Erään talon anatomia

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri

Rintamamiestalon ohjaaja ja käsikirjoittaja Kari Heiskanen sanoi Kuopion kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa, että jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde rintamamiestaloon. Se pisti miettimään.

Omani ei ole ehkä ihan tavanomaisimmasta päästä. Olen purkanut yhden rintamamiestalon omin käsin. Tai no, hirren nosti hirren päältä joku muu, mutta lukemattomat naulat, ulkovuorauslaudat ja pinkopahvit ovat irroittaneet otteensa hirsien ympäriltä käsieni ja sorkkarautani avulla. Niitä purkaessani, samoin kuin irrottaessani nuppineulalla tuvan seinään kiinnitettyjä postikortteja ja muita pieniä muistoja, tai selatessani pahvilaatikkoon kerättyjä muistoaddresseja, kuuntelin ja kuulostelin millaisia tarinoita seinillä oli kerrottavanaan.

Ne kertoivat eletystä elämästä, suurista unelmista, karvaista pettymyksistä, rakkauden täyttymyksestä, katkerista riidoista, pelosta ja hurjasta riemusta. Kaikesta sellaisesta, mitä tavalliseen suomalaiseen elämäntarinaan kuuluu. Ja purkaessani noita muistoja seinästä naula kerrallaan kyselin, onko tämä nyt ihan ok tehdä näin. Purkaa kaikki palasiksi, kuljettaa pois ja kasata uudestaan jossakin muualla. Ja hirret vakuuttivat minulle, että oli se. Sillä elämää varten ne oli aikoinaan metsästä kaadettu ja kirveellä veistetty. Hirret olivat jo liian pitkään olleet vailla pienten jalkojen tömistelyä, yömyöhään jatkunutta juhlintaa, joululauluja, valvottuja kesäöitä. 

Ja kun ne lopulta aseteltiin takaisin päällekkäin uudessa paikassa, huomasin, että ne olivat lakanneet puhumasta. Eivät vihoissaan, vaan asettuneina uudeksi, ja niiden vuoro oli asettua kuuntelemaan. Ne odottivat lämpöä ja elämää, jota alkaisivat taas tallettaa rakosiinsa. Ja sitä ne ovat siitä pitäen tehneet.

Tämä kaikki palautui mieleeni eilen Kuopion kaupunginteatterissa Rintamamiestalon ensi-illassa. Näytelmä kertoo rintamamiestalosta ja sen asukkaista, niin tavallisesta suomalaisesta sodanjälkeisestä perhetarinasta, että tosiaankin jokainen siihen varmasti tavalla tai toisella pystyy samaistumaan. Jos ei tapahtumien tasolla, niin sitten menneiden vuosikymmenten muotivirtausten, syvälle sisimpään painuvan musiikin tai kollektiivisten muistojen, kuten karjalanpiirakoiden rypytyksen, koko perheen pyöräretken valmistelun tai riitelyksi muuttuvien perhejuhlien kautta. Ehkä siksi tipahdin sisälle tarinaan jo heti ensiminuuteilta lähtien, unohdin tarkkailla ja havannoida, heittäydyin virran vietäväksi.

 

Kuva Kuopion kaupunginteatteri

Sodasta selviytymisen ja jälleenrakennuksen tarinoita on Suomessa tehty paljon, mutta se ei tarkoita sitä, että Rintamamiestaloa olisi tehty varmistelumielessä. Ei, vaikka onhan näytelmä eräänlainen Metsolat. 

Heiskasen ohjaustyö on kunnianhimoinen. Näyttämöllä nähdään iso joukko näyttelijöitä, paljon joukkokohtauksia, musiikkia ja tanssiakin, unenomaisia näkyjä, videota ja kaiken keskellä yksi lavaste, rintamamiestalo. Tarina etenee kronologisesti päinvastaisessa järjestyksessä ja sitä mukaa, kun sukutarinassa sukelletaan kohti mennyttä, myös lavaste yksinkertaistuu ja riisuutuu. Meno sen sijaan kovenee ja lopulta lavan ottavat energiallaan haltuunsa lapsinäyttelijät ja se on oikein se.

Rintamamiestalossa on kaikkea ja paljon, ja toisaalta se kuvaa arkista ja pientä. Dialogikin rönsyää, mikä on ironista, sillä ennen kaikkea Haverisen perheen tarina kertoo puhumattomuudesta. Mutta ehkä kaiken puhetulvan alle peittyvät kipeimmät asiat, joita ei voi kosketella. Ja vaikka olen kiivas tiivistämisen ystävä, ja tälläkin kertaa se olisi siellä täällä ollut paikallaan, en voinut olla ilkikurisesti virnistämättä. Ihan tavallinen suomalainen perhe ja siinä vain kasuaalisti haltioidutaan Camusista ja runoudesta!

Useat näyttelijät tekevät hienot roolityöt, jossa esittävät samaa hahmoa läpi tämän elämän. Erityisesti Johanna Jauhiainen Mariana ja Mikko Rantaniva Ottona tekevät pitkät kaaret: muuntautuvat hienosti kankeista vanhuksista elämää uhkuviksi nuoriksi aikuisiksi. Sykähdyttäneitä roolisuorituksia olivat myös Sohvi Roinisen vimmainen ja elämännälkäinen Pirjo sekä tarinaan sopivasti ilmaa ja huumoria tuonut Atte Antikainen mainioilla Ilpon ja Karin hahmoillaan.

Ehkä kaikista parhaiten esityksen jälkeisiä tunnelmia kuvasivat kuitenkin takahuoneesta kuuluneet lapsinäyttelijöiden riemukkaat kiljahdukset. Luulen, että mielessään niihin yhtyi myös moni katsojista. Olemme taas teatterissa, kiinni elämässä ja se on ihanaa.

 

Kuopion kaupunginteatteri

 

 

Kuopion kaupunginteatteri: Rintamamiestalo
Ohjaus ja käsikirjoitus Kari Heiskanen
Lavastus Markku Hakuri
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Musiikki Mika Paasivaara

Rooleissa: Mikko Rantaniva, Johanna Jauhiainen, Toni Harjajärvi, Sari Harju, Sohvi Roininen, Santeri Niskanen, Ari-Kyösti Seppo, Sari Happonen, Atte Antikainen, Mikko Paananen ja Katri-Maria Peltola.
Lapsiavustajat: Aleksi Kuosmanen, Oliver Mäensivu, Riitu Malinen, Tara Lipponen, Inari Nissinen, Hilla Väätäinen, Viljami Varis, Arijus Sereckis, Jaakko-Juhani Kuokkanen, Vilho Natunen, Oiva Väätäinen, Dovas Sereckis, Aida-Maya Vuori ja Saana Kutvonen.
Kesto 2h 45min