Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Vieraan lapsi viekoitteli minut lukijakseen kauniilla kansikuvallaan. Kun takakansi vielä lupaili brittiläistä kartanoromantiikkaa historiallisessa miljöössä, olin myyty. Valitettavasti kuitenkin kirjan jälkipolte jäi hieman tasapaksuksi, vaikka tarinalla hetkensä olikin.
Cecil Valance on nuori runoilijanalku. Hän tulee vierailemaan ystävänsä Georgen kotiin ja pistää pyörälle päästään koko perheen. Eletään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja vanhan ajan viimeisiä hetkiä. Cecil kirjoittaa runon Georgen siskon Daphnen muistikirjaan ja tuosta runosta tulee klassikko, varsinkin kun runoilija parantelee sitä suursodan aikana isänmaallisemmaksi ja kaatuu itse taisteluissa.
Tästä alkaa elämän helminauha, jota seurataan aina tähän päivään saakka. Kirja on tavallaan sukuromaani, sillä Georgen, Daphnen ja Cecilin veljen sekä heidän jälkeläistensä myöhempiä vaiheita seurataan välähdyksittäin eri vuosikymmenillä. Toisaalta Cecilin runous liittää tarinaan myös suvun ulkopuolisia ihmisiä, jotka ovat sukulaisia ja ystäviä hanakampia pitämään kuolleen runoilijan muistoa yllä.
Kirjan alku oli minusta turhan hidas. Cecilin vierailua kuvataan turhan yksityiskohtaisesti ja vihjailemalla asialla, joka on lukijalle päivänselvä. Sen sijaan kirjan keskivaiheet olivat jouhevaa ja nautittavaa luettavaa ja oli kiehtovaa seurata päähenkilöiden elämän kehittymistä. Loppua kohti vauhti taas hidastui, kun nuori Paul Bryant alkoi selvittää "mysteeriä", joka siis lukijalle ei ole millään lailla epäselvä. Jännityksen luojana se, löytääkö Paul todisteet sille, mitä luulee tietävänsä ja minkä lukija tietää varmasti, ei ollut riittävä ja niinpä loppu lässähti pahasti.
Kirjassa on kuitenkin myös hyvää, erityisesti pidin brittiläisen yhteiskunnan muutoksen kuvauksesta, johon Alfred Tennysonin runon säkeestä otettu kirjan nimikin viittaa. Muutos on melkoinen, sitä korostaa mennyt loisto ja rivitaloiksi muutetut, rappeutuvat kartanot ja tuota muutosta Alan Hollinghurst kuvaa hyvin, joskaan ei ainutlaatuisesti.
Koska kirja valikoitui luettavakseni sattumalta, enkä tiennyt teoksesta takakantta enempää, tuli kirjan vahva homoeroottinen vire minulle yllätyksenä. Ihmettelen kyllä, miksi kirjan esittelytekstissä asiasta ei mainittu mitään (tai korkeintaan hyvin peitellysti viitattiin), sillä ennen kaikkea näen kirjan pääteemana homokulttuurin ja homoseksuaalien historian Iso-Britanniassa, jopa varsin ansiokkaasti esitettynä. Ehkä pelättiin leimautumista, mutta vuonna 2012 homoseksuaalisuudessa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, eikä juonikaan olisi paljastunut liikaa, sillä kupletin juoni on lukijalle selvillä ensimmäisistä sivuista alkaen.
Kaiken edelläkirjoitetun jälkeen on sanottava kirjasta vielä yksi asia, johon mielipiteeni kirjasta lopulta takertuu. Hollinghurst ei tuo valtavassa henkilögalleriassaan esille yhtään henkilöä, josta olisin pitänyt. Tavallaan sitä voi jo pitää saavutuksena, mutta jonkinlainen samastuminen olisi kuitenkin suotavaa yli viisisataasivuista järkälettä lukiessaan.
Vaikka en itse kirjalle lopulta aivan lämmennytkään, voi tätä kuitenkin tunnelmansa puolesta suositella. Vaikka kirja vie aikaa, viihdyin sen parissa hyvin. Jos siis brittiläinen ja historiallinen kartanomiljöö, boheemius ja jopa dekadentit elementit ovat mieleesi, anna toki Vieraan lapselle mahdollisuus!
Ainakin Leena Lumi piti kirjasta minua enemmän, kurkkaapa siis Leenan arvio täältä!
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Otava 2012
Suom. Markku Päkkilä
535s.
Oli hyvä lukea sinun tekstisi. Nimittäin Vieraan lapsi on yksi niistä kirjoista, joita aion pyytää joulupukilta, mutta nyt ehkä hieman vähemmän innokkaasti. Brittiläinen kartanomiljöö ja boheemius kiehtoo minua, kirjan homoseksuaalisesta kontekstistakin tiesin jo ennakkoon. Mutta tasapaksuus ja se, ettei yhteenkään henkilöhahmoon voi oikein kiintyä (tai hahmoista ei voi pitää) saa aikaan sen, ettei tämä olekaan ehkä niin täydellinen joulun ajan kirja kuin mitä olin ajatellut.
VastaaPoistat. Lumiomenan Katja anonyyminä
Katja, jäin oikein miettimään sitä, sopisiko tämä joulukirjaksi. Puitteethan tässä on kunnossa ja henkilöihin samastuminen on tietysti henkilökohtaista, esimerkiksi Leena piti Paul Bryantista, kun taas minusta hän oli aika ärsyttävä. Mutta asia miksi en suosittelisi tätä joulukirjaksi on se, ettei henkilöiden välillä juuri ole rakkautta tai edes puhdasta kiintymystä, ennemminkin juonittelua, hyväksikäyttöä, riippuvuutta ja himoa. Rakastavaisetkin miettivät, mitä ihmettä he toisessa oikeastaan näkevät.
VastaaPoistaJoten jos kaipailet joulukirjaasi ripausta lämminhenkisyyttä, niin tämä ei välttämättä ole sopivin kirja. Muuten kyllä soisin sinun lukevan tämän, sillä olisi erittäin kiinnostavaa kuulla mielipiteesi kirjasta!
Vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta kirjalta, tuo historiallinen kartanomiljöö kiehtoo minua. Ehkäpä tämä vielä joskus päätyy lukulistalleni. :)
VastaaPoistaKyllä tämä oli mielenkiintoinen, monellakin tapaa. Ehkä siis joskus :)
PoistaAmma, minua Paul alkoi hieman ärsyttää vasta vanhempana ukkona;-) Ilman Paulia en olisi selvinnyt siitä runsaasta henkilögalleriasta, joka muutamia kertoja vaihtuikin kun aikamatksutettiin. Vain Daphhne ja George pysyivät.
VastaaPoistaTämä kirja nyt vaan on niin minun kirjani. Se hankala rakastaja, joka ei ainakaan heti anna, mitä lupaa, oikuttelee, vaatii enemmän kuin enää jaksaisitkaan, mutta lopulta huomaat olevasi hänen elämänsä valtiatar ja hän palvoo katua jota korkosi piiskaavat. Niin vain mun kirja! Onkohan tämä jotain ouotoa rakkautta...
Kirjalle, joka vaati minulta kaksi viikkoa, voi helposti langeta tuomio:' Ei mun juttu!' Nyt tuomiota ei tule, sillä minä vain suitsutan ylistystä. Ja kaiken sen brittiläisyyden päälle, pidän kirjan kannesta, samaistuin Daphneen, aikain ja tapain kuvaus,uskomattoman hieno teos homoseksualismista, mutta myös ihmsmielen kuvaus on tässä aivan omassa sarjassaan. Pidin pienimmistäkin yksityiskohdista ja toivon niin, että tästä tehdän myös elokuvakäsikirjoitus. ja hemmetti: Hollinghurst osaa kirjoittaa!
Ainoa suruni on, että olisin voinut nauttia tästä joulun pitkinä viikkoina, kun olen lomalla, koko perhe olemme täällä saaremme lumilumossa, mutta se meni nyt näin ja koen hullua rakkautta, joka selittelemällä vain mutkistuu. Parempi polvistua ja olla ihan hiljaa: Vieraan lapsi on sen väärti!
Leena, ihanaa kun tulit puolustamaan poloista Paulia, jossa hämmentävästi yhdistyi rassukka ja arrogantti henkilö! Tämä on kirjakeskustelua parhaimmillaan. Minulle kirjassa, jos lainaan Uotisen Jormaa, jäi täyttymys toteuttumatta, sinulle se tuli:) Siinä olen samaa mieltä, että ainekset hyvään elokuvaan ovat kasassa. Kirjanakin tämä oli hyvin visuaalinen ja kohtauksiin perustuva.
PoistaPaul oli vähän myös poloinen, minä kyllä huomasin sen ja arroganttikin, mutta silti;-)
PoistaLukiokaveri Jorma Uotinen osaa ilmaista asioita niin upeasti! Minä sain lopulta täyttymyksen. Se tuli mutkan kautta ja vähän kuin varkain, mutta kun olin vanha ja Daphne, minä sain sen!
Elokuvana sinäkään et ehkä löystäisi tästä mitään moitittavaa, jos roolitus olisi valittu kohdilleen. Myönnän: Ei koko matkaltaan ihan helppo, mutta vaivan väärti täydellisesti.
Jaahah... ensin ajattelin, etten laita lukulistalle, mutta sitten kuitenkin Leenan kommentin jälkeen täytyy se sinne lisätä. Kyllä tämä on varmaan pakko lukea ja itse oma mielipiteensä selvittää, kun menee noin kovasti ristiin.
VastaaPoistaMinna, selvitä ihmeessä! Kuten huomaat, tämä kirja voi vaikuttaa monella tavalla:) Se on joka kerta yhtä ihmeellistä mutta ihanaa huomata, että olemme lukijoina erilaisia ja koemme samat asiat eri tavoin.
PoistaHmm. Taidanpa antaa tälle kirjalle mahdollisuuden, kun joku päivä tekee mieli lukea Sinisen kirjaston kirjoja:)
VastaaPoistaKirjalle kannattaa aina antaa mahdollisuus:)
PoistaMinä itseasiassa harkitsin pyytäväni tätä joululahjaksi (kuten näköjään joku muukin), mutta enpä taida sittenkään vaan taidankin tyytyä kirjastosta lainaamiseen. Jotenkin heräsi epäilys kun mainitsit, ettet pitänyt yhdestäkään hahmosta :D En halua sellaista kirjaa lukea jouluna!
VastaaPoistaHeips'
VastaaPoistaOlipa mukava havaita, jotta laillani kirjan kokeneita on muitakin! Innolla lahjaksi saamaani kävin lukemaan ja nautinkin sen sujuvasta kielestä, mutta , mutta... Juuri nuo samat seikat kuin blogistilla alkoivat jo 50 sivun jälkeen tökkiä. Luin kuitenkin, tosin paikoin lehteillen, kirjan loppuun saakka! Työstä se kävi. Erityisen laahaavaa oli juuri loppuosa, jossa olisin jo suonut Paul Bryant-paran edes kerran onnistuvan, mutta ei...
Voi sanoa, että "luin kirjan" ja se siitä.
Seiki
Törmäsin linkkiin tähän kirjoitukseesi toisessa blogissa, ja muistin lukeneeni tämän aikaisemminkin... Luin tämän kirjan kuukausi-pari sitten ja omat tuntemukseni olivat aika samankaltaiset. Minuakin kiusasi, ettei ollut kerta kaikkiaan yhtään henkilöä josta olisin pitänyt paitsi ehkä vähän George (mutta hänkin jäi turhan saamattomaksi). Luen kirjoja eniten henkilöiden takia ja jos en keneenkään ihastu sydämelläni niin sitten kirjakin jättää kylmäksi, vaikka olisi kuinka taitavasti tehty. Ja pidemmän päälle minua ärsytti se, että koko ajan marssitettiin esille uusia henkilöitä ja vähitellen en vain jaksanut enää kiinnostua heistä. Lisäksi vaikka minusta onkin ihan mukava lukea homoeroottisia kohtauksia, niin lopulta ne kaikki tässä kirjassa jättivät täysin kylmäksi, koska kaikkien kohdalla kyse oli vain fyysisestä himosta eikä tunteita ja välittämistä ollut oikein missään. Uskon että miehet voivat keskimäärin ilmaista kiinnostuksensa fyysisemmin kuin tällaisen romanttisen neidon romanttisessa mielikuvituksessa tapahtuu, mutta uskoisin heidänkin kykenevän tuntemaan jotain, ja kun en vain havainnut mitään tunnetta kenenkään kohdalla, en yhdenkään pariskunnan, niin se kävi vähän valjuksi. Ei se niin inspiroivaa ole seurata 500 sivun ajan miten kiva olisi päästä milloin kenenkin pöksyihin ja mahtoikohan se Cecil haluta päästä myös miesten pöksyihin (kun alusta asti on tiedetty että halusi ja pääsi). :-P
VastaaPoistaNo, tuli nyt vähän suomittua kirjaa, siinä oli kyllä paljon hyvääkin ja siinä oli vangitseva tunnelma, mutta itse sen luettuani tunsin, että se lupasi enemmän kuin lopulta antoi eikä oikein oikeuttanut sivumääräänsä. Ja vaikka älyllisesti ymmärränkin ehkä sen pointin, ettei aina ole niin ihmeellistä arvoitusta jota saada selville, niin en ole pelkästään älylläni lukija, ja kyllä tuntui lopussa siltä että tämänkö takia luin koko kirjan... Pidin tosin siitä samasta ilmiöstä kuin Riivauksessakin, että nähdään kuinka menneisyyden henkilö jää aina niin aikalaisilleen kuin tulevaisuuden ihmisillekin osittain arvoitukseksi vaikka mitä tietoja löydettäisiinkin, eikä kukaan tiedä ihan kaikkea (Riivaus vain teki kaiken niin paljon paremmin...). Ja tavallaan oli mukavan ironista, että Paul taisi olla ainut tulevaisuuden henkilöistä joka sai selville suunnilleen todenmukaisia asioita Cecilistä, mutta niitä ei kaikesta päätellen otettu vakavasti, koska hän kirjoitti kirjansa niin skandaalinkäryisesti ja sapekkaasti. Näin voi varmasti muulloinkin käydä. :-P