maanantai 31. joulukuuta 2012

The Best of


Vuoden parhaimmat kotimaiset uutuuskirjat paljastan 2.1. Blogistanian Finlandia-äänestyksessä ja vastaavasti ulkomaiset 1.2. Blogistanina Globalia -ääntenjaon yhteydessä. Koska kuitenkin olen lukenut tänä vuonna monta erinomaista vanhempaa kirjaa, tässäpä teille vuoden parhaita kirjakokemuksiani kronologisessa järjestyksessä. Tietokirjoista teen vielä ensi vuoden puolella oman koosteensa, joten tässä kaunokirjallista parhaimmistoa:



























Olenpas lukenut paljon hyviä kirjoja tänä vuonna! Ja tässä ei siis ollut niitä hyviä, vaan aivan parhaat esiteltynä! Toivottavasti ensi vuosi on yhtä hyvä kirjavuosi. Vuonna 2012 luin paljon Antti Tuuria ja Sirpa Kähköstä. Ajattelin, että voisin ensikin vuonna keskittyä yhteen tai kahteen kirjailijaan, jotka ovat minua jo pitempään kiinnostaneet. Rustasin siis tuohon sivupalkkiin kyselyn asiasta, esitähän mielipiteesi!

Tänään tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun perustin blogini. Aikaisempina vuosina olen juhlinut blogisynttäreitä melko suureellisesti, mutta tänä vuonna ajattelin mennä matalammalla profiililla. Jonkinlainen synttäripostaus ja -arvonta toteutunee kuitenkin tammikuun aikana, ei huolta!

Haluan kiittää kaikkia lukijoita ja yhteistyökumppaneita sekä ihania blogiystäviä ympäri Blogistanian kuluneesta vuodesta sekä toivotta ihanaa ja elämyksellistä vuottan 2013! Aapelin päivänä saammekin jännittää niin Blogistanian Finlandian kuin Savonia -palkinnon voittajaa, jännittävä vuosi heti alusta alkaen siis!

Amma

lauantai 29. joulukuuta 2012

Gordon F. Sander: Usein unohdettu Suomi


Vuoden viimeinen kirja on tässä. Kuten arvelinkin, en paljon ehtinyt joulunpyhinä lukea. Jo perinteeksi muodostuva joulukuume naulitsi television ääreen ja terveinä hetkinä aika meni rattoisasti läheisten parissa. Mutta jo aiemmin aloittamani Usein unohdettu Suomi -kirjan sain kuitenkin luettua loppuun. Tai siis suorastaan ahmin. Mainio päätös kirjavuodelle!

Gordon Sander on amerikkalainen toimittaja. Useiden vuosikymmenten ajan hän on toiminut nimenomaan Suomen ja muiden Pohjoismaiden, myöhemmin myös Baltian erikoismiehenä. Suomeen Sander ihastui saapuessaan tänne ensimmäisen kerran vuonna 1977. Suomi oli syrjäinen, erikoinen, eksoottinen ja rehellisen omalaatuinen, "niin surullisesti laiminlyöty ja usein unohdettu", kuten Monty Python totesi. Amerikassa Suomi jäi aina pois Euroopan sääkartalta. Sander päätti tehdä asialle jotakin ja alkoi kirjoittaa reportaaseja maasta, jonka luontoon, pääkaupungin (joka tuolloin oli vielä kaukana suurkaupunkimaisuudesta) ilmapiiriin, ihmisiin ja kulttuuriin hän ihastui.

Sanderilla oli myös poikkeuksellinen kyky satuttautua Suomeen silloin kun tapahtui jotakin merkittävää. Niinpä hän oli Helsinki-Vantaan lentokentällä seuraamassa, miten kahden neuvostoliittolaisen tekemä konekaappaus päättyi heidän osaltaan huonosti, samoin hän seurasi George Bushin ja Mihail Gorbatšovin huippukokousta ja muutamaa vuotta myöhemmin työskenteli shokissa välittäessään tietoja Estonian uppoamisesta.

Kirja on mielenkiintoista luettavaa ja kaikesta päätteän Sander tuntee Suomen hyvin. Hän kirjoittaa paljon Suomessa tapahtuneesta asenneilmaston muutoksesta, kertoo kohtaamisistaan Aki Kaurismäen kanssa ja ystävyydestään tämän luottonäyttelijän, Matti Pellonpään kanssa. Monet muistelot vievät hämärään yöelämään ja ehkä joskus liiankin henkilökohtaiselle tasolle kiinnostaakseen satunnaista lukijaa. Kuitenkin hänen kuvauksensa Suomesta ja suomalaisista, rakkaus Ahvenanmaan saaristoon, suomalaiseen muotoiluun sekä synkkään luonteeseen, joka Sanderin kuvauksessa muokkautuukin äärimmäiseksi itsetietoisuudeksi, on kertakaikkisen kiinnostavaa.

Monessa kohtaa tunsin olevani myös eri mieltä kirjoittajan kanssa. Vaikka Sanderin kokemukset Suomesta ovat laajat, väittäisin, että joiltakin osin ne ovat myös värittyneet pääkaupungin ja sen kulttuurieliitin kautta. Hän itse kirjoittaa Ruotsista, ettei sitä voi ymmärtää pelkästään Tukholmasta käsin ja sama pätee mielestäni hyvin vahvasti myös Suomeen. Toivottaisinkin Sanderin tervetulleeksi esimerkiksi tänne Itä-Suomeen tutustumaan paikalliseen todellisuuteen, sillä epäilemättä hän sen jälkeen tuntisi tämän maan ja sen kansan vieläkin paremmin.

Toisaalta minun on myös myönnettävä, että itsekin tarkastelen asioita oman putkeni läpi. Ja vaikka kuinka ajattelin muutamissa kohdissa, että Sander ei pysty ulkomaalaisena ymmärtämään kaikkia vivahteita, aloin myös epäillä, että ehkä hän ulkopuolisena pystyi erottamaan juuri ne olennaiset?

Niin tai näin. Usein unohdettu Suomi on kiinnostavaa ja kiehtovaa luettavaa. Sanderin tekstiä lukiessa kotoisa Suomi tosiaankin kuulostaa varsin eksoottiselta maalta. Pidin myös siitä, ettei kirjasta tullut ollenkaan sellainen maku, että se on kirjoitettu liehittelymielessä. Uskon, että kirja toimii aivan yhtä hyvin myös ulkomaalaiselle lukijalle, todennäköisesti myös avaa Suomesta sellaisia asioita, jotka täkäläisille ovat itsestäänselvyyksiä, mutta muille omituisuuksia.

Gordon F. Sander: Usein unohdettu Suomi
Gummerus 2012
Suom. Simo Liikanen
n.300s.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Satuhetki: Pikkupupun lahjatoive


Tätä Rebecca Harryn kirjaa olemme lukeneet viime päivinä lasten kanssa uudestaan ja uudestaan. Hyväntuulinen pikkupupu asuu talvisen metsän keskellä. Joulupukille hänellä on vain yksi lahjatoive: kunpa hän saisi oman ystävän.

Pikkupupu aloittaa matkansa satumaisen kauniin ja hyytävän kylmän talvimaiseman halki kohti Pohjantähteä, jonka alla Joulupukin talo on. Hän kohtaa viluisen karhunpoikasen, ketupojan, jolla ei ole yhtään joulukoristetta sekä vasat, jotka ovat eksyneet. Lopulta Joulupukin talo löytyy ja Pikkupupun toivekin toteutuu ylitsevuotavaisesti.

Pikkupupun lahjatoiveen on suomentanut Anu Valkama ja kustantanut Karisto. Upeat, suuret ja hopeankimalteiset pakkaskuvat ja sydäntälämmittävä tarina  henkivät joulun satumaista tunnelmaa ja tekevät kirjasta täydellistä pikkulapsiperheen lukemista  näin joulunaikaan, muttei miksei ympäri vuodenkin.

Tarina muistuttaa myös siitä, että todellisuudessakin monet viettävät joulunsa yksin, ilman sukulaisia tai yhtään ystävää. Pienikin ele, muistaminen tai puhelinsoitto aattona merkitsee heille paljon.

Pikkupupun myötä haluan toivottaa kaikille lukijoille ihanaa, valoisaa ja tunnelmallista joulua! Toivon, että vietitpä joulua yksin tai suuressa joukossa, se on rentouttava ja onnellinen. Blogin pariin palaan pyhien jälkeen, ihan sen mukaan, ehdinkö suklaansyönnin ja joululaulujen lomassa lukemaan. Lukupinkka on kunnianhimoinen, mutta totta puhuen taidan vähän laiskotella lukemisen(kin) suhteen :)


Rebecca Harry: Pikkupupun lahjatoive
Karisto 2012
Suom. Anu Valkama
29s.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu


Ruoppaaja Jaakko Muttilainen, Agronomi Hjalmar Hildén ja konstaapeli Pietari Parviainen muodostavat Sinivalkoisen veljeskunnan Porvooseen. Suunnitelmat ovat suuret, ensin valloitetaan veteläksi käynyt kunnallispolitiikka, sitten aloitetaan kansallisosialismin voittokulku maanlaajuisesti. Triumviraatti etsii kukin boostia politiikkaan ja elämäänsä omalla tavallaan: maksullisista naisista, viinan liikakäytöstä tai varisten ampumisesta. Kun maa alkaa poltella Parviaisen ja Muttilaiselle läheiseksi käyneen Elisa-prostituoidun jalkojen alla, on aika siirtyä vesille. Tarkkaan ottaen eteläiselle Itämerelle etsimään Adolf Hitlerin haudaksi muodostunutta pelastusvenettä.

Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu on veijariromaani, törkeä satiiriseikkailu, kuten takakannessa kuvataan. Mikään ei ole Suhoselle liikaa. Jo alusta saakka jutut liikkuvat puuduttavan paljon navan alla, mutta vauhti vain kiihtyy loppua kohden. Paha saa palkkansa ja henkilöiden matkan pää on useimmiten brutaali, banaali ja sysimustaakin mustemman huumorin sävyttämä.

Kirjasta jäi kaksijakoinen fiilis. Kirjan kieli oli makuuni aivan liian ronskia ja vaikka henkilöt olivatkin karikatyyrejä, ärsyttivät ne silti. Myös tiivistys olisi aika ajoin ollut paikoillaan. Esimerkiksi sinänsä olennaisen henkilöhahmon, saksalaisen hampurikuningas Samuel Rotburgerin vammaisuudella ja sadistisuudella mässäily saavutti jo absurdit mittasuhteet.

Toisaalta kirjassa oli myös paljon hyvää. Silloin kun tarina kulki, se kulki loistavasti. Pidin erityisen paljon siitä, että vaikka veljeskunnan jäsenet olivat vastenmielisiä ja tekivät pahoja tekoja, huomasin loppua kohti toivovani heille kuitenkin kaikkea hyvää. Vahva keskinäinen lojaliteetti ja liikuttava, haparoiva rakkaustarina saivat sen aikaan. Eipä sillä, että Suhonen olisi suonut henkilöhahmoilleen onnellisia loppuja. Tällainen näkökulman vaihtelu ja lukijan sympatian kanssa leikittely oli mielestäni ehdottomasti kirjan parasta antia.

Odotin kirjan olevan enemmän poliittinen satiiri kuin mitä se oli. Dokumentteihin pohjautuva versio Hitlerin kohtalosta oli kiinnostava ja kiehtova, mutta muuten poliittisuus oli tarinassa varsin päälleliimattua. Kirja olisi voinut kertoa aivan mistä tahansa kännissä koheltavasta porukasta. Terävämmällä yhteiskunnallisella otteella tarina olisi saanut ulottuvuuksia, jotka nyt jäivät puuttumaan.

Lopulta en kovinkaan paljon kirjalle lämmennyt, mutta epäilemättä en olekaan otollisinta kohdeyleisöä. Käydessäni läpi toisten bloggareiden tuntoja havaitsin, että Hitlerin kylkiluu on herättänyt paljon samantyyppisiä tunteita kuin itsellänikin:

Booksy ei tiennyt, kenelle uskaltaisi kirjaa suositella,
Henna piti kirjaa yhtä aikaa hillittömän hauskana ja äärettömän traagisena,
Suketus ei naurahtanut kertaakaan,
Sallalle heräsi halu lukea Hitler-tutkimusta kirjan kuvioiden uskottavuutta arvioidakseen.

Erikoismaininta Markus Pyörälälle kirjan kuvasta. Kansi on yksinkertaisuudessaan hieno ja paljastaa uusia merkityksiä tarinan edetessä. Tosin puolitoistavuotias tyttäreni näkee kuvassa itsepintaisesti Titi-nallen... mikä mainio vertauskuva veljeskunnan poliittisesta kiihkeydestä; kun johonkin oikein kovasti ja itsepintaisesti uskoo, Hitlerkin näyttää Titi-nallelta! :)

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
Wsoy 2012
474s.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (e-kirja)


En kyllä muista, milloin olisin viimeksi tehnyt niin paljon töitä kirjan eteen kuin nyt. Taisin aloittaa Laila Hirvisaaren Minä, Katariinan, teoksen, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana viime vuonna, jo joskus kesällä ja nyt viimein pääsin loppuun. Kiinnostukseni heräsi siitä, että luin kesällä Carolly Ericksonin Minä, Marie Antoinette -teoksen.  Katariina II ja Marie Antoinette elivät samaan aikaan ja Hirvisaaren Katariina kauhistelee useaan otteeseen vallankumouksen uhriksi joutuneen kuningattaren kohtaloa. Kirjojen yhteneväisten nimien lisäksi kirjoissa on muitakin yhtäläisyyksiä. Molemmat naiset ovat vieraalla maalla ja järjestetyssä liitossa, he joutuvat hovin juonittelujen kohteeksi ja molempien arvo on kiinni kruununperillisen syntymisestä. Yhdessä kirjat esittävät varsin eheän kuvan hovielämästä 1700-luvulla. Kaikista ylellisyyksistä huolimatta kateutta kuninkaallisia kohtaan ei tarvitse tuntea. Marie Antoinette tapettiin, Katariina sen sijaan selviytyi vaaran vuosistaan suuriruhtinattarena, nousi valtaan ja hallitsi pitkään.


Minä, Katariina on haastava teos monessakin mielessä. Se kertoo Venäjän keisarinna Katariina II (Katariina Suuri s.1729 k.1796, hallitsija 1762-1796) elämän lapsuudesta aina 33-vuotiaaksi, siis valtaistuimelle nousemiseensa saakka. Tapa, jolla tarina kerrotaan on mielenkiintoinen. Jo iäkäs Katariina loukkaa jalkansa ja jouduttuaan vuoteenomaksi hän päättää aloittaa muistelmiensa valmistelun ylikamariherransa ja ystävänsä Leon Denikinin kanssa. Muutamaa Katariinan yksityistä ajatustenkulkua ja asiakirjalainauksia lukuunottamatta kirja koostuu siis näiden kahden vuoropuhelusta ja menneiden muistelusta. Haastava ratkaisu, mutta erittäin kiinnostava.

Kuten kirjan lukemiseen käyttämästäni ajasta voi päätellä, en suoranaisesti kiirehtinyt kirjaa lukemaan. Se johtui etupäässä siitä, ettei kirjassa tapahtunut juuri mitään. Paitsi että tapahtuihan siinä: Katariina, syntyjään Sophie Auguste Friedrike, eli varsin jännittävän elämän. Mutta ehkä tapa, jolla tarinaa kerrottiin eli keisarinnan paraatimakuuhuoneessa vuosikymmenten päästä jutustellen, aiheutti sen, ettei tapahtumiin samaistunut. Toisaalta juuri samasta syystä kirja oli mitä mainioin luettava pienissä erissä. Luinkin tätä koko syksyn iltaisin lapsia nukuttaessani. Viikkojenkaan tauot eivät häirinneet, sillä näennäisen juonen puuttumisen vuoksi lukeminen oli helppo keskeyttää ja jatkaa myöhemmin. Toisaalta teos sisälsi mielenkiintoisia ja melko syvällisiäkin ajatuksia Katariinan elämästä, silloisen Venäjän ja maailman tilasta ja ihmisyydestä ylipäänsä. Minusta tämä siis on kirja, jota kannattaakin lukea pienissä erissä, makustellen ja mietiskellen.

Hirvisaari maalaa Katariinasta varsin herkullisen henkilökuvan. Vuosikymmenet hallitsijana ovat tuoneet olemukseen arroganttiutta aina koomisuuteen asti, mutta toisaalta keisarinna on myös nainen, äiti ja herkkä ihminen, ainakin välillä. Katariina julistaa myös naiseuden iloja ja ne hetket, jolloin Leon Denikin paheksuu tyrmistyneenä keisarinnan lukuisia nuoria miesystäviä ovat suorastaan hykerryttäviä. Denikin toimii keisarinnan opponenttina ja hänet haastavana henkilöhahmona loistavasti.

Muistan jostain haastattelusta lukeneeni, että Hirvisaari on mennyt todella syvälle luomisprosessiin kirjaa kirjoittaessaan. Se näkyy kirjasta. Kirjailija on tehnyt melkoisen syväsukelluksen hallitsijan mielenmaisemaan ja Venäjän historiaan. Oma tietouteni ajanjakson venäläisestä historiasta on varsin pintapuolista, joten ei ole mitään mieltä arvioida, kuinka hyvin ja uskottavasti Hirvisaari urakastaan selviytyy. Eikä sillä ole merkitystäkään, koska kyseessä on kaunokirjallinen teos.

Minun silmissäni Hirvisaari astui kirjailijana aivan uudelle tasolle tämän kirjan myötä. Finlandiaehdokkuus oli siis ehdottomasti ansaittu. Minä, Katariina on kirja, jota ei lueta sydän pamppaillen, mukana eläen ja sivuja ahmien. Se on myös kirja, jota mitä todennäköisemmin en lue koskaan uudelleen. Mutta se on sellainen kirja, että olen todella iloinen sen lukemisesta. Se on myös kirja, joka on jättänyt mieleen jäljen, joka todennäköisesti säilyy siellä aina.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Otava/Elisa Kirja 2011 
602s.

torstai 13. joulukuuta 2012

Enni Mustonen: Yllätysperintö


Kaipasin välipalalukemiseksi jotakin kevyttä, helppolukuista ja turhat ajatukset tyhjentävää. Pitkästä aikaa tuntui, ettei pieni romanttinen vivahdekaan olisi pahitteeksi. Tänä syksynä on tullut liikuttua niin paljon sota- ja poliittinen murha akselilla, että nyt piti saada jotain ihan muuta.

Aloin lukemaan Laura Paloheimon Klaukkalaa, mutta jouduin toteamaan sen, minkä olen jo pitkään tiennyt. Chic lit ei ole oikein minun juttuni, ei myöskään kotimaisena versiona. Siispä nappasin kirjastosta mukaani Enni Mustosen Yllätysperinnön, kirjan, jonka takakansi lupasi kevyttä ympäristöä maaseutuympäristössä. Mitäpä sitä taustojaan kieltämään: navettahaalarit ovat tulleet minulle aikojen saatossa tutummaksi kuin merkkilaukut ja tiedän enemmän utaretulehduksista kuin kauneusleikkauksista.

Yllätysperinnössä viittä vaille valmis agronomi Anna saa kuulla veljensä kuolleen auto-onnettomuudessa. Veljeltä jää kotitilalla kesken puolivalmis navetta, kotiin suremaan vaimo, tytär ja reumainen äiti. Anna palaa kotiin järjestämään asioita kuntoon ja jatkamaan tilanpitoa. Talvesta ei tule helppo, varsinkin, kun monivuotinen suhde Saksassa työskentelevään Ramiin kuihtuu. Mutta suomalaisella sisulla Anna pärjää päivästä toiseen. Surutyön ohella suhdekiemurat painavat Annan mieltä. Ajatuksissa pyörii kaksikin lapsuudenkaveria, joista toinen on jopa naimisissa, joskin onnettomasti.

Jossakin vaiheessa huomasin lukeneeni kirjan jo aiemmin. En muistanut tapahtumista juuri mitään, ne vain tuntuivat epämääräisen tutuilta. Ehkä ei erityisen mairitteleva meriitti kirjalle, mutta siitä huolimatta viihdyin kirjan parissa hyvin. Pitipä se oikein ahmaista loppuun yön pimeinä tunteina. Sanoisinkin, että Mustosen kirjoista pitävät pitävät tästäkin ja jos sydän sattuu sykkimään maaseudulle, on tämä taattua lukemista. Erikoiskiitosta voikin antaa asiantuntemuksesta: karjatilallisen elämää on kuvattu uskottavasti poikimisia ja sairauksia myöten.

Yllätysperintö on julkaistu vuonna 2003 ja liki kymmenen kulunutta vuotta näkyvät kirjassa paikoitellen. Esimerkiksi postimyyntiostoksista tehdään ihmeellisen suuri numero. Topakka Anna on myös kaikessa reippaudessaan hyvin annipolvamainen, paikoin tahattoman koominenkin hahmo. Onneksi hän on sentään itsellinen 2000-luvun nainen. Sitä paitsi eihän lukiessa kaikkea tarvitse niin vakavasti ottaa.
Etsin itselleni viihdykettä, kevyttä ja kotoista lukemista ja sitä myös sain. Romantiikkakin oli niin laimeaa, että se ei häirinnyt imelyydellään edes minua :)

Kysymys kuuluukin, tehdäänkö tällaisia maalaistytöille sopivia nollauskirjoja enää nykyään, vai onko urbaani yhteiskunta jo tehnyt nämä  aivan vanhanaikaisiksi? Vinkkejä otetaan vastaan!

Enni Mustonen: Yllätysperintö
Otava 2003
280s

maanantai 10. joulukuuta 2012

Joululahjavinkki: runoverhot!

Pahoittelen kuvalaatua, joulukuun illan valo on armollinen ainoastaan rypyille, joita näyttää olevan todellisuutta enemmän!

Kaikenlaista kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvää tavaraa on tullut kuluneen vuoden aikana esiteltyä. Esimerksi Ylpeys ja ennakkoluulo -paidat, kirjakassi ja Minna Canth -huoneentaulu ovat olleet esillä. Tässä vielä yksi vinkki, joka luulisi olevan monen (ainakin minun) kirjallisuudesta ja sisutuksesta kiinnostuneen mieleen.

Etsin loppusyksystä pienen pintaremontin valmistuttua olohuoneeseemme uusia verhoja. Sellaisia, jotka olisivat tarpeeksi paksuja peittääkseen, mutta riittävän ohuita päästääkseen valoa sisälle. Sellaisia, jotka neutraalilla sävyllä sopisivat talveen ja kesään siltä varalta, etten jaksa vaihtaa verhoja. Tai joihin voisi yhdistellä eri värisiä valoverhoja mielialan mukaan. Ja saisivathan nuo olla kauniitkin, sellaiset, jotka sopisivat talon ja sen asukkaiden henkeen. Kolusin kaikki mahdolliset nettikaupat ja oman paikkakunnan suosikkikaupat, kunnes löysinkin sopivat verhot - Prismasta.

Ja tässä ne ovat. S-ryhmän House Poem- pellavaverhot täyttivät kaikki kriteerit ja ovat justiinsa minun näköiset. Ja mikä parasta, verhojen teksti ei ole mitä tahansa puppugeneraattorin liibalaabaa, vaan niissä toistuu Eino Leinon Rauha. Sopii hyvin myös kaltaiselleni runorajoitteiselle ;) Sitä paitsi tuntuu, että kun arjen kiireiden keskellä pysähtyy lueskelemaan runon säkeitä, siirtyy rauhallinen ja kiitollinen tunnelma omaankin mieleen:


Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?



Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.



Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

-Eino Leino: Rauha

perjantai 7. joulukuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Totta (äänikirja)


Silloin tällöin kirjanystävien kesken tulee puhetta siitä, miten kirjailijan persoona vaikuttaa kirjan lukemiseen, tai jopa siihen, lukeeko kirjaa ollenkaan. Hyvä esimerkki on Sofi Oksanen, joka tuskin jättää ketään kylmäksi, vaikka lähes kaikki varmasti voivat myöntää, että kyseessä on lahjakas kirjailija. Jostakin syystä minä en ole tuntenut vetoa Riikka Pulkkisen teoksiin ja nimenomaan jokin Pulkkisen olemuksessa on aiheuttanut tämän vierastamisen. En osaa perustella tunnetta rationaalisesti, sillä hän ei ole ärsyttävän oloinen. Jokin hänen olemuksessaan on kuitenkin saanut minut uskomaan, etteivät hänen teoksensa ole minua varten. Monet kuitenkin vannovat Pulkkisen nimeen ja toisaalta, mikä on ehkä sitäkin tärkeämpää, monet taas eivät lämpene ollenkaan. Kun mielipiteet jakautavat selvästi, ei aivan tyhjänpäiväisestä kirjailijasta voi olla kyse, joten olihan tuotantoon tutustuttava.Valitsin matalan kynnyksen reitin eli äänikirjan. Totta -kirjasta on kirjoitettu paljon ja tarina tuntui minusta kiinnostavalta. Mutta suurin kysymys mielessäni oli kuitenkin, olinko ennakkoasenteineni oikeassa!

Arvatkaas mitä? En osaa  vastata! Totta jätti jälkeensä hyvin ristiriitaisen tunne-elämyksen. En tiedä, olisinko jaksanut lukea kirjaa perinteisenä kirjana. Minulla ei myöskään ollut mitään palavaa intoa kuunnella kirjaa, vaan maltoin hyvin odottaa, että välillä sairastelun ja huonojen kelien lamaannuttanut lenkki-into palaisi (kuuntelin nimittäin kirjaa juoksulenkeillä). Lenkin jälkeen minulla ei myöskään ollut tunnetta, etten olisi malttanut lopettaa kuuntelemista.

Mutta. Toisaalta kirjan tunnelma oli ihana. Pidin helsinkiläisestä miljööstä, menneisyyden ja nykyisyyden vyyhdestä. Pidin akateemisuudesta ja "paremman väen" kauniista kuplasta. Jos olisin lukenut kirjaa, olisin ripotellut hiirenkorvia ja alleviivauksia sinne tänne: niin kauniita lauseita ja ajatuksia teksti sisälsi. Tarinan eteneminen kahdessa aikatasossa oli kiinnostavaa. Joskin 60-luvulla tapahtuva kolmiodraama ei ollut yhtä kiinnostava kuin nykyhetkessä tapahtuva hiljainen, koskettava, mutta samalla kotoisan arkipäiväinen jäähyväinen kuolevalle äidille.

Kaikki alkoi mekosta. Elsan tyttärentytär Anna löysi isoäitinsä kaapista mekon. Mekko kuului Eevalle, perheen lastenhoitajalle 1960-luvulla. Naiselle, jota Martti ei koskaan unohtanut, jonka Elsa halusi unohtaa ja  tytär Eleonoora tosiaan unohti.

Elsan, Eevan ja Martin kolmiodraamassa minua kosketti se, että tapahtumien vaikutus pieneen lapseen oli niin ilmiselvää. Että pieni ihminen jäi kärsimään aikuisten pelatessa vaarallisia pelejään. Epämiellyttävyys tosin ei tee tarinasta huonoa. Kuvaus oli hyvä, mutta ärsyttävä. Enemmän pidin Eevan ja Annan yhtäläisyyksistä. Molemmat nuoret ja itsenäiset naiset jakoivat rakkauden ja luopumisen tuskan tunteet tavalla, jota kirjan muut henkilöt eivät voisi tunnistaa saati ymmärtää. Pidin valtavan paljon Elsan kuivasta huumorista ja elegantista kuolemisesta (voiko näin sanoa, apua!) sekä äidin ja tyttären kirpeästä suhteesta vielä ja erityisesti väistämättömän edessäkin.

Kirjasta jäi ristiriitainen jälkimaku, koska tarina henkilöineen todella oli ristiriitainen. Mikään ei ollut aivan mustaa tai valkoista. Ristiriitainen oli myös Elsa Saisio lukijana. Hänen tapansa heittäytyä tarinaan, pikemminkin alleviivata kuin neutralisoida, sopii kirjan henkeen, mutta varmasti myös häiritsee monia. Itsekin välillä huokailin ihastuksesta, välillä kirskuttelin hampaitani Saision eläytymisen edessä.

Että pidinkö kirjasta vai en. No en tiedä. Koin kirjan parissa kauniita hetkiä, jopa oivalluksen aaltoja. Mutta siitä huolimatta minulle ei jäänyt sen suurempaa paloa lukea lisää Pulkkista. Että olisiko se sitten tosiaan niin, että ei ollut ihan minun juttu tämä. Ehkä. En tiedä.

Kirjasta löytyy mielipiteitä suuntaan ja toiseen ympäri Blogistaniaa. Lisäkseni ainakin Kirsi on kuunnellut kirjan äänikirjana.

Ps. Kirjan kauniin kannen on suunnitellut Aino-Maija Metsola. Pisteet hänelle, se sopii hyvin tarinaan ja on jotenkin tavattoman inspiroiva. Värit huokuvat elinvoimaa, mutta toisaalta hallitsevin väri on violetti, katumuksen ja syntien tunnustamisen väri.  Harmi, että äänikirjaa kuunnellessa kansitaiteesta ei pääse kunnolla nauttimaan.

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010, äänikirja 2011
Lukijana Elsa Saisio
10h 33min

tiistai 4. joulukuuta 2012

Kirjabloggaajien joulukalenterin neljäs luukku: Minna Canthin salongissa

Kirjabloggaajat haluavat ilahduttaa lukijoitaan yhteisellä joulukalenterilla. Eilen kolmas luukku aukesi Sinisen linnan kirjastossa ja huomenna Kirjavassa kammarissa. Tänään haluan jakaa kanssanne hetken Kuopion Korttelimuseon Minnan salongissa.


Kirjakantti -tapahtuman yhteydessä Lions Club Kuopio Canthin naiset lukivat kaksi Minna Canthin novellia Minnan salongissa. Tunnelma ja miljöö olivat kohdillaan, eikä Canthin kynän jälki vanhene koskaan. Kuulimme Eräänä sunnuntaina- ja Lapsenpiika- novellit.


Eräänä sunnuntaina kertoo minä-muotoisen kertojan, perheenäidin sunnuntaipäivästä. Heti aamusta alkaen mieli on oudon levoton, eikä saavuta lepopäivän tunnelmaa. Lapset riekkuvat ja suusta meinaa päästä kova sana. Kertoja päättää kuitenkin lähteä etsimään ravintoa sielulleen jumalanpalveluksesta. Kirkon opetukset tuntuvat kuitenkin ontoilta ja kristinuskon vastaisilta. Lopullisen hyvänolon tunteen kertoja saa korkealla kalliolla, kaupungin ja Kallaveden ollessa jalkojen juuressa. Kertoja näkee kuitenkin myös pahoinvoinnin: sairaalasta hitaasti raahustavat sairaat.




Lapsenpiika kertoo nuoresta Emmistä, joka on hienossa perheessä lapsenpiikana. Onnettomuudekseen väsynyt tyttö sattuu nukahtamaan kehdon viereen, lapsi tippuu lattialle ja kolauttaa päähänsä. Kun rouva huomaa mustelman, saa Emmi lähteä talosta. Emmi on hyväsydäminen ja vakaasti uskoo siihen, että paremman väen ihmiset ovat todellakin hyviä ja aina oikeassa. Hieman hän ihmettelee, miksi piika sitten on niin paha. Siihen topakka Silja -piika vastaa:
”Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamusilla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.”

Minnan terävä kynä sivaltaa säätyläisiä ankarasti ja pureutuu aikanaan merkittävään ongelmaan. Emmin on pakko saada uutta työtä ja pestuusunnuntaina kirkonmäellä väki arvostelee piikatarjokasta kuin karjaa. 





Vahva oikeudenmukaisuuden vaatimus ja lähimmäisenrakkauden osoittaminen tekevät Canthin teksteistä mitä sopivinta lukemista joulunaikaan. Teemat ovat yllättävän ajankohtaisia edelleen, vaikka maailma paljon on muuttunutkin. Myös itse teksti on kaunista ja sopii 2000-lukijan suuhun. Samaa voi sanoa myös Minna Canthin kakusta, joka sopii mausteidensa puolesta joulunaikaan täydellisesti. Haluan jakaa jokaiselle teille palasen kakusta,ohjeen ja osoitteen, josta löytyy niin tämä kuva kuin lisätietoa Minna Canthista. Vieraile siis täällä Kanttilan kulttuurikeskuksen kannatusyhdistyksen sivuilla!


Minna Canthin kakku
2 dl siirappia
2 dl sokeria
2 munaa
4 dl hyvää kermaa
6 dl vehnäjauhoja
1 rkl pomeranssinkuorta
1 tl neilikkaa
1 tl inkivääriä
2 tl soodaa
4 rkl sulatettua voita

Sekoita kuivat aineet ja siirappi vuorotellen joukkoon. Lisää viimeisenä sulatettu voi. Kaada taikina voideltuun noin kahden litran vuokaan. Paista ensin 1/2 tuntia 175 asteessa ja sitten 1/2 tuntia 150 asteessa.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Marraskuun metkut


Jos jotakin positiivista pimeästä marraskuusta haluaa etsiä, niin ainakin sen, että lukemiselle jää aikaa. Ulkoilla ei tee mieli yhtään enempää kuin on pakko ja säädyllistä, pimeinä iltoina tuntuu vain luontevalta käpertyä sohvaan teekuppi kädessä ja kirja toisessa. Muutenkin tämä oli minulle aktiivinen blogikuukausi, kiitos kynsilakkojen, KBF:n ja Kirjakantin.

Marraskuussa luin:
Nyt vittu nukkumaan: tästä tuli heittämällä pöyristyttävän suosittu postaus. Itse asiassa se on noussut järisyttävällä erolla kaikkien aikojen suosituimmaksi postaukseksi blogissani ja taitaa pysyä siellä pitkään (ko. kirjan jatko-osaan ehkä),

Hietakehto: Sirpa Kähkösen uusin jatkaa Kuopio-sarjaa tällä kertaa maaseudulla. Kähkösen tyyli on varmaa ja vakuuttavaa, kirja onkin yksi Savonia-palkintoehdokkaista.

Kosmonautti: Katri Lipsonin muutaman vuoden takainen esikoinen ihastutti. Nyt en oikeastaan enää muista, mitä tapahtui, mutta lukukokemuksen muistan hyvin.

Storybook on Helsinki and Beyond: Upea kuvateos kansallisromanttisessa hengessä.

Vieraan lapsi: Alan Hollinghurstin romaani oli tämän kuukauden pisin. Kirjassa oli paljon hyviä aineksia, mutta kokonaisuus ei lopulta kuitenkaan toiminut.

Onnemme tiellä: Kuukauden päätteeksi luin toisen Savonia-ehdokkaan. Asko Jaakonaho kertoo koukuttavasti ja tunteita herättävästi tositapahtumiin perustuvan tragedia Heinävedeltä maailmansotien välisenä aikana.

Käytännön blogifilosofisessa keskustelussa puhuttiin kirjablogeista ja siitä, mitä ne ovat itse kullekin antaneet. Parhaan kommentin palkinnon saa tällä kertaa Katri (Le Petite lectrise), joka kirjoitti mm. näin:
Kirjablogit eivät suinkaa korvaa lukemista, vaan täydentävät sitä ihanasti. Kerrankin saa luvan kanssa hihkua tai haukkua tai itkeä jotain kirjaa ja mikä parasta - aina joku jossain ymmärtää. 


Tässä kiteytyy mielestäni hyvin se, mikä kirjablogeissa ja koko blogiyhteisössä on niin hienoa. Kiitos Katri (laitatko minulle yhteystietosi palkitsemista varten) ja kiitos muut! Seuraavan kerran filosofoidaankin sitten ensi vuoden puolella. Teema on jo valmiina mielessä!

Vinkkaan joka kuukausi oikeassa sivupalkissani muutamiin aiemmin esittelemiini kirjoihin. Tarkoitus on nostaa esille vähän vanhempaakin kirjallisuutta ja tarjota vinkkejä lukemista etsiville. Tässä kuussa tarjoilen kattauksen brittiläisen kartanon tapaan:

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Näitä olisi näköjään ollut enemmänkin, osa kaksi brittiläisistä kartanoista siis ensi vuonna!




perjantai 30. marraskuuta 2012

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä


Asko Jaakonahon esikoisteos on odottanut lukupinossa vuoroaan ilmestymisestään asti. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuus nosti kirjan pinon päälliskerroksiin ja Savonia-ehdokkuus aivan päällimmäiseksi. Ja kirjan luettuani täytyy todeta, että ehdokkuudet eivät ole tulleet turhaan.

Onnemme tiellä on hieno, monimerkityksellinen nimi romaanille. Kirja kertoo heinävetisen kunnallismiehen Onni Happosen tarinan. Tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin kuumina Lapuan liikkeen vuosina 1929-1932. Sosiaalidemokraattina tunnettua kunnanisäntää syytettiin kommunismista ja lopulta hän sai surmansa muilutuksen yhteydessä. Ruumis löydettiin kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin ja vankilaan taposta joutui työmies Otto Pakarinen, joka kuolemaansa asti kertoi ottaneensa syyt niskoilleen rahasta. Koska tavallisen työmiehen motiivia tappoon on vaikea kuvitella, elää vahvana usko siihen, että joku kylän talollisista ja Suomen lukon miehistä oli todellinen syyllinen. Häntä ei kuitenkaan koskaan saatu kiinni ja nykyään asiasta enemmän tietävät taitavat olla jo manan majoilla.

Jo todellinen tapahtumasarja on siis erittäin mielenkiintoinen ja jännittävä, joten se on tarjonnut Jaakonaholle hyvän lähtökohdan onnistuneelle kirjalle. Mielestäni kirjailija on tehnyt hyvän ratkaisun kuvatessaan tapahtumia kolmen kertojan kautta: Happosen vaimo Saimi, suurtilallinen Pelkonen ja Otto Pakarinen vievät kukin vuorollaan tarinaa eteenpäin ja avaavat vähän uudenlaista perspektiiviä tapahtumiin. Jaakonaho on luonut hienosti jokaiselle kertojalle oman äänensä ja kielensä. Aivan erityisesti pidin Otto Pakarisen luontevasta, omaäänisestä, savon ja karjalan murteilla maustetusta työmiehen puheesta, josta kuultaa hyväuskoisuus, oppimattomuus ja hyväksytyksi tulemisen tarve. Myös Pakarisen kiitollisuuden, ihailun ja vihan sekainen suhde isäntäänsä on uskottava ja koskettava piirre.

Jonkin verran nikottelua minulle aiheutti Pelkosen kuvaus, sekin perustui todelliseen ihmiseen, Leo Pelkoseen. Hänen sekaantumisensa jollakin tapaa Happosen vapaudenryöstöön on käsittääkseni varma fakta. Kirjanhenkilö-Pelkosen poliittinen kiihkomielisyys tuntuu kuitenkin olevan ongelma pienemmästä päästä. Itse asiassa kyökkipsykologialla kutsuisin Pelkosta psykopaatiksi. Olisi kiinnostavaa tietää, perustuuko Jaakonahon tulkinta tietoon vai mielikuvitukseen ja onko Heinävedellä paljonkin vihaisia Pelkosia kirjan luettuaan.

Jaakonaho kuitenkin kuvaa tapahtumia eri näkökannoista käsin tarkasteltuna. Vaikka tarinan lapualaiset pahikset eivät jää epäselviksi, saa lukija huomata, että vihan siemeniä kylvettiin puolin ja toisin. Saimin siskonmies Eino on kiihkeä kommunisti ja syyllistynyt sodan aikana raakuuksiin. Happosen haudalla Saimi toteaa, että sekä äärioikeisto että -vasemmisto hyötyy hänen miehestään eniten kuolleena.

Onni Happonen itse pääsee ääneen pelkästään vaimonsa kautta. Ratkaisu on hyvä ja toimiva, mutta samalla Happosen henkilö jää vähän kaukaiseksi ja kiiltokuvamaiseksi. Happonen on ilmiselvästi sydämellään aatteensa takana, eikä suostu hellittämään oikeana pitämänsä asian ajamista uhattunakaan. Jämerä, periaatteen mies, oikeastaan aika jääräpäinenkin, eikä varmasti aivan helppo aviomies. Välillä uteliaisuus kuitenkin kutitteli: mitähän Happonen oikeasti mahtoi ajatella, ajoiko pelkästään toisten hyvää vai oliko joskus omakin lehmä ojassa?

Onni Happosen kohtalo on Ståhlbergin kyydityksen ja Mäntsälän kapinan ohella niitä käänteentekeviä tapahtumia, jotka lopulta kääntyivät Lapuan liikettä vastaan. Happonen oli maltillinen sosiaalidemokraatti, ei kommunisti, eikä hänen kohteluaan ollut kaikkien maalaisliitolaisten tai kokoomuslaistenkaan helppo hyväksyä.

Jos se ei edeltä ole vielä käynyt selville, Onnemme tiellä on todella hyvä kirja. Se on malliesimerkki siitä, miten mikrohistoria voi kuvastaa laajempaa ajan ja yhteiskunnan ilmapiiriä. Teos on nopea ja helppolukuinen, mutta sisällöltään se ei ole helposti sulava. Kuten tästäkin arviosta ehkä käy ilmi, henkilöt ja tapahtumat herättävät ristiriitaisia ja melko voimakkaitakin tunteita. Sitä voi pitää erityisenä onnistumisen merkkinä, sillä vaikea ja ristiriitainen oli kirjan kuvastama aikakin. Booksy kirjoitti Kylmien kyytimiehestä taannoin:

Kun seuraavan kerran ihmettelen Somalian sotivia heimoja tai tuomitsen jyrkästi Gazan kriisin kaikki osapuolet, joudun muistuttamaan itseäni Jussi Ketolan havainnoista Tampereen tiellä. Osataan sitä täälläkin naisia, lapsia ja sivullisia tappaa.

Onnemme tiellä muistutti aivan samasta asiasta. Näin talvisodan alkamisen muistopäivänä voi vain hämmästellä, että kirjan tapahtumista vain vuosikymmen myöhemmin Suomi pystyi torjumaan Neuvostoliiton hyökkäyksen. Oikeastaan en ihmettelisi, vaikkei joillakin kylillä naapurien kesken sanottaisi päivää vieläkään

Olin ajatellut Savonia-palkintokisan olevan kahden kauppa (saatte nyt pohtia, keiden kahden, njäh), mutta Onnemme tiellä viiletti juuri veikkaukseni kärkikahinoihin.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Otava 2012
350s.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kirjakantti: Tuomari Nurmio Peräniemen Kasinolla


En ole koskaan ollut Tuomari Nurmio -fani. Tiedän toki Ramonan, Valoa yössä ja muutamia muitakin kappaleita, mutta muuten hänen tuotantonsa on minulle melko outoa. Mutta kun kuulin, että hän on tulossa Kuopion Kirjakanttiin kertomaan lyriikoistaan ja keikalle, päätin heti osallistua. Ei vähiten siksi, että tapahtumapaikka, Peräniemen kasino Väinölänniemen nokassa, on upea paikka. Ennen keikkaa Tuomari Nurmiota haastatteli Raimo Pesonen. Miehet jutustelivat jouhevasti niin lyriikoiden kuin musiikin synnystä laajemminkin. Myös Tuomari Nurmion uran eri vaiheita käytiin läpi.

Tuomari Nurmion lyriikat ovat useimmiten tuomittujen, ei tuomaroivan näkökulmasta kertovia. Pohja kumpuaa työväenlauluperinteestä ja sitä kautta kansanlaulu- ja virsimusiikista. Vaikka Tuomari Nurmion laulut pohjautuvat vahvasti kansanmusiikkiin, on niissä myös korkeakulttuurisia piirteitä. Paljon lukevana henkilönä lyriikoihin on tullut vaikutteita niin Aleksis Kiveltä kuin Lauri Viidaltakin. Esimerkiksi Valoa yössä -kappaleessa on lause: "Hallasilmien hymerrys hyytää", joka pohjautuu Kiven lyriikkaan. Tuomari Nurmio viittaa teksteissään myös Raamattuun. Hienoinen pilke silmäkulmassaan hän kertoi, että Raamattuun viittaaminen on oiva keino kuulostaa uskottavalta.

Kappaleiden tekijänä Tuomari Nurmio luonnehti itseään pikemminkin keräilijäksi kuin maanviljelijäksi. Tekstin tuottaminen ei hänelle ole suoraviivaista kylvämistä ja niittämistä, vaan ajatusten merkitsemistä ylös, alituista valppaana oloa ja ahkeraa ajatusten yhdistelyä. Toisaalta hän kertoi myös nikkaroivansa kappaleita käsityöläisenä. Tulkitsin termin niin, että näin tehdään silloin, kun varsinaista inspiraatiota ei ole. Taitava lauluntekijä osaa nikkaroida eri elementeistä toimivan kappaleen. Yksi keino on turvautua riimittelyyn, sillä Tuomari Nurmion mielestä taitavalla riimittelyllä voi päästä hyvään tulokseen, vaikka varsinaista sisältöä kappaleessa ei niin paljon olisikaan. Toki ihannetilanne on sellainen, että sekä sisältö että muoto ovat kunnossa. Tavoitteena on siis arkkitehtoninen kokonaisuus.


Ensi vuonna Tuomari Nurmiolta ilmestyy slangilevy. Artisti kertoi huomanneensa, että slangimusiikkia on tehty todella vähän. Hänellä muutama kappale oli jo valmiina ja lisäksi hän on tehnyt levyä varten uusia slangilauluja. Lyriikoiden slangi on sitä kieltä, mitä hänen kotinurkillaan puhuttiin 60-luvulla, mutta kuulemma myös joitakin uusia sanoja ja ilmaisuja on pitänyt keksiä, vanhaa kunnioittaen tietenkin.

Saimme keikalla esimakua slangilevystä ja täytyy sanoa, että slangi upposi hyvin savolaiseenkin yleisöön! Muutenkin tapahtuma oli onnistunut. Peräniemen kasino oli juuri niin upea paikka tällaiseen tarkoitukseen kuin uskoinkin. Puitteet olivat juhlavat, mutta silti kodikkaat. Ja täysi juhlasalillinen kuuntelijoita ei ollut pikkujoulutunnelmissa tai bilettämässä, vaan kuuntelemassa ihailemansa artistin ajatuksia ja musiikkia. Ilmapiiri oli mukavan rento, lämminhenkinen ja boohemi ainakin yleisöstä käsin tarkasteltuna, toivottavasti se välittyi myös lavalle illan esiintyjille (edellä mainittujen lisäksi Faarao Pirttikangas ja J!Kumpulainen). Todellisia tosifaneja oli paikalla paljon ja laitoin merkille, että Tuomari Nurmion musiikki puhuttelee monen ikäisiä ihmisiä. Valtaosa kuuntelijoista oli keski-ikäisiä, mutta myös parikymppisiä oli paljon.

Linkitänkin loppuun kappaleen Rannanjärvi elää. Tuomari Nurmio kertoi, että kappale vetoaa täydellisellä hellittämättömyydellään ja primitiivisyydellään monenikäisiin ihmisiin, mutta silmiinpistävän paljon nuoriin opiskelijanaisiin! Videolta myös näkyy paremmin, kuinka hienot puitteet Peräniemen kasinolla oli. Käykäähän fiilistelemässä tunnelmia!




maanantai 26. marraskuuta 2012

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi


Vieraan lapsi viekoitteli minut lukijakseen kauniilla kansikuvallaan. Kun takakansi vielä lupaili brittiläistä kartanoromantiikkaa historiallisessa miljöössä, olin myyty. Valitettavasti kuitenkin kirjan jälkipolte jäi hieman tasapaksuksi, vaikka tarinalla hetkensä olikin.

Cecil Valance on nuori runoilijanalku. Hän tulee vierailemaan ystävänsä Georgen kotiin ja pistää pyörälle päästään koko perheen. Eletään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja vanhan ajan viimeisiä hetkiä. Cecil kirjoittaa runon Georgen siskon Daphnen muistikirjaan ja tuosta runosta tulee klassikko, varsinkin kun runoilija parantelee sitä suursodan aikana isänmaallisemmaksi ja kaatuu itse taisteluissa.

Tästä alkaa elämän helminauha, jota seurataan aina tähän päivään saakka. Kirja on tavallaan sukuromaani, sillä Georgen, Daphnen ja Cecilin veljen sekä heidän jälkeläistensä myöhempiä vaiheita seurataan välähdyksittäin eri vuosikymmenillä. Toisaalta Cecilin runous liittää tarinaan myös suvun ulkopuolisia ihmisiä, jotka ovat sukulaisia ja ystäviä hanakampia pitämään kuolleen runoilijan muistoa yllä.

Kirjan alku oli minusta turhan hidas. Cecilin vierailua kuvataan turhan yksityiskohtaisesti ja vihjailemalla asialla, joka on lukijalle päivänselvä. Sen sijaan kirjan keskivaiheet olivat jouhevaa ja nautittavaa luettavaa ja oli kiehtovaa seurata päähenkilöiden elämän kehittymistä. Loppua kohti vauhti taas hidastui, kun nuori Paul Bryant alkoi selvittää "mysteeriä", joka siis lukijalle ei ole millään lailla epäselvä. Jännityksen luojana se, löytääkö Paul todisteet sille, mitä luulee tietävänsä ja minkä lukija tietää varmasti, ei ollut riittävä ja niinpä loppu lässähti pahasti.

Kirjassa on kuitenkin myös hyvää, erityisesti pidin brittiläisen yhteiskunnan muutoksen kuvauksesta, johon Alfred Tennysonin runon säkeestä otettu kirjan nimikin viittaa. Muutos on melkoinen, sitä korostaa mennyt loisto ja rivitaloiksi muutetut, rappeutuvat kartanot ja tuota muutosta Alan Hollinghurst kuvaa hyvin, joskaan ei ainutlaatuisesti.

Koska kirja valikoitui luettavakseni sattumalta, enkä tiennyt teoksesta takakantta enempää, tuli kirjan vahva homoeroottinen vire minulle yllätyksenä. Ihmettelen kyllä, miksi kirjan esittelytekstissä asiasta ei mainittu mitään (tai korkeintaan hyvin peitellysti viitattiin), sillä ennen kaikkea näen kirjan pääteemana homokulttuurin ja homoseksuaalien historian Iso-Britanniassa, jopa varsin ansiokkaasti esitettynä. Ehkä pelättiin leimautumista, mutta vuonna 2012 homoseksuaalisuudessa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, eikä juonikaan olisi paljastunut liikaa, sillä kupletin juoni on lukijalle selvillä ensimmäisistä sivuista alkaen.

Kaiken edelläkirjoitetun jälkeen on sanottava kirjasta vielä yksi asia, johon mielipiteeni kirjasta lopulta takertuu. Hollinghurst ei tuo valtavassa henkilögalleriassaan esille yhtään henkilöä, josta olisin pitänyt. Tavallaan sitä voi jo pitää saavutuksena, mutta jonkinlainen samastuminen olisi kuitenkin suotavaa yli viisisataasivuista järkälettä lukiessaan.

Vaikka en itse kirjalle lopulta aivan lämmennytkään, voi tätä kuitenkin tunnelmansa puolesta suositella. Vaikka kirja vie aikaa, viihdyin sen parissa hyvin. Jos siis brittiläinen ja historiallinen kartanomiljöö, boheemius ja jopa dekadentit elementit ovat mieleesi, anna toki Vieraan lapselle mahdollisuus!

Ainakin Leena Lumi piti kirjasta minua enemmän, kurkkaapa siis Leenan arvio täältä!

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Otava 2012
Suom. Markku Päkkilä
535s.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Savonia-palkintoehdokkaat 2013


Terveisiä Kirjakantin avajaisista! Kuopion kaupunginkirjastossa pidetty avajaistilaisuus sisälsi upeita äänirunoesityksiä, Snellman-Instituutin johtaja Soili Meklinin avajaissanat, Vuoden Irjan ja Antin palkitsemisen ja Savonia-palkintoehdokkaiden nimeämisen.

Vuoden Irjaksi ja Antiksi valitaan rohkeita sanankäyttäjiä. Vuoden Irja on ihmisoikeuksiin erikoistunut lakimies Kristiina Kouros ja vuoden Antti lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori Jari Sinkkonen. Molemmat ovat aktiivisia ja yhteiskunnallisesti merkittäviä keskustelijoita omalla alallaan.

Savonia-palkinto (10000 euroa) myönnetään Aapelin päivänä 2.1. parhaalle savolaiselle kaunokirjalliselle teokselle. Tämänvuotinen ehdokaskavalkadi on jälleen korkeatasoinen ja monipuolinen: mukana on yksi Finlandia-ehdokas, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas, kaksi esikoiskirjailijaa, yksi nuortenkirja... Pitemmittä puheitta, ehdokkaat aakkosjärjestyksessä:

Pirjo Hassinen: Popula (Otava)
Raadin perustelut: Teos ottaa kantaa moniin tämän päivän ongelmiin, työttömyyteen ja ihmissuhteiden vaikeuteen sekä siihen, miten helposti tarpeettomiksi ja syrjäytyneiksi itsensä tuntevat ihmiset ajautuvat rasismin ja oikeistopopulismin verkkoon.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (Otava)
Raadin perustelut: Esikoiskirjailijan puhutteleva romaani Savon poliittisen historian synkimpiin kuuluvasta tapahtumasta, Onni Happosen murhasta, siinä hengessä kun aikalaiset sen kokevat.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto (Otava)
Raadin perustelut: Teos kuvaa taitavasti lapsia, lasten sielunelämää ja sitä, miten sota vaikuttaa sekä lapsiin että aikuisiin Kuopiossa.

Tuija Lehtinen: Pesää! (Otava)
Raadin perustelut: Novellikokoelma on täynnä humoristisia tilanteita, rakkautta ja pettymyksiä mutta myös rohkaisevia tarinoita nuorille nuorten omalla kielellä.

Saija Nissinen: Sitomisen taito (Atena)
Raadin perustelut: Kuopiolaisen esikoiskirjailija kokoelma erikoisia ja outojakin novelleja, joista monen loppu jää avoimeksi ja lukijaa askarruttavaksi.

Markku Rönkkö: Metsänpoika (Like)
Raadin perustelut: Synkkä tulevaisuudenkuva niistä seuraamuksista, joita luonnonraiskaaminen aiheuttaa luonnolle ja ihmisyhteisölle.


Pirjo Hassinen on syntynyt ja kasvanut Kuopiossa, josta muutti 19-vuotiaana opiskelemaan Jyväskylään. Asko Jaakonahon juuret taas ovat Pohjois-Karjalassa, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Etelä-Savoon, Heinävedelle. Sirpa Kähkönen on syntyjään kuopiolainen ja hänen romaaninsa sijoittuvat Kuopioon. Tuija Lehtinen on syntynyt Helsingissä, mutta muutti 5-vuotiaana Kuopioon, jossa eli lapsuus- ja nuoruusvuotensa. Saija Nissinen on myös pohjoiskarjalainen, mutta on asunut Kuopiossa jo 15 vuotta. Markku Rönkkö taas on syntynyt Iisalmessa, hänen siteensä Ylä-Savoon ovat edelleen vahvat.

Palkintoraati luki kaikkiaan 67 vuoden 2012 aikana ilmestynyttä teosta. Raatiin kuuluivat:  puheenjohtajana apulaisrehtori Jaakko Kosunen, varapuheenjohtajana fil.maist. Annukka Airaksinen sekä jäseninä suunnittelija Elina Itkonen, voimistelunopettaja Matti Karttunen, toimittaja Seppo Kononen, viestintäpäällikkö Varpu Puskala, farmaseutti Outi Turunenja rehtori Alpo Virtanen. Sihteerinä toimii Anja Niskanen.

Savonia-ehdokkaita pääsee kuulemaan huomenna kaupunginkirjastolla kello 12. Viikonloppu on täynnä myös muuta mielenkiintoista ohjelmaa. Tärppeinä mainittakoon Tuomari Nurmion haastattelu ja konsertti lauantai-iltana Peräniemen kasinolla ja sunnuntaina Korttelimuseolla luettavat Minna Canthin novellit klo 11.25.Täydellinen ohjelma on luettavissa täällä.

Kipin kapin kaikki kynnelle kykenevät Sanan ja Soinnin äärelle!

Storybook of Helsinki and Beyond



Storybook of Helsinki and Beyond kertoo tarinaa suomalaisuudesta vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria kuvaamalla. Tekstin on kirjoittanut Cody Douglas Oreck, USA:n suurlähettilään vaimo. Kirja on eräänlainen rakkauskirje Helsingille ja Suomelle. Octavian Balea taas on romanialainen valokuvaaja ja mies kirjan kuvien takana.

Storybook on upea ja massiivinen kahvipöytäkirja. Kuvat ovat pääosassa ja tekstiä on maltillisesti, mutta sekä englanniksi että suomeksi. Kirja alkaa Suomen siirtymisestä Venäjän vallan alle ja kuvaa lyhyesti Carl Ludvig Engelin luomaa empirekeskustaa, mutta siirtyy sitten kirjan varsinaiseen teemaan, suomalaisiin tarinoihin tai yhtä hyvin voisi sanoa, suomalaisuuden tarinoihin.

Balean kuvat ovat mahtavia. Valokuvaaja käyttää digitekniikan sijaan perinteistä filmiä, jossa valojen ja varjojen vaihtelut ovat upean hienovaraisia. Kuvissa on kaikesta hienostuneisuudestaan huolimatta mukavan rouhea retrotyyli: useaa katukuvaa luulin vuosikymmenten takaiseksi, ennen kuin autot tai ihmisten vaatteet paljastivat kuvien olevan 2000-luvulta!



Meitä suomalaisia tietenkin kiinnostaa aina tietää, mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat. Se on yksi näkökulma lähestyä tätäkin kirjaa, tosin se ei ole välttämättä kaikista hedelmällisin. Tekstin tasolla kirja ei tuo kovin paljon uutta suomen historiasta ja kansallisromanttisesta suuntauksesta jotakin tietävälle suomalaiselle, mutta ulkomaalaiselle tai muuten asiaan perehtymättömälle paljonkin. Lisäksi valitut kuvat täydentävät ja selventävät tekstiä oivallisesti. Helsinkiä fanittavana maalaisena rakennusten upeat yksityiskohdat ja erilaiset kuvakulmat olivat minulle mielenkiintoista ja opettavaista katseltavaa. Uskon, että kantahelsinkiläinenkin löytää kirjasta jotakin uutta, ei vähiten siksi, että pääkaupungin lisäksi kirjassa on todellakin myös Beyond-ulottuvuus: hienoa kansallisromanttista arkkitehtuuria löytyy ympäri Suomea. Näin savolaisena tervehdin ilolla esimerkiksi upeita Muuruveden kirkon kuvia.



Oreckin ja Balean aiheenvalinta nosti mieleeni lievää hämmennystä: keskiössä tosiaankin on kansallisromanttinen tyyli kalevalaisine vaikutteineen ja luontokuvineen. Ei sanaakaan Alvar Aallosta ja uskollisesti kreikkalaisia ihanteita toisintava keskustakin käsiteltiin lähinnä velvollisuudentuntoisesti. Ehkä meillä suomalaisilla on kova tarve arkkitehtuurissa ja taiteessa korostaa omaa eurooppalaisuuttamme ja länsimaalaisuuttamme? Tuntuu, ja kirjoitan nyt aivan omalla mututuntumallani, että kansallisromantiikka ja siihen liittyvät tyylisuuntaukset hyväksytään lähinnä historian ja aikakauden poliittisen ilmapiirin kautta. Sen merkitys suomalaisuuden synnylle tunnustetaan, mutta sen taiteellisesta vaikuttavuudesta vaietaan, ehkä jopa vähän hävetään liiallista kotikutoisuutta.

Kuitenkin juuri suomalaiskansallinen perinne: eläimet, kasvit ja metsän maahiset ovat niitä elementtejä, jotka ovat meidän omiamme ja joista ulkomailta käsin maatamme tarkasteleva kiinnostuu. Ehkä niistä olisi syytä olla myös pikkuisen enemmän ylpeä? Samaa lempeää moitetta voi lukea rivien välistä myös Oreckin tekstistä: hän ihmettelee, miksi Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn ihastusta herättäneestä Suomen paviljongista ei ole olemassa minkäänlaista konstruktiota muualla kuin virtuaalimaailmassa. En ole asiaa aiemmin ajatellut, mutta nyt ihmettelen samaa minäkin!

Storybook of Helsinki and Beyond -teoksella on omat kotisivut täällä. Kirjan voi hankkia myös sähköisessä muodossa, mikä sopii kaupunkikävelylle suurta kuvakirjaa paremmin!

Cody Douglas Oreck & Octavian Balea: Storybook of Helsinki and Beyond
WSOY 2012
Suom. Sisko Hallavainio
160s.

tiistai 20. marraskuuta 2012

KBF: Mitä kirjablogit ovat sinulle antaneet?


Uusille lukijoille (tervetuloa!) kerrottakoon, että KBF(Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa kaikki ovat tervetulleita keskustelemaan mukasyvällisiä kieli poskessa tai sitten esittämään ihan aidosti hienoja ajatuksia otsa kurtussa kulloisenkin aiheen mukaan. Parhaan kommentin kirjoittajalle, jonka siis päätän ylhäisessä diktatuurisuudessani minä, on luvassa palkinto, joka on yleensä kova ja kantikas.

Yksi kirjabloggaaja täällä hei. Kirjablogien ympärillä on nyt mukavaa pöhinää. Blogeja luetaan, niistä puhutaan, niitä arvostetaan ja niitä myös arvostellaan. Hyvä niin. Ajattelin, että tähän muurahaispesään en korttani sohaise ja samalla jo suunnittelin, mitä kirjoitan. Viime aikoina on niin paljon puhuttu kirjablogien syvimmästä olemuksesta, että aihe suorastaan huutaa pääsyä Käytännön blogifilosofisen kollegion käsittelyyn.

Me kirjabloggaajat olemme aika omanarvontuntoisia. Me tiedämme mitä teemme ja meillä on hyvä yhteishenki. Ehkä siinä sivussa usein unohtuu, että valtaosa väestöstä ja suuri osa kirjanystävistäkään ei ole samalla tavalla sisällä blogimaailmassa kuin bloggaaja. Joku ei ymmärrä ollenkaan, mitä järkeä kirjablogin pitämisessä on. Joku toinen taas ajattelee, että kirjabloggaaja taitaa olla vähän olevinaan, yrittää esittää fiksumpaa kuin onkaan. Kirjabloggaajan vertaaminen ammattikriitikkoon on tullut viime aikoina masentavan tutuksi. Mutta keskustelu on hyvästä ja kyllä meidän bloggaajienkin on hyväksyttävä, että jos arvostusken ja huomion lisääntyessä kasvavat myös ympäristön vaatimukset.


Asiasta tekee vaikean se, että useimmille meistä bloggaaminen on hyvin henkilökohtainen harrastus. Se voi tulla yllätyksenä monelle, sillä julkisestihan tässä kirjoitetaan. Todellisuudessa kuitenkin moni meistä on aloittanut bloggaamisen silkasta halusta kirjata lukukokemuksia ylös ja käydä kirjallisuuskeskustelua toisten lukutoukkien kanssa. Allekirjoittanut halusi lisäksi pitää yllä kirjoittamisrutiinia ja tutustua sosiaalisen median ihmeelliseen maailmaan sisältä päin. Myös itse blogiarvion kirjoittaminen on monelle henkilökohtaista: ammattikriitikko arvostelee kirjan tieteelliseen termistöön ja kontekstiin nojautuen (moni bloggaajakin toki tekee tätä), mutta bloggaaja kertoo lukijalle henkilökohtaisen lukukokemuksensa. Ei ole aina ihan helppoa kirjoittaa, että taidanpa olla vähän tyhmä, kun en tästä ymmärtänyt yhtään mitään. Silti monet meistä tekevät näin usein. Bloggaajan kritiikki ei aina kohdistukaan pelkästään kirjaan vaan myös bloggaajaan itseensä.

Vaikka kirjoitan meistä bloggaajista, ovat nämä tietenkin vain yhden ihmisen ajatuksia. Kirjoitan tätä kotona flanellipöksyt jalassa, toisen lapseni katsoessa Tuomas Veturia ja toisen tehdessä ties mitä, äänistä päätellen tyhjentäessä lusikkalaatikkoa. Lukemattomien kirjojen pinot huojuvat, mutta aikaa lukemiselle on perin vähän. Koska kyseessä on harrastus, haluan lukea vain niitä kirjoja, jotka minua kiinnostava ja siinä tahdissa kuin ehdin. Haluan myös kirjoittaa kirjasta ylös niitä ajatuksia, mitä mieleeni nousee, vaikka ne eivät niin älykkäitä aina olisikaan. Vakituiset lukijat tuntevat kirjamakuni ja kirjoitustyylini, satunnaisia vierailijoita blogini tarkoitus saattaa hämmentää. Jos sitä alkaa oikein ajatella, saattaa pikkuisen ahdistaa. Mutta kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää, joten toisten mahdollisilla mietteillä on turha rasittaa itseään. Terve itsekritiikki on toki aina silloin tällöin tervetullutta.



En halua ilkeillä kenellekään. Yritän aina löytää kirjasta jotain positiivista, vaikken siitä olisi pitänytkään. Tunnen huonoa omaatuntoa huonosta lukukokemuksesta, jos arvelen, että kirjailija tulee lukemaan arvioni. Siitä huolimatta kirjoitan sen minkä kirjoitan, koska uskon asiallisen kritiikin olevan tervetullutta, vaikka se kirpaisisikin. Pyrin myös tuomaan esille sen, että vaikka minä pidin tai en pitänyt kirjasta, toiselle lukijalle lukukokemus voi olla aivan erilainen. Sen voi selvittää vain kirjan lukemalla.


Ja siitä kai tässä on kysymys. Lukijoista ja kirjoittajista, joita yhdistää rakkaus kirjoihin. Viime aikaisissa kirjablogikeskusteluissa olemme ehkä liikaa jämähtäneet määrittelemään, mitä kirjablogit ovat tai eivät ole. Se on nurinkurista, sillä jokainen kirjablogi on erilainen! Sen sijaan voisi positiivisemmassa hengessä miettiä, mitä kirjablogit ovat antaneet. Minulle ne ovat antaneet harrastuksen, ehkä jopa elämäntavan, ystäviä ja yhteisön, lukemattomia mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja ja kirjavinkkejä. Toisin sanoen, uskomattoman paljon kaikkea hyvää.

Mitä kirjablogit ovat sinulle antaneet? Sana on vapaa!


Ps. Ehkä huomasittekin, että tämän postauksen kuvituksen myötä blogikaapista astuivat ulos kissat kirjojen takana: herrat Arvi ja Piiparinen! Ehkä tapaatte heidät jatkossa aina silloin tällöin :)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kirjanystävän kynnet

Hei kirjanystävä! Kaipaavatko kyntesi väriä? Mietitkö, miten kirjan saa tyylikkäästi sopimaan asukokonaisuuteen? Haluatko ottaa uuden askeleen kirjafriikkiyden saralla? Jos vastasit kyllä, on aika astua uuteen viikkoon säihkyvin kynsin! Mikset siis samalla mätsäisi kynsiä parhaillaan lukemasi kirjan kanssa? Näin saat taatusti ansaittua huomioita ja toisaalta voit tarvittaessa sulautua epälukevien keskuuteen sanomalla: "Siis en todellakaan lue tätä, etkö tiedä, että kirjan on tämän talven MUST asuste?!" (Tämä siis vinkkinä erityisesti niille, jotka miettivät, miten saavat ujutettua kirjan mukaan niihin työpaikan, urheiluseuran yms. yms pikkujouluihin.)

Näillä Amman lukuhetken vinkeillä pääset hyvään alkuun kirjan ja kynsien värimaailman yhteensovittamisessa!

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (Lumene Gloss & Care  16 Magical Moment, Kristiina Vuori : Näkijän tytär (Lumene Natural Code Mini Nail Polish 16 Rebel + Naturel Glitter Nail Stickers)



Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani (Lumene Natural Code Mini Nail Polish 8 Be Fabulous, Antti Tuuri: Rauta-antura (Sally Hansen Diamond Strength 430 Antique Bronze)

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio (ylh.Maybelline Mini Colorama 88 Peach Cocktail, kesk. Lumene Narural Code  Mini Nail Polish 41 Sweetie, alh. Nivea Beaute Colour Mini 33 Intense Pink); Pekka Hiltunen: Sysipimeä ( Lumene Natural Code Mini Nail Polish 6 Stand Out)


Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa Bebé (Fashion Nails Nail Polish 21 Magic Sapphire ), Laura Paloheimo: Klaukkala (Nivea Beaute Colour Mini 33 Intense Pink, Toim.huom! Ylhäällä näkyvät kynnet kuuluvat kanteen, kynsilakan sävystä ei tietoa!)


Kunhan kynnet on otettu haltuun, on seuraava luonnollinen askel tietenkin valita vaatteetkin kirjan värien tai hengen mukaisesti. Palataan siihen sitten joskus myöhemmin. Sitä ennen voi kuitenkin ottaa vinkistä vaarin täällä kirjabloggaajan varteenotettavasta univormusta!

Että näin vakavamielisesti täällä ;) Hauskaa ja sopivan säihkyvää sunnuntaita, ensi viikosta puhumattakaan!
Amma

torstai 15. marraskuuta 2012

Katri Lipson: Kosmonautti


Jos kirjasta voi pakahtua, nyt se on lähellä. Ystäväni suositteli Katri Lipsonin Kosmonauttia luettavaksi jo kauan sitten ja kesällä Hanna lahjoitti sen minulle, mutta nyt vasta tulin kirjaan tarttuneeksi. Miksi vasta nyt, no, onneksi edes nyt! Ah ja voih, en ehkä tämän analyyttisempaan pysty!

Ilmestymisvuonnaan 2008 Kosmonautti voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja pääsi Finlandia- palkintoehdokkaaksi. Blogeissa kirja on jakanut mielipiteitä. Esimerkiksi Ina piti Kosmonauttia vähän outona, Jaakko ei saanut kirjasta otetta, Valkoisen kirahvin kirja imaisi mukaansa, Nanna takkuili pilkutuksen kanssa (kiinnitin muuten samaan asiaan huomiota), mutta löysi myös hyviä puolia.

Sergei, Serjoža, on venäläinen nuori Neuvostoliiton iltaruskossa. Hänen suurin unelmansa on tulla kosmonautiksi. Hänen paras ystävänsä Šaša yhtä aikaa kannattelee ja tukahduttaa toveriaan, joka on rakastunut musiikinopettajaansa Svetlanaan. Svetlanalla on liekinpunainen tukka, mutta niin oppilaat kuin kollegatkin kiusaavat häntä. On myös Anna Ivanovna, Serjožan äiti, joka odottaa juoppoa miestään joko kotiin tai kuolemaan. Onpa vielä Ohjaaja, mies, joka tekee dokumentin Serjožasta ja tekee hänestä samalla ikonin koko sosialistisessa maailmassa ja sen ulkopuolellakin. Mutta mitä tapahtuu, kun unelmat romahtavat?

Kosmonautti on kotimainen teos, joka on venäläistäkin venäläisempi niin kielensä kuin kuumien teelasien, kaalikeiton ja haalistuneiden seinäpapereidenkin puolesta. Siitä huolimatta se ei ole kliseinen. Lipson hengästyttää lukijansa aina vain jatkuvilla virkkeillä, mutta jokaisella sanalla on merkityksensä ja paikkansa.

Kosmonautti on kirja unelmista, tukahdutetuista tunteista intohimosta aina epätoivoon asti, monenlaisesta rakkaudesta, syyllisyydestä, rohkeudesta ja pelkuruudesta, elämästä ja kaiken haikeudesta. Kirjan suljettuani en ole varma, olenko surullinen vai onnellinen. Mutta yhtä mietin: jos ihminen näkee kuollessaan elämänsä filminauhana voidakseen valita sen hetken, jossa haluaa ikuisuutensa viettää, minkä hetken valitsisin?

Kiitokset vielä Tarjalle ja Hannalle kirjaelämyksestä!

Katri Lipson: Kosmonautti
Tammi 2008
199s.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Elämme jännittäviä aikoja: bloggaajat palkitsevat vuoden parhaat kirjat

Vuoden vaihteen molemmin puolin on aika niputtaa kirjavuosi yhteen ja sen tiimoilta kirjabloggarit palkitsevat omat suosikkinsa. Allekirjoittanut aikoo äänestää Blogistanian Finlandia ja Blogistanian Globalia -äänestyksissä. Ensi vuotta varten lupaan petrata lasten- ja nuortenkirjallisuuden kanssa! Alla lisäinfoa ja aikatauluja:



Blogistanian vuoden 2012 palkintokilpailut


Kirjablogistit valitsevat jälleen vuoden parhaat kirjat. Joulukuun alussa valitaan Blogistanian Kuopus, eli ensimmäisitä kertaa mukana ovat myös lasten- ja nuortenkirjat. Tammikuun alussa valitaan Blogistanian Finlandia ja helmikuun alussa Blogistanian Globalia.

Blogistanian Kuopus 2012

Blogistanian Kuopus on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa lauantaina 1.12.2012 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.

Blogistanian Kuopusta emännöi Saran kirjat. Kilpailujulistus julkaistaan Saran kirjoissa 15.11. klo 10.00.



Blogistanian Finlandia 2012

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa keskiviikkona 2.1.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan saman päivän iltana klo 20.

Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja. Kilpailujulistus julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa 15.11. klo 10.00.


Blogistanian Globalia 2012

Blogistanian Globalia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa perjantaina 1.2.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 4.2.2013 klo 10.

Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjava kammari. Kilpailujulistus julkaistaan Kirjavassa kammarissa 15.11. klo 10.00.


Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...