremmin kuin toiset (Venäjä ja Pohjois-Korea). Globaali etelä taas on hajanainen ja osin keinotekoinen käsite, minkä myös Stubb myöntää kirjassaan. Etelään lasketaan kuuluviksi hyvin erilaiset maat, niin arvojensa, demokraattisuuden asteensa kuin geopoliittisten ja taloudellisten tavoitteidensakin puolesta. Ja on sanottava, ettei monessa Euroopan maassakaan perinteisten läntisten arvojen kannatuksen romahdus ole kuin yksittäisten yllätysvaalien ja oikeistopopulistien voiton päässä.

Jännitettävää siis riittää politiikan penkkiurheilijalle tulevaisuudessakin. Yllättäviä uutisotsikoita tullee riittämään myös jatkossa. Mutta niiden ymmärtämiseen Vallan kolmio on vallan pätevä käsikirja. Matkaopas tulevaisuuteen.
Olkoon se hyvä.

Lue myös: Karo Hämäläinen, Alexander Stubb: Alex

Alexander Stubb: Vallan kolmio
Otava 2025
314s.
Suomentanut Kyösti Karvonen