Barack Obama: Luvattu maa

Tämän syksyn lukuodysseijani oli Barack Obaman Luvattu maa, joka on odotellut lukupinossa heti ilmestymisestään lähtien. Kuvittelin (miksi kuvittelin?) lukaisevani yli 850-sivuisen järkäleen viikossa tai maksimissaan kahdessa, mutta lopulta päädyin viettämään kirjan parissa kuukauden päivät.

Sanottakoon jo heti tässä vaihessa, että tämä kirja ulottuu vasta Obaman ensimmäisen kauden puoleen väliin saakka, joten vähintään toinen samanmoinen leka on tulossa jatkoksi.

Obama on siis piinallisen yksityiskohtainen ja tarkka, mutta ehkä se presidentille voidaan sallia. Siinäkin mielessä, että ovathan valtion päämiehen muistelmat myös jonkinlainen historiallinen dokumentti ja testamentti jälkipolville, vaikkei toki objektiivinen näkemys olekaan. Mutta on joitakin asemia, joissa subjektiivinenkin käsitys on historiallisessa mielessä säilyttämisen ja dokumentoinnin arvoinen, ja Yhdysvaltojen presidentti ehdottomasti on sellainen.

Toki teos on myös kirjallisesti hyvätasoista luettavaa, joten se tarjosi paljon myönteisiä, tempaaviakin lukuhetkiä. Muussa tapauksessa olisin varmasti murtunut piinallisen pitkään esivaalitaistelujen kuvaukseen, joka tuntui kestävän satoja sivuja.

Kirjan luettuani ymmärränkin monia USA:n sisäpoliittisia kiemuroita paljon aiempaa paremmin. Vahvasti kaksinapaisesta poliittisesta järjestelmästä ja demokratian toteutumisen kannalta mielenkiintoisesta ääntenlaskutavasta voi olla montaakin mieltä, mutta nyt ainakin ymmärrän paremmin, mitä kaikkea ne aiheuttavat niin presidentiksi pyrkimisen prosessissa kuin valinnan jälkeisessä, käytännön poliitikan toteuttamisessa.

Valtaosa kirjasta keskittyykin Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaan. Eikä ihme, pitkän vaalitaistelun jälkeen Obama nimittäin sai ratkaistavakseen muun muassa finanssikriisin ja lähti rohkeasti viemään läpi kunnianhimoista Obamacarea ja monia muita mielipiteitä jakavia lakialoitteita.

Kirjan loppupuolella katse puolestaan kiinnittyi enenevässä määrin ulkopolitiikkaan, valtion päämiesten tapaamiseen, ydinasesopimuksiin, Arabikevään seuraamiseen sekä Osama bin Ladenin jahtaamiseen ja lopulta eliminointiin.

Olla Amerikan Yhdysvaltojen presidentti, siinä on kyllä merkillinen virka. Vaikka jo laajan, väkirikkaan ja keskenään hyvin erilaisia alueita ja väestönosia käsittävän valtion johtamisesa luulisi yksin olevan riittävästi työtä, ei oikeastaan ole sellaista maailmanpoliittista kysymystä, johon USA:n johtajalta ei odotettaisi reagointia tai kannanottoa. Kun hallittavia asioita on paljon, korostuu presidentin kabinetin ja neuvonantajien merkitys. Obama puhuukin lähimmistä työtovereistaan hyvin kauniisti ja kunnioituksella.

Osa Obaman charmia on varmastikin tietty ristiriitaisuus, mikä näkyy hänen muistelmissaan. Poikkeuksellisen taustansa ja ihonvärinsä vuoksi hän oli kaikkea muuta kuin tavallinen amerikkalainen presidentti, toisaalta laajan sivistyksensä, poliittisen idealisminsa ja vahvan peluriutensa ansiosta hän on mitä suurimmassa määrin presidentillisempi kuin moni muu George Washingtonin seuraajista (eikä nyt tarvitse edes verrata Donald Trumpiin, joka onkin sitten ihan oma lukunsa). 

Obaman ristiriitaisuus näkyy myös hänen persoonassaan, joka on sekoitus hellää isää ja aviomiestä sekä itseriittoista cowboyta. 

Henkilökohtaisesti olin kirjassa kaikista kiinnostunein kohdista, joissa presidentti väistyi ja ihminen tuli näkyviin. Kun Obama muisteli itselleen tärkeitä, lyhyitä hetkiä Valkoisen talon pylväskäytävässä tai avustajansa kanssa koriskentällä. Kuinka hän näki ihanaa unta, jossa pystyi kävelemään yksin rantakadulla, ostamaan kioskista virvoitusjuoman ja istumaan penkille sitä juomaan, merta ihaillen ja kenenkään häiritsemättä. 

Obama puhuu kauniisti myös vaimostaan Michellestä sekä tyttäristään Maliasta ja Sashasta. Mutta on myös selvää, että perhe on joutunut luopumaan paljosta tukeakseen hänen uraansa. Tästähän Michelle Obama on kertonut ja kirjoittanut omissa muistelmissaan koskettavasti ja jos tätä kirjaa et ole vielä lukenut, suosittelen ehdottomasti sitä Luvatun maan vastapariksi. Ja jos emmit näiden kahden väliltä, on Minun tarinani kieltämättä ihmisläheisempi ja helpommin sulava teos kuin Luvattu maa.

Mutta siitä huolimatta, vaikka purnasin useiden viikkojen ajan ja marttyyrimaisesti manailin, kuinka monta kirjaa olisin ehtinyt lukea tässä ajassa, en harmittele ollenkaan Luvattuun maahan käytettyjä tunteja. Opin kirjasta paljon lähihistoriasta, amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja poliittisesta järjestelmästä. 

Sitä paitsi Obaman pohtivaa, älykästä seuraa on oikeastaan jo vähän ikävä.

Siitä huolimatta olen vähän sitä mieltä, että tänä syksynä en lue enää ainuttakaan yli 600-sivuista teosta, ellei siihen ole erityisen painavaa syytä.

Barack Obama: Luvattu maa (A Promised Land)
Otava 2020
Suomentaneet Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro
879s.