Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Toukokuussa alkanut urakkani on saavuttanut välitavoitteensa. Tuolloin aloitin Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan lukemisen alusta ja nyt olen lukenut tänä syksynä ilmestyneen uusimman, Hietakehdon. Sirpa Kähkösen mietteistä kirjasta esittelinkin jo aiemmin syksyllä täällä.

Hietakehto eroaa sarjan muista kirjoista siinä, että se ei sijoitu Kuopioon, vaan sen läheisyyteen Selma Kelon (ent. Lehtivaara) huvilalle. Kähkösen esittämä kuvaelma on kuin suoraan vanhasta Suomi-filmistä: herrasväki on tullut kaupungista viettämään kesää maalle, lapset on tuotu reippailemaan terveellisessä maalaisilmassa. Kuva on kuin unta ja samalta tuntuu kirjan henkilöistäkin: kaukana kavala maailma ja ennen kaikkea sota, mikä tuntuu kovin etäiseltä. Siitä huolimatta sota on läsnä ajatuksissa. Tohtori Kelo ja Mari joutuvat lähtemään vaaroja täynnä olevalle matkalle, sota tunkeutuu Juhon ja Charlotan leikkeihin ja hiekkatietä pitkin kävelee huvilaan odottamaton vieras lomalittera kourassaan.

On hienoa lukea kirjasarjaa tällaisessa aikataulussa. Edelliset tapahtumat ovat hyvin mielessä, eikä niitä tarvitse muistella tai arvailla. Toisaalta sillä on myös varjopuolensa. En epäile ollenkaan, etteikö Hietakehto olisi yksi syksyn parhaimpia lukemiani kirjoja, jos se olisi ainoa tälle vuodelle lukemani Kuopio -sarjan kirja. Sirpa Kähkönen osaa asiansa ja tuttujen henkilöiden kuulumisia on mukava seurata. Mutta kun mielessä on vielä kirkkaana edeltävä osa, Neidonkenkä, on pakko sanoa, ettei Hietakehto ole sarjan paras tai edes toiseksi paras romaani. 

Mistä tämä sitten johtuu? Yksi keskeinen syy lienee näkökulmassa. Olen lukenut sarjaa tähän asti hyvin vahvasti Annan ja Hildan tarinana ja samaistunut nimenomaan heihin. Hietakehto on kuitenkin lasten tarina ja kertoo sen, minkä jo takakansikin lupaa: Mitä sota tekee kaikkein pienimmille? Toinen syy siihen, miksi tämä ei nouse ehdottomiin suosikkeihini on siinä, etten ylipäätään ole vain lyhen ajan kattavien romaanien suuri ystävä.. Ratkaisu voi olla toimiva ja tässä tapauksessa epäilemättä onkin sitä. Mutta vääjäämättä tällaiseen romaaniin tahtoo tulla tyhjäkäyntiä ja liian pitkiä ajatusten juoksuja ja harhailuja.

Hietakehdossa onkin vahvasti väliromaanin tuntu, tyyntä myrskyn edellä. Ratkaisu ei ole huono, sillä niin itse romaanin kuin sen tapahtumienkin tunnelma on yhtenäinen. Paahtava, aurinkoinen vuorokausi, ehkä kesän viimeinen, rauhan tyyssijassa luonnon tarjoillessa antejaan. Siitä huolimatta jossakin pommit putoavat, rintamat lähestyvät toisiaan ja yön pimeinä hetkinä mieleen välähtää, miten kaikki päättyy, onko voittaja armelias, muistaako se vielä vanhat synnit.

Sillä se jälki jonka me jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Otava 2012

336s.