Riikka Pulkkinen: Totta (äänikirja)

Silloin tällöin kirjanystävien kesken tulee puhetta siitä, miten kirjailijan persoona vaikuttaa kirjan lukemiseen, tai jopa siihen, lukeeko kirjaa ollenkaan. Hyvä esimerkki on Sofi Oksanen, joka tuskin jättää ketään kylmäksi, vaikka lähes kaikki varmasti voivat myöntää, että kyseessä on lahjakas kirjailija. Jostakin syystä minä en ole tuntenut vetoa Riikka Pulkkisen teoksiin ja nimenomaan jokin Pulkkisen olemuksessa on aiheuttanut tämän vierastamisen. En osaa perustella tunnetta rationaalisesti, sillä hän ei ole ärsyttävän oloinen. Jokin hänen olemuksessaan on kuitenkin saanut minut uskomaan, etteivät hänen teoksensa ole minua varten. Monet kuitenkin vannovat Pulkkisen nimeen ja toisaalta, mikä on ehkä sitäkin tärkeämpää, monet taas eivät lämpene ollenkaan. Kun mielipiteet jakautavat selvästi, ei aivan tyhjänpäiväisestä kirjailijasta voi olla kyse, joten olihan tuotantoon tutustuttava.Valitsin matalan kynnyksen reitin eli äänikirjan. Totta -kirjasta on kirjoitettu paljon ja tarina tuntui minusta kiinnostavalta. Mutta suurin kysymys mielessäni oli kuitenkin, olinko ennakkoasenteineni oikeassa!

Arvatkaas mitä? En osaa  vastata! Totta jätti jälkeensä hyvin ristiriitaisen tunne-elämyksen. En tiedä, olisinko jaksanut lukea kirjaa perinteisenä kirjana. Minulla ei myöskään ollut mitään palavaa intoa kuunnella kirjaa, vaan maltoin hyvin odottaa, että välillä sairastelun ja huonojen kelien lamaannuttanut lenkki-into palaisi (kuuntelin nimittäin kirjaa juoksulenkeillä). Lenkin jälkeen minulla ei myöskään ollut tunnetta, etten olisi malttanut lopettaa kuuntelemista.

Mutta. Toisaalta kirjan tunnelma oli ihana. Pidin helsinkiläisestä miljööstä, menneisyyden ja nykyisyyden vyyhdestä. Pidin akateemisuudesta ja "paremman väen" kauniista kuplasta. Jos olisin lukenut kirjaa, olisin ripotellut hiirenkorvia ja alleviivauksia sinne tänne: niin kauniita lauseita ja ajatuksia teksti sisälsi. Tarinan eteneminen kahdessa aikatasossa oli kiinnostavaa. Joskin 60-luvulla tapahtuva kolmiodraama ei ollut yhtä kiinnostava kuin nykyhetkessä tapahtuva hiljainen, koskettava, mutta samalla kotoisan arkipäiväinen jäähyväinen kuolevalle äidille.

Kaikki alkoi mekosta. Elsan tyttärentytär Anna löysi isoäitinsä kaapista mekon. Mekko kuului Eevalle, perheen lastenhoitajalle 1960-luvulla. Naiselle, jota Martti ei koskaan unohtanut, jonka Elsa halusi unohtaa ja  tytär Eleonoora tosiaan unohti.

Elsan, Eevan ja Martin kolmiodraamassa minua kosketti se, että tapahtumien vaikutus pieneen lapseen oli niin ilmiselvää. Että pieni ihminen jäi kärsimään aikuisten pelatessa vaarallisia pelejään. Epämiellyttävyys tosin ei tee tarinasta huonoa. Kuvaus oli hyvä, mutta ärsyttävä. Enemmän pidin Eevan ja Annan yhtäläisyyksistä. Molemmat nuoret ja itsenäiset naiset jakoivat rakkauden ja luopumisen tuskan tunteet tavalla, jota kirjan muut henkilöt eivät voisi tunnistaa saati ymmärtää. Pidin valtavan paljon Elsan kuivasta huumorista ja elegantista kuolemisesta (voiko näin sanoa, apua!) sekä äidin ja tyttären kirpeästä suhteesta vielä ja erityisesti väistämättömän edessäkin.

Kirjasta jäi ristiriitainen jälkimaku, koska tarina henkilöineen todella oli ristiriitainen. Mikään ei ollut aivan mustaa tai valkoista. Ristiriitainen oli myös Elsa Saisio lukijana. Hänen tapansa heittäytyä tarinaan, pikemminkin alleviivata kuin neutralisoida, sopii kirjan henkeen, mutta varmasti myös häiritsee monia. Itsekin välillä huokailin ihastuksesta, välillä kirskuttelin hampaitani Saision eläytymisen edessä.

Että pidinkö kirjasta vai en. No en tiedä. Koin kirjan parissa kauniita hetkiä, jopa oivalluksen aaltoja. Mutta siitä huolimatta minulle ei jäänyt sen suurempaa paloa lukea lisää Pulkkista. Että olisiko se sitten tosiaan niin, että ei ollut ihan minun juttu tämä. Ehkä. En tiedä.

Kirjasta löytyy mielipiteitä suuntaan ja toiseen ympäri Blogistaniaa. Lisäkseni ainakin Kirsi on kuunnellut kirjan äänikirjana.

Ps. Kirjan kauniin kannen on suunnitellut Aino-Maija Metsola. Pisteet hänelle, se sopii hyvin tarinaan ja on jotenkin tavattoman inspiroiva. Värit huokuvat elinvoimaa, mutta toisaalta hallitsevin väri on violetti, katumuksen ja syntien tunnustamisen väri.  Harmi, että äänikirjaa kuunnellessa kansitaiteesta ei pääse kunnolla nauttimaan.

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010, äänikirja 2011
Lukijana Elsa Saisio
10h 33min