lauantai 31. joulukuuta 2011

Onnellista uutta vuotta 2012!

http://office.microsoft.com/en-us/images/


Influenssa on pitänyt minua otteessaan jo useamman päivän, joten valitettavasti uudelle vuodelle lupaamani Copycat-äänestys viivästyy muutamalla päivällä. Pahoittelut! Palaan remmiin, kunhan tervehdyn.

Blogini täyttää tänään kaksi vuotta. En osannut blogia perustaessani ollenkaan arvata, mitä kaikkea hienoa se mukanaan toisi. Kirjallisuuden ohella kirkkaasti tärkeimmäksi asiaksi olette muodostuneet te ihanat lukijat ja blogiystävät. On ilo ja kunnia kuulua joukkoon.

Hienoa tulevaa vuotta kaikille!

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Amman Blogistanian Finlandia 2011

Hei täältä sairasvuoteelta! Silmissäni näyttää suurin piirtein tältä,


mutta tulin joka tapauksessa naputtelemaan oman varjo-Finlandia-listani, kun olin kerran sen ehtinyt valmiiksi miettiä. Osallistun kirjabloggarien omaan Blogistanian Finlandia 2011-äänestykseen seuraavalla listalla.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Valitsin listaani pelkästään sellaisia kirjoja, jotka olen itse lukenut. Olosuhteiden vuoksi en nyt perustele sen enempää valintojani. Käy kurkkaamassa Sallan lukupäiväkirjassa, mitä kirjoja muut ovat listalleen kelpuuttaneet!

Parhaan copycat-kannen valinta lähestyy...

Ystävät rakkaat,

monet kiitokset jo nyt kaikille osallistuneille! Osanottajien määrä ja tuotosten laatu, mielikuvituksellisuus ja nähdyn vaivan määrä on yllättänyt, häkellyttänyt ja ilahduttanut varmasti meitä kaikkia.

Uuden vuoden aattona (tai vuoden ensimmäisenä päivänä, jos heittäydyn laiskaksi) käynnistyy Copycat-kisan toinen ja jännittävä osa, nimittäin parhaimman kannen äänestys. Olen melko varma, että joku osallistuja on mennyt minulta ohi tai päässyt unohtumaan, joten tarkistakaapa, löydyttekö listalta!

Ilselä (2kpl)
Järjellä ja tunteella
Kirjailijan kävelyretkiä
Kirjainten virrassa
Kujerruksia
Kuvia ja matkoja
Leena Lumi (4kpl)
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
Magdalena Hai
Mari A:n kirjablogi
Nenä kirjassa
Oota, mä luen tän eka loppuun
Pihin naisen elämää
PS. Rakastan kirjoja
Sallan lukupäiväkirja
Silkkiä ja samettia (3kpl)
Sivujen välissä
Vielä yksi rivi
Vinttikamarissa

Ovatko kaikki mukana? Jos olet tipahtanut listalta, ilmoittaudu pian kommenttilootaan, niin erhe saadaan korjatuksi. Jokainen osallistujakuva tulee saamaan oman, arvotun kilpanumeronsa. Hataran laskupääni mukaan kuvia on 26 kpl! Se on aika paljon, mutta emmeköhän kaikki ole sitä mieltä, että enemmän todellakin on enemmän ja otamme kaikki kuvat mukaan?

Hyvä, se on päätetty sitten! :)

Teidän,
Amma


maanantai 26. joulukuuta 2011

Sieppari ruispellossa


Aloitin tämän vuoden klassikolla, joten klassikkoon se saa myös päättyä. Tosin tämä oli ihan erilainen kuin se vuoden ensimmäinen. Siinä oli jotain romantiikkaa, linnoja ja jotain muuta yhtä naurettavaa. Hitto, oksentaisit, jos kertoisin. Sieppari ruispellossa on ihan jotain muuta. On nuori poika, joka ei oikein sopeudu tähän yhteiskuntaan tai jotain. Tai siis siihen 1950-luvun amerikkalaiseen yhteiskuntaan, josta kirja kertoo. Totta puhuen, lukiessani mietin koko ajan, että mikä hitto sitä poikaa oikein vaivaa. Rikas, hyvästä perheestä ja älykäskin, mutta niin vain ajautuu hankaluuksiin ja saa potkut jokaisesta koulusta. Melkein kaikki ihmiset ovat jotenkin huonoja, tai tyhmiä, saastaisia, naurettavia, vähintäänkin ärsyttäviä tai jotain. Ihmiset ovat sellaisia. Mutta se poika ei tajua, että kyllä se vika on useimmiten ihan siellä oman pään sisällä. Tai tajuaahan se, sehän sanoo olevansa kaistapää.

Jotkut kirjat herättävät mielenkiinnon ihan levottomista syistä. Niin kuin nyt tämä Sieppari ruispellossakin. Ihan ensimmäisen kerran kiinnostuin siitä, kun kuulin, että Mark David Chapmanilla, sillä tyypillä, joka ampui John Lennonin, oli tämä kirja mukanaan. Siis kuvitelkaa, tyyppi lukee kirjan ja menee ja ampuu jotain muusikkoa, eikä ihan mitä tahansa muusikkoa, neljä kertaa. Ihan hervoton juttu. Joka tapauksessa, kyllä minä tiedän, että se on ihan sekopäistä, mutta sen takia minä tästä kirjasta kiinnostuin, kun se kuulemma vetoaa rikollisiin jotenkin ja sitten minä aloin miettiä, että täytyyhän siinä kirjassa olla jotain omituista tai erikoista tai jotain.

Ei siinä kirjassa kyllä ollut minusta kuitenkaan mitään kovin erikoista, hitto, osaisin itsekin kirjoittaa tuolla tavalla. Mutta kyllä  se kuitenkin minua jotenkin kosketti tai siis ainakin sitä luki tosi mielellään, vaikka ei siinä oikein mitään tapahtunutkaan. Tyyppi vain kuljeskeli ympäri New Yorkia ja hankki vaikeuksia. Ryyppäsi ja rellesti, mutta jotenkin säälittävästi. Tyypillinen vihainen nuori mies tai jotain. Tai siis ihan täysi paskiainenhan se tyyppi oli, mutta ei siitä jotenkin voinut kuitenkaan olla pitämättä. Siinä oli kuitenkin jotakin hemmetin vetoavaa. Niin kuin sekin, miten se tykkäsi siitä sen pikkusiskosta. Tai miten se loppujen lopuksi tykkäsi melkein ihan kaikista ihmisistä vaikka se aina välillä inhosi niitä.

Vähän jäin kyllä ihmettelemään, että mitä se J.D. Salinger oikein ajatteli, kun se sen kirjan kirjoitti. Että kai sillä oli siinä joku syvällisempi ajatus. Vaikka monilla kirjailijoilla ei kyllä ole, ne ajattelee vaan mainetta tai rahaa tai jotain. Jos sellaisen kirjan lukee, niin alkaa oksettaa. Mutta tämä oli erilaista. Jotenkin kyllä tavallaan ymmärrän, jos joku on mennyt ihan sekaisin siitä kirjasta ja alkanut räiskiä tai jotain. Kun sitä kirjaa luki, niin alkoi nimittäin vähän niin kuin ajatella niin kuin se Holden Caulfield. Se oli siis sen tyypin nimi. Se meni vähän niin kuin pään sisään se teksti tai jotain. Ja sitten alkoi puhua ihan samalla tavalla kuin se Holden.

Tosi jännä tyyppi, ihan hervoton oikeastaan.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa 2004. (The Catcher in the Rye 1951.)
Keltainen kirjasto Tammi.
Suomentanut Arto Schroderus.
289s.

perjantai 23. joulukuuta 2011



Amman lukuhetki vetäytyy muutamaksi päiväksi joululomalle, mutta palaa pian kokoamaan kuluneen vuoden lukukokemuksia yhteen ja käynnistämään uutena vuotena Blogiastanian ensimmäisen Kaunein Copycat-kirjankansi -kisan. Oman kuvansa voi ilmoittaa mukaan vielä tänään aatonaattona.

Kaunista, iloista, tunnelmallista ja rauhallista, jokaiselle sopivanlaista joulua! Kiitokset yhteisestä vuodesta 2011!


Amma

torstai 22. joulukuuta 2011

Paheellisen kotirouvan opas. Kuinka elät leveästi hänen kustannuksellaan.



"Aamulekottelut ovat elämäntyylisi kulmakivi. Heti kun kuulet ulko-oven painuvan kiinni ja miehesi auton häipyvän pihalta, tiedät onnistuneesi hankkimaan itsellesi taas uuden luksuspäivän."

"Älä ikinä valita tienestimiehellesi pitkästymistä. Sinulla on aina puuhaa ja älyttömät määrät tärkeää tekemistä, etkä sen vuoksi pysty hakemaan hänen vaatteitaan pesulasta."

"Mikä on paljon hauskempaa kuin työssä käyminen? Työssä käymättömyys."


"Entä naisasialiike? Hänellä on nyt runsaasti aikaa lukea kylvyssä Toista sukupuolta."

"Makuuhuone on se paikka, jossa paheellinen kotirouva saa ja käyttää eniten valtaa."


Vastoin tapojani annoin kirjailijan eli Rosemary Counterin puhua puolestani. Paheellisen kotirouvan opas antaa vinkkejä kotirouville tai siitä haaveileville (kuin myös alkoholisteille) elämäntavan nautinnolliseen ja ammattimaiseen toteuttamiseen. En nimittäin olisi osannut sitä itse sanoa paremmin:)

Valitettavasti täällä Suomessa aika harvalla taitaa olla mahdollisuuksia toteuttaa oppeja ainakaan kovin laajassa mittakaavassa. Tai näin ainakin luulen, oma arkeni kahden lapsen kotiäitinä ei ainakaan sisällä aamulekotteluja, aamupäivän kestävää kauneudenhoitosessiota tai läpi päivän jatkuvaa cocktailhetkeä, mutta ehkä vika onkin minussa.

Jos jollekin ei vielä valjennut, kirja on sarkastinen ja sisältää rutkasti hurttia huumoria. Vitsi tai sitten oma huumorintajuni kesti mainiosti jonkin verran kirjan puolenvälin yli, sitten paheellisuus alkoi vähän toistaa itseään.

Joka tapauksessa suosittelen tätä joululahjaksi kaikille huumorintajuisille kotirouville. Sitäkin paremmin tämä sopii tulevan kesän morsioille oppikirjaksi.

Teemaan liittyen toivon, että parhaillaan jouluvalmistelujen kuormittamat äidit kautta maan heittäytyvät pikkuisen paheellisiksi ja heittäytyvät hetkeksi sohvalle hyvän kirjan ja suklaakonvehtien kera!

Rosemary Counter: Paheellisen kotirouvan opas. Kuinka elät leveästi hänen kustannuksellaan.
(The Decadent Housewife 2011)
Tammi 2011, Suom. Riitta Bergroth
112s.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Harry Potter: Suuri velhouskirja



Takuuvarma lahjavinkki Harry Potter-faneille on Brian Sibleyn toimittama Suuri velhouskirja. Elokuvantekijöiden avustuksella koottu kirja sisältää muhkean tietopaketin Potter-elokuvien tekemisestä, näyttelijäntyöstä ja taikamaailman luomisesta valkokankaalle. Mukana on näyttelijöiden, ohjaajien, tuottajien ynnä muiden asianosaisten haastatteluja, runsaasti kuvamateriaalia ja jopa elokuvan rekvisiitan tekijöiden suunnittelemia lisämateriaaleja! Kirjan mukana saa siis mm. kutsun Tylypahkaan, kolmivelhoturnajaisten tanssiaisiin ja Huispauksen MM-kisojen kisaohjelman.

Kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin äimistellä. Kun Hollywood -elokuvien hinnoista puhutaan, tulee joskus ihmeteltyä, mihin kaikki raha menee ja paheksuttua tähtien tähtitieteellisiä palkkoja. Mutta kun lukee kaikesta Potter -elokuvien eteen tehdystä työmäärästä, alkaa tuntua siltä, että henkilökunnan on täytynyt olla ilmaiseksi työskenteleviä kotitonttuja. Kaikki elokuvissa näkyvät lehdet, ilmoitukset, esitteet, pullojen etiketit, karkkipaperit ym. painettu materiaali on huolellisesti suunniteltu ja painettu tuhansina ja tuhansina kopioina. Mahdollisimman monet interiöörit ja olennot on tehty aivan oikeasti. Yhteen taikasauvakauppaan on saatettu käyttää tuhansia työtunteja jo pelkästään asetellessa laatikoita (jokaisessa oma yksilöllisesti valmistettu etikenttinsä tietenkin) hyllyihin. Ja kun kyse on kuitenkin taikuudesta, täytyy kaiken näyttää hienolta, ei miltään lavasteopiskelijoiden harjoitustyöltä!

Tietenkin joku voisi kysyä, onko ajan, rahan ja luonnonvarojen tuhlaaminen elokuviin tällaisessa mittakaavassa järkevää tai edes vastuullista. Toisaalta minä nostan hattua sille, että kaikkea ei tehdä automaattisesti animaatioina tai 3D-malleina, vaan vielä löytyy oikean käsityötaidonkin arvostusta. Ja kyllä tietokonenörtitkin ovat saaneet osansa tehdä elokuvasarjan aikana!

Suurin velhous elokuvissa onkin ammattitaitoisten työntekijöiden loihtima aitouden tunne, lähtien tietenkin aina J.K. Rowlingista itsestään liikkeelle. On hämmentävää, kuinka pitkälle kirjailija on maailmansa luonut. Kun elokuvaa varten tarvittiin hieman lisätietoa Sirius Mustan sukulaisista, toimitti kirjailija muutaman päivän päästä Mustien sukupuun ja lukuisia herkullisia yksityiskohtia suvunjäsenistä. Tämä sukupuukin muuten löytyy kirjasta ja se siis sisältää sellaista materiaalia, mitä kirjoista tai elokuvista ei löydy.

Tämän kirjan luettuani aion katsoa kaikki Harry Potter -elokuvat läpi kaikessa rauhassa kirjan kanssa ja kaukosäätimen tauko- ja kelausnappulat ahkerassa käytössä. Tähän saakka olen fanittanut elokuvia pelkästään kirjojen sivutuotteena, mutta ilmiselvästi on aika antaa elokuville oma arvostuksensa. Kirjasta saavat siis varmasti jotain irti sellaisetkin henkilöt, jotka eivät niin kauheasti Pottereista perusta, mutta ovat kiinnostuneita elokuvanteosta yleensä.

Yksi pitkä miinus minun täytyy kyllä kirjalle antaa. Vasta lopussa tajusin, että kirja oli tehty ennen viimeisen elokuvan ilmestymistä ja se siis puuttuu kirjasta käytännössä kokonaan. Ärsyttävää! Miksi ihmeessä nähdä niin suuri vaiva kirjan kanssa ja sitten jättää viimeinen osa kokonaan pois? No tiedänhän minä miksi; kohta markkinoille voidaan tuoda uusi, kaikki elokuvat käsittelevä kirja, mutta silti. Ärsyttävää!

Siitä huolimatta suosittelen tätä kirjaa kaikille edellä mainituista asioista kiinnostuneille. Sen verran monta kiehtovaa ja maagista hetkeä tämän kirjan parissa vietin!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Miika Nousiainen: Metsäjätti


Minulla on ollut kompleksinen suhde Miika Nousiaiseen vuoden 2008 alkupuolelta lähtien.Silloin tartuin Vadelmavenepakolaiseen, ihastelin loistavaa ideaa, mutta hermostuin, kun toteutus alkoi mielestäni junnata nopeasti. Kirja jäi kesken ja minua jäi harmittamaan, koska olin odottanut kirjalta suuria. Maaninkavaaran jätin suosiolla väliin, sillä päättelin, ettei Nousiainen ole minun miehiäni. Metsäjätti kuitenkin tuntui niin kiinnostavalta, että halusin kokeilla Nousiaista toisen kerran ja kylläpä kannatti!

Metsäjätti on ollut täällä blogistaniassa todella luettu kirja, mutta jos joku nyt ei vielä tiedä kirjan juonta, tässä se tulee lyhyesti: duunarin poika Pasi Kauppi, nykyinen Metsäjätti-konsernin varapresidentti (onko jollakin oikeasti tällainen titteli?) palaa kotipaikkakunnalleen "tehostamaan" ja "järkeistämään" tuotantoprosessia eli käytännössä irtisanomaan työntekijöitä. Törmälässä Kauppi joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä samalla kun hän itse elää jännittäviä aikoja suomenruotsalaisen vaimonsa odottaessa parin esikoista.

Nousiaisen kuvaama Törmälä on ankea paikka. Ihmiset ja rakennukset ovat yhtä ankeita ja omia mahdollisuuksiaan väheksyviä. Kaikkea leimaa nurkkakuntaisuuden ilmapiiri. Juuri hyviä asioita ei ole, paitsi tietysti muutamat, joskin nekin jo kadonneet lapsuudenystävät. Tärkein heistä on kirjan toinen kertoja Janne, tehtaalla töissä oleva tuumailija, jolla olisi kykyjä vaikka mihin, mutta joka on perinyt perustörmäläläisen "se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" -elämänasenteen.

Oma harppaukseni pohjois-savolaiselta maaseudulta hörhöhumanistiksi ei ole lainkaan niin suuri kuin Pasin loikkaus demareiden ja kommunistien riitojen sävyttämältä tehdaspaikkakunnalta Helsinkiin kauppakorkeaan ja sieltä suoraan uraputkeen. Siitä huolimatta pystyin samaistumaan Nousiaisen kerrontaan hyvin. Joskin on sanottava, että henkilöt ovat aika yksiulotteisia (kuten sikamainen pomo Turo tai vaatimaton, mutta fiksu Janne).  Jossakin toisessa kirjassa asia voisi tuntua häiritsevältä, jopa naurettavalta. Tällä kertaa niin ei kuitenkaan käynyt, niin paljon pidin tarinasta.

Ehkä se oli Pasin herkät isäntunteet yhdistettynä self-made man-tyyppiseen nousuun elinkeinoelämän huipulle, joka minuun vetosi tai sitten ajankohtaisen yhteiskunnallisen aiheen käsitteleminen tunteella, mutta ilman paatosta. Pidin näistä, mutta varmastikin suurin syy on ihan muunlainen: rakastin tätä kirjaa, koska lukiessa kaikista ihaninta oli miettiä, kuinka paljon mieheni; kahden pienen lapsen isä, insinööri ja ikuinen Metallica-fani tästä kirjasta mahtaakaan pitää. En malta odottaa, että hän pääsee kirjaa lukemaan!

Tunsin närkästystä kun Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis ei ollut Finlandia-ehdokkaiden joukossa, mutta Metsäjätin puuttuminen listalta on huutava vääryys. Nähtävästi voidaan siis olettaa, että Miika Nousiais-traumani on virallisesti voitettu!

Kuten tuli jo todettua, Metsäjätti lienee yksi syksyn luetuimmista bloggareiden keskuudessa, joten kokosin tähän vähän kokoavaa listaa muiden arvioista. Tässä ne, jotka Google kohtuudella löysi (ilmineeratkaa, mikäli puututte). Käykääpä kurkkaamassa!

Ilselä
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
Kaiken voi lukea
Kirjainten virrassa
KirjAntila
Luettua
Mari A:n kirjablogi
Nenä kirjassa
Nora exlibris
Oota, mä luen tän eka loppuun
Opuscolo -kirjasta kirjaan
Susan kirjasto

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Otava 2011
286s.


Joulu on jo ovella! Muistakaa, että Copycat-kilpailuun voi osallistua vielä jouluaattoon asti! Kiitos kaikille jo osallistuneille, muistattehan linkata kilpailukuvanne tänne, niin ette unohdu kilpailusta.


Ensi viikolla luvassa vielä kaksi erinomaista lahjavinkkiä sellaisia kaipaaville. Nyt, tunnelmallista neljättä adventtia!

torstai 15. joulukuuta 2011

Blogisavuja Hiljaisuus-elokuvalle!


Äärettömän harvoin olen katsonut elokuvaa, joka nostattaa kylmät väreet heti ensi hetkistä alkaen ja pitää ihon kananlihalla loppuun saakka. En itse asiassa muista, että niin olisi käynyt ikinä. Pakostikin joskus, mutten kyllä sitä muista. Kotimainen uutuuselokuva Hiljaisuus (ohjaus Sakari Kirjavainen, käsikirjoitus Esko Salervo) sen sijaan on sellainen elokuva. Kiistatta yksi suurimmista elokuvakokemuksistani ikinä.

Kuva ja lisätietoa elokuvasta www.hiljaisuuselokuva.fi


Kuten varmastikin tiedätte, Suomi toi toisessa maailmansodassa ainoana maana kaatuneensa lepäämään kotimaan multiin. Ajatelkaa kaikkia elämänne aikana katsomia sotaelokuvia, kuinka monta ruumista olette nähneet? Taistelukohtauksissa kyllä, ohiajavassa hevoskärryssä kuormana ehkä, siististi arkkuun aseteltuna varmasti. Hiljaisuus keskittyy siihen, mitä sodassa tapahtui sillä välillä. Oli ihmisiä, jotka sulattivat jäisiä ruumiita, täyttivät puolikkaita päitä heinillä, puhdistivat, paikkasivat, pukivat. Tekivät vainajat kauniiksi kotiin lähtiessään.

Hiljaisuus ei ole mikään kauhuelokuva, mutta sitä katsoessa kulki pieniä sähkövirtoja ympäriinsä. Tekijät saivat kuvatessaan kuulla kuvauspaikkana toimineen riihen olleen sodan aikaan oikeasti ruumiiden säilytyspaikka. Näyttelijä Ilkka Heiskasen mukaan kuvatessa oli liikkunut "voimakkaita energioita". Uskon, sillä ne tuntuivat katsomossa asti.

Siitä huolimatta elokuvassa kuolleita pelottavampia ovat elävät. Jokainen henkilöhahmo on jotenkin rikki, niin ovat myös henkilöiden väliset ihmissuhteet. Renki Einon (Joonas Saartamo) ja hulivilipoika-Antin (Lauri Tilkanen) keskinäinen suhde on niin kompleksinen, että kipeää tekee katsoa. Siirin (Joanna Haartti) sisin on sodan rikkoma, samoin pastori Hiltusen (Kari Hakala). Ilkka Heiskasen hienosti esittämä Korpikangas heiluu hullun ja terveen rajamailla alusta alkaen. Mielestäni vaikuttavimman roolisuorituksen tekee kuitenkin sinänsä pienessä roolissa Antin isänä Matti Onnismaa.

Minua on aina sodassa kiinnostanut taistelutapahtumien tai sotilastaktiikan sijasta ihmisen psyyke. Samaan keskittyy myös Hiljaisuus. Miten ihminen toimii kun joutuu mahdottomaan tilanteeseen, vaikkapa sellaiseen, että ympärillä kymmenet ruumiit sulavat naksahdellen? Tai kun kuolleeksi luultu herääkin henkiin? Silloin saattaa päätyä miettimään esimerkiksi sitä, miten ihmeessä tapahtuma pitäisi kirjata kortistoon. Elokuva kuvaakin hienosti sodan irrationaalisuutta ja sen vaikutusta ihmismieleen. Myös elokuvan grande finale on vaikuttavaakin vaikuttavampi. Se muistuttaa siitä, että vaikka sodassa on kysymys tappamisesta, ovat jotkut asiat pyhiä. Niiden on oltava, jos haluaa säilyttää edes osan inhimillisyydestään.

Haluaisin kertoa tästä elokuvasta niin paljon, mutten kuitenkaan halua, sillä arvoituksellisuus (jossakin arviossa puhuttiin myös maagisesta realismista, mitä pidän liioiteltuna) on osa tarinan hienoutta. Silti uskon, että tämä elokuva tulee kestämään useammankin katselukerran. Tämä ei ole perinteinen sotaelokuva, mutta ehkä juuri siksi niin hyvä.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Minun suomalainen vaimoni


Saksalainen Wolfram Eilenberger sai 1990-luvun puolivälissä Espanjassa tehtäväkseen tiedustella suomalaiselta hämmentävän pitkältä naiselta, miksi tämä itki lohduttomasti. Huonoja uutisia kotoa? Sydänsuruja? Onko syytä huoleen, kielikurssilaisia kun on ennenkin hypännyt rotkoon? Miehelle selvisi, että nainen, Pia nimeltään, itki koska hänen kotimaansa oli juuri voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden. Pia itki onnesta ja toisaalta surusta, kun ei ollut itse paikalla kokemassa voiton huumaa. Tässä vaiheessa moni olisi ottanut vinkistä vaarin ja hiippaillut takavasemmalle, mutta ei Wolfram, suomeksi Rami. Rakkauden tähden hän muutti Suomeen, vaikka vastassa oli hyytävän kylmä ja pimeä Turku. Rami kesti omituiset ihmiset, vielä omituisemman kielen, hyttyset ja jopa paarmat, kestipä ikuisuuden kestävän talvenkin. Kesti siitä huolimatta, että aina kun Rami menetti uskonsa, Pia vastasi vain höpöhöpö.


Meitä suomalaisiahan tunnetusti kiinnostaa aina se, mitä muut meistä ajattelevat. Lähinnä siihen lähtökohtaan perustuu tämänkin kirjan viehätys. Paitsi että Eilenberger kääntää näkökulman viehättävästi (ja kohteliaasti?) toisin päin. Ehkäpä suomalaisten kiinnostus omaan julkisuuskuvaan ei johdukaan huonosta itsetunnosta, vaan päin vastoin siitä, että kuvittelemme koko maailman pyörivän meidän ympärillämme. Onko se, että meistä ylipäänsä pitäisi jokaisella olla joku mielipide, jo merkki ylikehittyneestä egosta? Mielenkiintoinen ajatus!

Muuten Eilenberger käsittelee melko tavanomaisia asioita, kuten vaikeneminen, Marimekko, tietotekniikka, maaseutu ja Pisa-tulokset. Unohtamatta tietenkään jo mainittuja talvea, urheilua ja hyttysiä. Perinteinen Suomi-kuvasto ei kuitenkaan ole mielestäni huono asia,  sillä Eileneberger kirjoittaa niin mukaansatempaavasti ja hauskasti, että lukeminen äityi välillä suoranaiseksi ahmimiseksi. 

Huomasin olevani tyypillinen suomalainen siinä mielessä, että välillä nyrpistelin nenääni: "Nyt on poika kyllä käsittänyt asian ihan väärin!". Mutta ehkä tosiaan on niin, että ulkopuolelta näkee jotkut asiat vähän paremmin.

Erittäin paljon pidin kohdasta, jossa käsiteltiin lausetta "Minä rakastan sinua". Toisin kuin suurin osa muista maailman kansoista ja kielistä, suomalainen ei rakasta ehdoitta ja kokonaan, vaan ainoastaan "osaa" toisesta. Mikä lohdullinen ajatus! Liikuttava oli myöskin tuon lauseen käyttäminen, tai pikemminkin käyttämättömyys:
"Ja hän jatkoi, ettei itse ole milloinkaan sanonut tuota lausetta ja on kuullutkin sen suomeksi omin korvin vain yhden ainoan kerran, ja se tapahtui silloin, kun hän kävi katsomassa isäänsä sairaalassa. Isä oli maannut sydäninfarktin jälkeen happiviikset sieraimissa ja lukemattomiin johtoihin kytkettynä teho-osastolla tietämättä, näkisikö enää seuraavaa päivää, ja silloin, sillä hetkellä, isä oli ottanut tytärtään kädestä ja sanonut sen, ensimmäisen ja ainoan kerran."

Kauniita, ajattelemisen arvoisia ajatuksia sisältää siis tämä kirja, mutta ennen kaikkea lempeää ja viihdyttävää kerrontaa suomalaisuudestamme vieraan silmin. Toimii mukavana välipalakirjana ja on erinomainen ehdokas pukinkonttiin. Sellainen kirja, jonka voi hyvillä mielin antaa oikeastaan ihan kenelle tahansa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mari A., Hanna ja Minna

perjantai 9. joulukuuta 2011

Näin minä iltani vietän, osa 2


Tällaista tällä kertaa ;) Rentouttavaa ja sopivan paheellista viikonloppua kaikille lukijoille!

Amma

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kiveen hakatut - Urheilijat maineen poluilla


Tiesitkö, että Volmari Iso-Hollo istui vuonna 1936 olympiavoittajana illallisilla Adolf Hitlerin oikealla puolella? Tai että jalkapalloilija Algoth Niska oli paitsi kieltolain aikainen trokari, myös hyväntekijä, joka auttoi juutalaisia pakoon toisen maailmansodan aikana? Tony Halmeesta tiedät yhtä sun toista, mutta tuskin sitä, että hän tuli lasten kanssa hyvin juttuun ja muun muassa rohkaisi kerran nimmaria jakaessaan pientä mörköjä pelkäävää poikaa. Valkeakosken Hakan tiedät varmasti, mutta tiesitkö, että niin jalkapallojoukkueen kun lukuisten menneiden vuosien huippu-urheilijoiden takaa löytyi viimeinen vanhan ajan patruuna Juuso Walden, joka antoi urheilevien työntekijöidensä harjoitella työajalla?

Nämä ja monta muuta mielenkiintoista tarinaa löytyvät Arto Terosen ja Jouko Vuolteen Kiveen hakatut -kirjasarjan kolmannesta osasta: Urheilijat maineen poluilla. Teronen ja Vuolle ovat tehneet Kiveen hakatut -radiosarjaa Yleisradiolle jo useamman vuoden ajan. Kirjasarja on muokattu radiohaastattelujen pohjalta. Ideana on etsiä urheilijan hauta, jonka ääressä vainajaa muistellaan hänen sukulaistensa ja ystäviensä kera toimittajien tekemän taustatyön pohjalta.

Kirjassa kustakin urheilijasta kerrotaan noin 10-15 sivun verran. Mistään tyhjentävistä elämäkerroista ei siis ole kysymys. Tärkeimmät urheiluun liittyvät saavutukset, perhesuhteet, uran jälkeinen aika ja kuhunkin henkilöön liittyvät ominaispiirteet tulevat kuitenkin käsitellyksi hyvin. Aluksi kirjaa lukiessani historiantutkija-minääni häiritsi tietynlainen jutustelunomaisuus ja tarinan paikoin hyvinkin polveileva eteneminen. Haastattelut ikään kuin kuulsivat elämäkerroista läpi. Mutta kun tyyliin tottui, aloin jopa pitää siitä.

Tarinoista välittyy kodikas ja läheinen tunnelma. Todella asiantuntevat ihmiset kertoilevat mielenkiintoisia anekdootteja hellyydellä, mutta kuitenkin raadollisenkin rehellisesti. Pidän erityisesti siitä, että urheilusankareiden ympärille helposti kehittyvä gloria ja maine puretaan ja tarkastellaan ihmistä myytin takana. Siitähän toki tässä kirjassa on kysymyskin, kuten kirjan nimikin kertoo.

Urheiluhistoria rakastaa anekdootteja ja detaljeja, jotka voivat asiaan perehtymättömälle vaikuttaa yhdentekeviltä. Asianharrastajat sen sijaan näkevät asian toisin ja hyvä niin. Yllättävän moni menneiden vuosikymmenten suomalaisurheilijoiden saavutus on voimissaan vielä tänä päivänä. Muutenkin pienet sattumukset ja tapaukset voivat paljastaa yllättävän paljon urheilijasta ihmisenä.

Minä edustan sitä sukupolvea, että jotkut kirjassa esitellyt henkilöt olivat minulle outoja. Suurin osa oli kuitenkin ainakin nimeltä tuttuja. Vaikka en asiantuntija olekaan, pysyin hyvin kärryillä, joskin välillä uteliaisuuteni heräsi siinä määrin, että kaipasin lisää tietoa. Kuvat toivat mukavasti lisää syvyyttä, mutta edellä mainitusta syystä olisin katsellut niitä mieluusti enemmänkin. Sen sijaan iäkkäämmille, vuosikymmeniä urheilumaailmaa seuranneille penkkiurheilijoille on Urheilijat maineen poluilla taatusti sopivasti tuttua ja vanhaa sisältävä tietoteos. Ottakaapa siis vinkistä vaari kun mietitte joululahjaa isille, ukeille ja appiukoille. Ja urheilusta kiinnostuneille naisille tietysti myös (olinpas yksisilmäinen)!


Arto Teronen ja Jouko Vuolle:
Kiveen hakatut. Urheilijat maineen poluilla.
Kirjapaja 2011.
266s.

Pssst! Yritän tuoda joulukuun aikana blogiin arvioita myös muutamasta muusta joulupakettiin sopivasta kirjasta. Suomalaisuusteema jatkuu seuraavassakin kirjassa!

Pssst2! Copycat-kisa on lähtenyt käyntiin ja ensimmäiset rohkeat ovat jo esitelleet tuotoksiaan. Mukaan ehtii vielä mainiosti, aikaa jouluun saakka!

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Täydellinen kirja


Kyselin teiltä viime kuussa täydellisen kirjan reseptiä. Annoitte pakahduttavia, jopa täydellisiä vastauksia ja olenkin tuntenut pientä rimakauhua näiden vastausten puristamisessa tiivistettyyn muotoon. Yritän nyt kuitenkin, toivottavasti tämä herättää lisää ajatuksia lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ja olisihan se hienoa, jos jollekin kirjailijalle tästä olisi jotakin hyötyäkin :)

TÄLLAINEN ON TÄYDELLINEN KIRJA

Täydellisen kirjan täytyy viedä mennessään, pitää otteessaan. Yhtä aikaa haluaa lukea lisää, lisää, lisää, toisaalta kirjan haluaisi kestävän pitempään.

Kirjan luettuaan lukija ei ole enää entisensä. Tarina jää kulkemaan mukana, maailman näkee toisella tavalla kuin ennen. On oivaltanut elämästä, ihmisyydestä tai ylipäänsä jostakin jotain aivan uutta.

Kirja on puhutellut tunteita, on itkettänyt ja naurattanut vuorotellen.



Miten ihmeessä tähän sitten päästään? Moni olikin sitä mieltä, ettei täydellistä kirjaa olekaan. Mutta tässä joitakin kohtia, mitkä vaikuttavat täydellisyyden hipomiseen ratkaisevasti.



Juoni: Juoni on oltava. Se voi olla kokeilullinen, kunhan se on riittävän selkeä. Juonessa täytyy olla imua, mutta toisaalta se ei saa tukahduttaa alleen kaikkea muuta.

Henkilöhahmot: Kirjan henkilöiden täytyy olla mielenkiintoisia ja muutamaan pitäisi kyetä samaistumaan. Henkilöt saavat olla myös epätäydellisiä tai jopa jollakin tavalla "nyrjähtäneitä".

Kieli: Kielen ja sanankäytön tulee olla hallussa. Kieli saa olla kaunista ja leikittelevää, kokeilullistakin, mutta liiallisuutta on hyvä välttää. "Hämärä" tai "ylikikkaileva" kielenkäyttö ärsyttää ja vie huomion tarinalta ja henkilöiltä. Kielen tulee olla sujuvaa ja helppolukuista.

Fakta ja fiktio: Liiallista tietokirjamaisuutta tulee välttää. Kuitenkin sitominen johonkin fakta-ainekseen on hyvä asia. Olipa kyseessä sitten historia, moraali, filosofia, yhteiskunta tai joku muu aihe, pieni määrä lisäsivistystä tuo lukijalle uuden oivaltamisen tunteen. Lukija haluaa oppia uutta, saada uuden näkökulman ja ajattelemisen aihetta.

Tunne: Jotta lukija saisi tunne-elämyksen, täytyy tarinassa olla sopivassa suhteessa tunnetta: intohimoa, romantiikkaa, huumoria, melankoliaa, optimismia, jännitystä, mystiikkaa, yllätyksellisyyttä. Kaikkia tunteita ei tarvitse liittää jokaiseen tarinaan väkipakolla ja yksittäisiäkin tunteita kannattaa käyttää mieluummin vähän kuin ylitsepursuavasti. Lukija tarvitsee tilaa omille tunteilleen. Muista myös henkilöhahmoihin samaistumisen merkitys.

Kirjan paksuus: Hyvä kirja saa olla pitkä, mutta toisaalta lempikirjaa haluaa ehkä kuljettaa mukana. Kultainen keskitie: noin 200-400 sivua lienee siis suositeltavin.

Kuulostaako helpolta? Lohdutuksen sana kaikille kirjailijoille:


 Ajattelen, että Täydellinen kirja on sillä tapaa helppo kirjoittaa, että sen täytyy tulla sydämestä - sitä ei voi keksiä tai pakottaa paperille.


Näin kirjoitti Anni m. vastauksessaan ja hänelle lähtee myös parhaan kommentin palkinto tällä kertaa. Ei ehkä aivan täydellinen, mutta erittäin hyvä kirja kuitenkin, nimittäin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä.




Lämpimät kiitokset kaikille upeista vastauksista! Keskustellaan KBF-merkeissä jälleen ensi vuonna!

torstai 1. joulukuuta 2011

Osallistu Copycat-kirjankansi -kilpailuun!!!

Blogini täyttää tämän vuoden viimeinen päivä kaksi vuotta. Asiaankuuluvat syvälliset, blogifilosofiset mietelmät ja eksistentialistiset kriiseilyt seuraavat lähempänä ajankohtaa, mutta muuten synttäreiden vietto alkaa hauskanpidon merkeissä juuri nyt!



Olen sorvaillut pienessä päässäni kilpailun, joka ei vaadi välttämättä kovin paljon aikaa, ei sotke kenenkään lukusuunnitelmia ja syleilee koko blogisfääriä yhdistelemällä kirjablogien tuntemaa intohimoa kirjallisuuteen sekä muotiblogien copycat-ilmiötä. Lyhyesti: tarkoitus on siis ottaa kuva, joka saa inspiraationsa jonkin kirjan kannesta. Ja jottei lysti loppuisi liian pian, järjestän ottamistanne kuvista kilpailun ja te saatte valita kuvista kauneimman! Olkoon se sitten vaikka varjokilpailu Leena Lumen ihanalle Kaunein kirjankansi-kilpailulle :)

Yksityiskohtaisemmat ohjeet tulevat tässä:

1. Kommentoi kommenttiboksiin kuinka hurmaava idea tämä onkaan (vapaaehtoista!). Voit myös halutessasi levittää tietoa eteen päin. Tämä tosin lisää kilpailua, mutta toisaalta lisää valinnanvaraa, mikäli voitat (kts. kohta 5).

2. Mieti inspiroiva kirjankansi. Tässä ei olla nöpönuukia: kirja voi olla uusi tai vanha, luettu tai lukematon, sinulle erityisen tärkeä tai mitäänsanomaton. Kannessa voi olla ihmisiä, esineitä, maisemia tai se voi olla täysin abstrakti. Saa photoshopata tai ei. Copycatin tarkoitus on tietenkin jäljitellä, mutta itse mieltäisin asian enemmänkin juuri inspiraation hakemiseksi kuin tarkaksi kopioinniksi.

3. Ota kuva. Mikäli sinulla on oma blogi, julkaise kuva (ja selvennys, mistä kirjasta on kyse) blogissasi ja laita minulle linkki joko tähän kommenttiboksiin tai muuten, niin olet mukana kilpailussa. Jos sinulla ei ole omaa blogia tai kainous iskee, etkä halua kuvaa blogissa esitellä, voit lähettää kuvan myös spostitse ammanblogi(at)gmail.com.
EDIT. 3.12. Voit ottaa useampiakin kuvia, mutta ilmoita mieluisuusjärjestys, eli minkä kuvan haluat ehdottomasti kisaan mukaan, minkä seuraavaksi mieluiten jne. Kun näen kuinka paljon kuvia tulee, karsin kuvia sen mukaan, jos on ylitarjontaa. Eli jokainen halukas saa ainakin yhden kuvan kisaan ja jos mukaan mahtuu, sitten useampia!

4. Koska joulukuu on kiireistä aikaa, olkaamme suurpiirteisiä. Aikaa ehdokasasetteluun on jouluun saakka. Välipäivinä kokoan ehdokkaat yhteen ja uutena vuotena pärähtää! On aika valita paras Copycat-kirjankansi ja tuomareina toimitte te.

5. Palkinnot: Äänestysajan päätyttyä palkitaan voittajat: äänestyksen voittajakuvan ottaja ja kaikista äänestäjistä yksi onnekas. Palkintona on kuvasuurennos tmv. tuote voittajan haluamasta kilpailukuvasta! Täten oletan, että jokainen osallistuja antaa kuvansa tällaiseen käyttöön. Bisnestä en aio kuvilla tehdä :)

Miltäs kuulostaa? Minä itse olen ainakin into pinkeänä! Toivon paljon, paljon kuvia, leikkimielisyyttä ja riehakkuutta. Tuskinpa kovinkaan moni meistä osaa tarkkailla valokuvausteknisiä hienouksia vaan rakkaus kirjoihin ratkaisee, joten pitäkää osallistumiskynnys matalalla!

tiistai 29. marraskuuta 2011

Marraskuun metkut


Mitenkähän aika kuluu niin nopeasti? Vastahan kirjoitin lokakuun kuukausikoostetta ja nyt jo huomaan saman askareen olevan edessä. Voihan nenä! Huomenna alkaa joulukuu ja Amman lukuhetkikin aloittaa synttärikauden koko loppuvuoden kestävällä kilpailulla, ei ihan vielä huomenna, mutta alkupäivinä kuitenkin. Olkaahan tarkkoina! Paljastan jo sen verran, että kyse on kirjojen sielun vangitsemisesta. Huh, jokohan joku arvaa?!

Koska lokakuu lipsahti kovin miesvoittoiseksi, päätin vastapainoksi lukea marraskuussa vain kirjailijattarien tuotoksia, pois lukien Jari Tervon Laylan ja Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -äänikirjan, jotka olin ehtinyt jo aloittaa aiemmin. Kuukauden feminiinistä osastoa edustivat Kiba Lumbergin Samettiyö, Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja, Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit, Marisha Rasi-Koskisen Katariina ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi.

Kirjat olivat keskenään niin erilaisia ja kuljettivat tunnelmasta toiseen, etten osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Voimakkaimmat reaktiot (minussa itsessäni siis) sai aikaan Vihan ja rakkauden liekit. Yksittäisten klikkausten perusteella lukijoita taas kiinnosti eniten (ehkei kovin yllättävästi) Jari Tervon Layla.

Marraskuu oli kirjallisuusrintamalla hyvin vilkas, kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin. Itse kuitenkin harjoitin aluepolitiikkaa ja keskitin mielenkiintoni Savonia-ehdokkaisiin. KBF-keskustelussa puolestaan analysoitiin ansiokkaasti Täydellisen kirjan rakennetta ja olemusta. Koostetta ja palkitsemista tästä keskustelusta on niin ikään luvassa joulukuussa, jahka suinkin vain ehdin niin ajatukselliseen puuhaan.

Sitten tällä viikolla tein jotain, mitä en tee ainakaan melkein koskaan ja jätin Anna Kareninan kesken. Anteeksi, Zephyr ja muut kanssalukijat! Puoliväliin kitkuteltuani tulin siihen tulokseen, ettei suuri rakkauteni venäläisiin klassikoihin yksinomaan riitä ja tartuin toisiin opuksiin. Pakko sanoa, että tämä kirjojen kesken jättäminen on niin mukavaa ja vapauttavaa, että taidan jäädä siihen koukkuun :D

Sivupalkista löytyvässä Joulukuun linkkivinkki-osiossa suuntaan katseen joulupäivään ja sitä seuraaviin päiviin, jolloin (kirja)lahjat on avattu, masut ovat täynnä suklaata, torttuja, kinkkua ja laatikoita ja on aika heittäytyä hyvään lukuasentoon glögikupposen kera. Siltä varalta, ettei pukki satu tuomaan hyvää lukemista (hirveätä!), suosittelen seuraavia teoksia teemalla "Raskas ruoka vaatii raskaat kirjat" (saatte tulkita sen ihan miten haluatte):
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
William Shakespeare: Kuningas Lear
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Riemullista joulunodotusta!

maanantai 28. marraskuuta 2011

Ennen päivänlaskua ei voi (Johanna Sinisalo)


Johanna Sinisalo kirjoittaa kirjoja, jotka tiivistettynä kuulostavat flopeilta, mutta käytännössä toimivat kuin junan vessa. Vai kuulostaisiko maagista realismia edustava tarina Pessi-nimisestä peikosta ja Mikael-nimisestä kuvankauniista homoseksuaalista potentiaaliselta Finlandia-voittajalta, ellette tietäisi näin käyneen vuonna 2000?

Tätä kirjaa lukiessani mietin kirjailijan riskinottokykyä. Esa Mäkinen pohti  osin samaa aihetta jokin aika sitten Hesarissa otsikolla "Esikoiskirjalijat eivät uskalla kirjoittaa". Mäkinen moitti esikoiskirjailijoiden tuotantoa kovin samankaltaiseksi ja puuduttavaksi. Itse kehuin tämän kuukauden ensimmäisenä esittelemääni Laylaa Jari Tervolta uskaliaaksi hypyksi, mutta kyllähän Tervon riskinotto tuntuu aika pliisulta verrattuna Sinisalon esikoiseen Ennen päivänlaskua ei voi. No, toinen kirjoista voittikin Finlandian, toinen ei.

Sinisalo yhdistelee faktaa ja fiktiota kekseliäästi, kuljettaen tarinaansa sulassa sovussa kaunokirjallisten ja tieteellisten lainausten kanssa. Kirjailija onnistuu tässä niin hyvin, että ainakin minä huomasin jossakin vaiheessa pitäväni aivan itsestään selvänä asiana, että peikkoja todella on olemassa ja 1900-luvun alusta lähtien tämä on ollut myös tieteellisesti todistettu fakta.

Pessin ja Mikaelin suhde sisältää varmaankin kaikki ihmiselämän tunneskaalan osaset rakkaudesta ja kiintymyksestä aina häpeään ja likaisuuteen asti. Sinisalon lähestymistapa oli sanoisinko vähintäänkin kummallinen, mutta kun tälle linjalle oli jo alun pitäenkin lähdetty, mitäpä suotta käsijarrua käyttämään missään vaiheessa. Aika mainioiden tilannekuvien lisäksi (esimerkiksi silloin kun Pessi pyydysti marsua olohuoneessa) kirja käsittelee ihmisten valtaa suhteessa toisiinsa ja luontoon sekä kyseenalaistaa paitsi ihmisen nautintaoikeuden luontoon myös ihmisyyden itsensä. Mitä ihmisyys on? Olemmeko "luomakunnan kruunuja" vai loppujen lopuksi viettien ja vaistojen varassa toimivia eläimiä?

Tätä kirjaa voi suositella oikeastaan kenelle tahansa, mutta jos joku lukija kärsii Finladia-kammoa, tähän kannattaa tarttua! Kirja on ensiksikin nopea- ja helppolukuinen ja kaiken lisäksi niin erikoinen, että eivätköhän ennakkoluulot karise varsin nopeasti pois vaivaamasta.

Aivan erityisesti pidin lukujen nimeämisestä Päivänsäteen ja menninkäisen lyriikoilla, mutta olenkin aivan heikkona Reino Helismaan teksteihin. Ylipäänsä kirjan ehdottomasti parasta antia oli "todellisen" peikkoperinteen ja fiktion liittäminen yhteen, mutta se taitaa kuulua Sinisalon vahvuuksiin yleensäkin.

Olen nyt lukenut häneltä kaksi kirjaa, tämän ja Linnunaivot. Molempien takakannet saivat minut pudistelemaan epäilevästi päätäni, mutta molemmista pidin kuitenkin paljon. Ehkä pitäisi siis luottaa Sinisaloon ja antaa mahdollisuus Enkelten verta -uutuudelle, vaikka jälleen kerran kirja ei tähän mennessä lukemani perusteella kihelmöikään uteliaisuuttani.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000
271s.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina


Marisha Rasi-Koskisen Katariina keräsi kesällä ja syksyllä positiivista huomiota täällä Blogistaniassa. Siirsin kirjan lukemista suosiolla myöhempään ajankohtaan, sillä toisten bloggareiden arviot alkoivat kummitella mielessäni liikaa. Saamani käsityksen perusteella odotin ehkä hieman vaikeaa ja hitaasti syttyvää, mutta nerokasta ja hitusen kummallista kirjaa.

Miten odotuksille sitten kävi? Mistäköhän olin saanut käsityksen, että kirja on jotenkin raskassoutuinen? Tarina imaisi minut heti mukaansa, vaikka ensimmäinen luku olikin kysymysmerkkejä herättävä. Kuitenkin tarinaa oli mukava ja nopea lukea, kappaleet olivat sopivan lyhyitä, joten äiti luki "vielä yhen" useaankin otteeseen, vaikka vaativat pikkukädet olivat jo vetämässä torninrakennusleikkeihin tai muihin askareisiin.

Tarinasta on vaikea kirjoittaa mitään, sillä salamyhkäisyys ja arvoituksellisuus on tärkeä osa kirjan viehätystä. Itse asiassa tarina ei ole mitenkään ihmeellinen itsessään: se kertoo perheistä, tytöistä ja vähän pojistakin, elämästä yksityisesti ja yleensä. Jos selittäisin juonen tässä aikajärjestyksessä alusta loppuun, kukaan tuskin tarttuisi kirjaan sen perusteella. Sen sijaan Rasi-Koskinen tekee tarinalleen ihmeitä leikittelemällä aikarakenteella ja näkökulman vaihdoksilla. Alkuosan ajan lukija miettii, mistä kaikessa mahtaa olla oikein kyse, loppuaikana täytyy jo vähän jännittää, miten kaikki mahtaa päättyä.

Tiivistettynä sanoisin, että Katariina on vahva esikoinen. Erittäin hyvä, mielenkiintoinen ja koukuttava, muttei jättänyt minulle mitään erityisen vahvaa tunnelatausta sisuksiin. Sellainen välipalakirja, josta jää hyvä lukufiilis. Toivon kuitenkin Rasi-Koskisen kirjoittavan vielä paljon lisää, sillä niin hyvin kertojan lahja on hänellä hyppysissä.

Katariinasta on kirjoittanut jo ainakin puoli Blogistaniaa, joten linkkaan tässä yhteydessä vain Kirjavaan kammariin, Karoliina kun on liittänyt arvionsa loppuun pitkän rivin linkkejä toisiin arvioihin.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Avain 2011
263s.

Psst.
Joukko tiedotuksia loppuun:

*Erityiskiitokset kaikkille edelliseen postaukseen kommentoineille! On erityisen palkitsevaa ja koskettavaa saada myönteistä palautetta silloin kun on lukenut ja kirjoittanut jotakin sydänverellä.
*En ole unohtanut lupaustani tehdä Täydellinen kirja -koostetta, en vain ole millään ehtinyt. Palaan asiaan ja parhaan kommentin palkintoon ensi tai sitä seuraavalla viikolla.
*Aion myös käynnistää hiljalleen lähestyvien blogisynttäreiden kunniaksi yhden mahdottoman ihanan kilpailun ensi kuussa. En paljasta vielä enempää, heittelenpä vain huvikseni kysymysmerkkejä ilmaan, kun tiedän, että siitä niin tykkäätte :)

Nyt peikkojen pariin, kaunista ensimmäistä adventtia!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit


Minulla on pasmat sekaisin.  Sen on aiheuttanut Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit, kirja, joka kertoo Kähkösen isoisän ja monen muun poliittisen vangin vuosista Tammisaaren vankilassa kiihkeällä 1930-luvulla. Se kertoo myös niistä, jotka lähtivät rakentamaan ihanneyhteiskuntaa rajan taa. Se kertoo niistä, jotka olivat vankeudessa aatteensa takia. Se kertoo niistä, jotka vilpittömästi vihasivat edellisiä ja halusivat nujertaa heidät. Kaiken kaikkiaan se kertoo molemminpuolisesta vihan ja epäkunnioituksen tunteesta, joka yhdisti heitä. Se mikä heitä erotti, piilee siinä, kenellä oli yhteiskunnan kurinpidolliset oikeudet hallussaan.

Minulla on ollut monta päivää aikaa miettiä, miten kirjasta kertoisin, mutta palaan aina yhteen ja ainoaan tapaan. En pysty kirjoittamaan tästä kirjasta objektiivista kirja-arviota, siksi tästä tuleekin hyvin henkilökohtainen postaus.

Uskomatonta, että vielä 2010-luvulla tilanne on tämä. En pystynyt lukemaan Kähkösen kirjaa ilman kuumotusta, tunteiden pyörremyrskyä. Minun sukujuureni ovat tietynväriset. Vaarini taisteli vuonna 1918 valkoinen nauha käsivarressaan. Kaukaisesta suvusta löytyy myös muiluttajia. Löytyy kyllä myös yksi pariskunta, joka lähti Neuvostoliittoon, siis vapaaehtoisesti. Lapsuudenkotini seinällä roikkuu Mannerheimin kuva vielä tänäkin päivänä.

En hyväksy väkivaltaa,epätasa-arvoa tai ihmisoikeusloukkauksia, enkä tunne sukuhistorian vaikuttavan omiin poliittisiin mielipiteisiini, mutta toki olen saanut verenperintönä tietynlaisen näkemyksen Suomen itsenäisyyden ensimmäisistä vuosikymmenistä. Olisi valehtelua väittää jotakin muuta. Samasta verenperinnöstä puhuu myös Kähkönen, vaikka huhuileekin rannan toiselta puolelta:


"Minä kerron romaaneissani ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä juuri sen lyijynraskaan takia, jonka perin isoisältäni. Perin näkymän maisemaan, josta ovat kadonneet maamerkit."


Kähkönen yhdistää kirjassaan historiantutkimuksen ja henkilökohtaisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Se on aina ongelmallinen lähtökohta, se opetettiin nuorelle historianopiskelijalle ensimmäiseksi. Kirjaa lukiessani tein paljon huomioita lähteistä, lähdekritiikistä, tulkinnasta, anakronismista ja laajempaan kontekstiin liittämisestä. Osa huomioista oli positiivisia, osa negatiivisia.

Mutta millään huomioistani ei ole loppujen lopuksi väliä. Sen ymmärsin muutaman päivän kirjaa sulateltuani. Kirja ei jätä kylmäksi. Miten suhtautua kommunistivallankumoukselliseen, joka rupeaa vankilassa nälkälakkoon? Sankari? Roisto? Uhri?

Ihminen. Kuten me kaikki.

"Mutta vaikka kohtaloni on määrätty monin tavoin jo ennen syntymääni, olen saanut myös lahjan valita. Voin päättää, miten tuota maisemaa katson."


Lukekaa tämä kirja.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Savonia-palkintoehdokkaat Kirjakantin tentissä


Olin eilen kuuntelemassa perjantaina julkistettuja Savonia-ehdokkaita, jotka olivat Kirjakantissa Johanna Hulkon ja Sanna Simukan haastateltavina Kuopion pääkirjastossa. Tilaisuus oli oikein hauska ja lämminhenkinen ja täytyy kyllä sanoa, etten ollenkaan osaa veikata kenelle voitto menee! Kirjoista olen toistaiseksi lukenut vain kaksi: Hanna Tuurin Orapihlajapiirin ja Marko Kilven Elävien kirjoihin ja molemmista pidin valtavasti. Mutta kuulemani perusteella kaikki muutkin ehdokkaat ansaitsisivat voiton yhtä lailla.

Helen Mosterin Hylky on kerännyt laajalti kiitosta. Kirjailija itse kertoi saaneensa idean kirjaansa   merisukeltaja-työtoveriltaan. Hänelle itselleen syvissä vesissä sukeltaminen oli kauhistuttava ajatus, joten kirjaa kirjoittaessaan hän joutui käsittelemään myös omaa pelkoaan. Kirja vaati paljon taustatyötä historian ja meriarkeologian parissa ja Katariina Suuren nahkoihin oli kiehtovaa pujahtaa.

Asko Sahlbergille Häväistyt oli älyllinen haaste. Sahlberg oli lukenut aiemmista kirjallisuuskritiikeistä kirjoittavansa tarinoihinsa arkkityyppejä, joten hän päätti kokeilla kirjoittamista henkilöiden täydellisen anonyymiteetin pohjalta. Se oli haastavaa niin kirjailijalle kuin lukijallekin, mutta kirjailija oli tuloksesta silmin nähden ylpeä.

Hanna Tuuri sai allekirjoittaneen mietteliääksi, kun hän kertoi Orapihlajapiirin kehityisvammaisia hoitavan yhteisön perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin. Vastaavanlaiseen yhteisöön tullessaan hän ei tiennyt, kuka oli hoitaja, kuka potilas. Myöhemmin selvisi, että usea Tuurin veikkaus meni pieleen! Orapihlajapiiri käsittelee erilaisuuden ja kehitysvammaisuuden lisäksi muutosta ja uuden elämän aloittamista.

Karo Hämäläisen Erottaja perustuu vuoden 2008 taantumaan. Hämäläinen oli eturivissä seuraamassa horjuvaa taloutta FIMin konttorissa eräänä syksyn ankeimpana talouspäivänä. Erottajan tapahtumat pohjautuvatkin tositarinaan. Alunperin Hämäläinen tosin aikoi kirjoittaa toimintatrillerin, mutta päätti sitten muuttaa tarinan finanssitrilleriksi, jossa veri lentää ainoastaan kuvaannollisesti. "Tämä on perhetrilleri!" nauratti kirjailija yleisöä.

Antti Leikas alkoi kirjoittaa Melomista mahdollisimman kiireiseen aikaan tehdessään kahta työtä ja valvoessaan yöt pienen lapsen kanssa. Kirjoittaminen oli tapa purkaa väsymystä ja kirjan työnimi olikin 'Kuraa'. Leikas kuvaa Melomista pienen lapsen isän selviytymisoppaaksi, jossa ahdistaviakin asioita käsitellään huumorin keinoin.

Maritta Lintusen Mozartin hiukset sai alkunsa Mozart-museossa, jossa Lintunen katseli taulua, johon oli liimattu Mozartin aito hiuskiehkura. Silloin hän ilmoitti miehelleen kirjoittavansa vielä novellikokoelman, jonka nimi on Mozartin hiukset. Ajatus sai kuitenkin hautua monta vuotta, vaikka perusidea olikin jo mielessä. Edellisen kirjansa jälkeen Lintunen kävi sitten muistiinpanojensa kimppuun ja tuottikin novelleja melkoisella tahdilla.

Marko Kilpi kertoi ammentavansa aiheensa ihmisistä. Niin Kuopion tori kuin poliisilaitoksen putkakin tuovat kirjailijalle ideoita. "Kun ihminen joutuu putkaan, on taustalla aina jokin tarina," Kilpi sanoi. Kyse on siitä, haluaako tarinoita kuulla. Myös Elävien kirjoihin -teoksen tapahtumat perustuvat tositapahtumiin.

Palkinnon saaja julkaistaan Aapelin päivänä eli 2. tammikuuta. Kirjailijoiden haastattelun perusteella itseäni jäi jo luettujen lisäksi kiinnostamaan eniten Antti Leikaksen Melominen sekä Maritta Lintusen Mozartin hiukset.

Orapihlajapiiristä olen kirjoittanut näin ja Elävien kirjoittanut on kirvoittanut minut tällaiseen tekstiin.

Muiden kirjojen osalta turvaudun toisten postauksiin, tässä linkki muutamaan Googlen osumaan (muut voivat ilomielin lisätä linkin kommentteihin):

Mozartin hiuksista on kirjoittanut ainakin Hanna, Joana ja Anna Elina.

Hylky -kirjaa on arvioinut KatjaMaria, Kirsi

Erottajasta on kertonut Salla.

Häväistyistä taas Arja.

Melominen löytyy Booksyn, Naakun ja Linnean blogeista.

On muuten tosi hienoa, että jokaisesta ehdokkaasta löytyy arvio tai useampia blogeista! Ilo huomata, että kirjablogistit lukevat kirjoja monipuolisesti ja laaja-alaisesti: siitä on hyötyä niin lukijoille kuin kirjailijoillekin, hyvä me!

Meillä on tiedossa mummolointia maalla alkuviikon ajaksi, mutta toivottavasti jo loppuviikolla palaan Vihan ja rakkauden liekkien kera. Siihen asti, lukurikasta viikkoa!

perjantai 18. marraskuuta 2011

Savonia-palkintoehdokkaat 2012


Savonia -kirjallisuuspalkinto myönnetään vuosittain savolaiselle kirjailijalle kuluvan vuoden teoksestaan. Palkinto jaetaan 2. tammikuuta.

Ehdokkaat ovat:


Hämäläinen, Karo:  Erottaja, WSOY
Kilpi, Marko:  Elävien kirjoihin, Gummerus
Leikas, Antti:  Melominen, Siltala
Lintunen, Maritta: Mozartin hiukset, WSOY
Moster, Helen: Hylky, Avain
Sahlberg, Asko: Häväistyt, WSOY
Tuuri, Hanna:  Orapihlajapiiri, Otava


Tarkoitukseni oli olla paikan päällä kun ehdokkaat julistetaan, mutta aikataulujeni päällekkäisyyksien vuoksi en ehtinyt paikalle. Tässä kuitenkin ehdokkaat! Arvaattekin, että liputan ainakin Marko Kilven Elävien kirjoihin -dekkarin puolesta, mutta todella paljon ilahduin Hanna Tuurin Orapihlajapiirin mukanaolosta! Muita kirjoja en ole itse lukenut, mutta ainakin Helen Mosterin Hylky on saanut blogeissa paljon huomiota, ja  Maritta Lintusen Mozartin hiuksiakin on taidettu esitellä useammassa blogissa. Myös Melominen on kerännyt kiitosta, sen olen pannut merkille.

Mitä ajatuksia teillä on ehdokkaiden suhteen? Kenelle toivotte voittoa?

Palkintoraadin perustelut voi lukea täältä. 

Huomenna tarkoitukseni on käydä kuuntelemassa ainakin ehdokkaiden haastattelua, joten autenttista Kirjakantti-tunnelmaa on luvassa vielä tämän viikonlopun aikana.



Baitöwei, huomasin juuri, että tämä on kaikkiaan 200. postaukseni! Olen siis syytänyt tajunnanvirtaani blogistanian tietotulvaan jo melkoisen läjän. Tuuletellaanpa siis pikkuisen! Joulukuussa juhlisin muutenkin blogisynttäreitä (jälleen itserakkaasti ainakin kuukauden juhlat tiedossa), joten jääkööt tämänkin rajapyykin suuremmat juhlinnat samaan kertaan.

torstai 17. marraskuuta 2011

Kaislikossa suhisee (äänikirja)

Että sattuikin sopiva otsikko tälle päivälle. Ääni on mennyt matkoihinsa, joten täällä suhistaan ja kähistään oikein urakalla, mutta onneksi se ei näin blogissa haittaa.



Kuuntelin äänikirjana Kenneth Grahamen lastenklassikon vuodelta 1908. Tämä onkin siis kovin brittiläiseen maaseutumiljööseen painottuva viikko!

Tarinan päähenkilöt ovat myyrä, vesirotta, mäyrä ja sammakko, jotka asuvat joenvarressa. Eläimet käyttäytyvät ihmisten tavoin ja ajautuvat kaikenlaisiin seikkailuihin. Kaikista hulvattomin hahmo on sammakko, jolla on pakkomielle autolla kaahailuun. Tämän vuoksi hän joutuu jopa ongelmiin virkavallan kanssa.

Kuten monissa vanhoissa saduissa, tässäkin tarina on paikoitellen aika jännittävä lapsiyleisöä ajatellen. Kun sammakko joutuu vankilaan, hän kulkee peukaloruuvipuristinten ym. kuulustelulaitteiden ohi ja kun pahis-näädät ovat vallanneet sammakon kartanon, ajaa nelikko kutsumattomat vieraat tiehensä miekkojen ja sapelien kanssa.

Parasta tarinassa on kuitenkin yksittäisten juonenkäänteiden sijasta kokonaisuus. Tunnelma, jota äänikirjaversiossa vielä tuo taustalle lisätty klassinen musiikki, on niin viehättävä, ettei siitä voi olla pitämättä. Tällaista kieltä lukiessa tai kuunnellessa huomaan aina haaveilevani munuaispiiraista ja sardiinipurkeista, vaikken oikeassa elämässä koskisi niihin pitkällä tikullakaan.

Miten Kaislikossa suhisee sitten taipuu äänikirjaksi? Ossi Ahlapuro on äärimmäisen hyvä lukija tai ehkä tässä tapauksessa pikemminkin kertoja. Ottaisin mielelläni pienen Ahlapuron sänkyni viereen kertomaan minullekin iltasatuja. Onneksi on tällainen äänikirja! Kaislikossa suhisee lähestyy jo hyvän matkaa kuunnelmaa siinä mielessä, että ilmeisesti lapsikuuntelijoita varten kirjaan on lisätty musiikin lisäksi muitakin äänitehosteita. Itse en olisi niitä kaivannut, mutta eivät ne toisaalta häirinneetkään.

Tätä kuunnellessa on mukava paneutua makuulle odottelemaan Nukkumattia, mutta muuten kyllä suosittelen tätä klassikkoa kiinnostuneille perinteisessä kirjamuodossa.

************

Osallistun tällä sekä Karoliinan Totally Britishiin sekä Katjan satuhaasteeseen.

Meillä on viime päivinä sairasteltu useamman hengen voimin ja ihan sairaalassa asti. Nyt olemme kuitenkin kaikki kotona ja suhteellisen hyvävointisia, joten jos sama meno jatkuu, tiedossa on viikonloppuna päivityksiä Kuopion Kirjakantti -tapahtumasta!

Kaislikossa suhisee
Lukija Ossi Ahlapuro
Kustantaja Poptori
Kesto 48 min

maanantai 14. marraskuuta 2011

Linnanneidon lokikirja -testi

"Linnanneidon lokikirja on paras kirja jonka olen koskaan lukenut." sanoi J.K. Rowling. "Ehkei aivan paras," jatkaa Amma, "mutta kirjan päätyttyä on tuntunut tältä viimeksi silloin, kun luin Jane Austenin Mansfield Parkin loppuun."






Molemmat ovat ehdottoman suuria kohteliaisuuksia, mutta yksinomaan niihin ei tarvitse luottaa. Tämän Amman lukuhetken pseudotieteellisen tutkimusyksikön kehittelemän testin avulla voit selvittää sopiiko Dodie Smithin kulttimaineeseen noussut klassikko vuodelta 1949 juuri sinulle. Testin tekeminen on yksinkertaista: vastaa allaoleviin kysymyksiin joko kyllä tai ei ja laske lopuksi kyllä-vastaukset yhteen.

1. Pidän kirjoista
2. Pidän kirjoista, jotka käsittelevät kirjallisuutta.
3. Pidän kirjoista, joissa puhutaan fiktiivisestä kirjasta.
4. Pidän päiväkirjoista.
5. Haluaisin asua ikivanhassa linnassa, ainakin kirjassa.
6. Pidän Britanniasta.
7. Ajatus siitä, että on köyhä mutta henkevä, on minusta jotenkin hurmaava.
8. Pidän romantiikasta.
9. Kirja saa olla myös pikkuisen höpsö.
10.Pidän hullunkurisista perheistä.
11. Pidän sisarustarinoista.
12. Pidän Jane Austenin romaaneista.
13. Pidän Brontën sisarusten kirjoista.

14. Pidän Louisa May Alcottin kirjoista.
15. Pidän Hilja Valtosen kirjoista.
16. Ymmärrän, mitä eroa on myrkynvihreällä ja merenvihreällä.
17. Ymmärrän eron suuruuden, kun kyseessä on itsevärjätty satiininen iltapäiväpuku.
18. Arvostan tilannekomiikkaa.
19. Arvostan kasvutarinoita.
20. Arvostan tyylikkäitä ja yllättäviäkin lopetuksia.

Kuinka monta kyllä-vastausta sait? Lue kauhean vakavamielinen analyysi alapuolelta.

Kyllä-vastauksia 0-5 kpl
Tämä ei ole sinun kirjasi. Se on sinun mielestäsi liian kevyttä viihdettä, joka kyllä viittailee kirjallisuuteen, mutta silloinkin suureksi osaksi ei-arvostamiisi naiskirjailijoihin. Oletko kenties vähän vakavamielinen persoona? Anna kun arvaan, olet mies! ;)

Kyllä-vastauksia 5-10 kpl
Tämä ei kuulu tavanomaiseen repertuaariisi. Jos kuitenkin kiinnostuit, voit lukea tämän huoletta. Todennäköisesti pidät kirjaa harmittomana ja mukavana ajankuluna ja pystyt kuvittelemaan, että joidenkin hupsujen mielestä tämä on todella hyvä kirja.

Kyllä-vastauksia 10-15 kpl
Pidät kirjasta varmasti. Se sisältää paljon elementtejä, joista pidät kirjoissa. Samoin viittaukset suosikkikirjailijoidesi teoksiin tuovat lisää kiinnostavuutta. Et ehkä ole aivan pähkinöinä, mutta kohtuullisen innostunut kuitenkin.

Kyllä-vastauksia 15-20 kpl
Tämä on sinun kirjasi. Ainoastaan suhteettomiksi nousseet odotukset tai kertakaikkisen huono ajoitus lukemisen suhteen voivat estää nautinnollisen lukukokemuksen. Muussa tapauksessa olet varmasti myyty.

Tällaista tämän viikon alkuun :) Kiitokset kauniit Täydellisen kirjan etsintään osallistuneille. Paneudun vastauksiin ajan kanssa ja julkaisen sitten koosteen ja parhaan kommentin palkinnon saajan! Mukavaa viikkoa!


Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (I captured the Castle 1949)
Gummerus 2002.
Käännös Marja Helanen-Ahtola
374s.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Tunnustusta, Finlandiaa ja sekalaista juttua

Ei tule kirja-arviota vieläkään! Luen nyt niin hyvää kirjaa, että sitä pitää lukea säästeliäästi. Haluan nautiskella vielä viikonlopun yli! Tämä onkin nyt sellainen sekalainen postaus ja käsittelee saamaani tunnustusta ja blogi-Finlandiaa ja, niin, kai niistä oikeista Finlandia-ehdokkaista on jotakin sanottava.

Olispa nyt todella lesoa sanoa, että siksihän minä tätä naiskirjailijoiden kuukautta blogissani vietän, kun arvasin, että ehdokkuudet menevät tänä vuonna naisille! Valitettavasti en arvannut ja kirjoistakaan en ole yhtään lukenut, useammasta olen sentään kuullut. Minä en yleensä koskaan osaa arvata ehdokkaita, joten tämä ei tuo mitään poikkeusta minun olotilaani. Hieman asiaa makusteltuani (ja siis kirjoja lukematta) liputan Laila Hirvisaaren puolesta. Vaikka Hirvisaari ei täällä Blogistaniassa kovin suurta suosiota nautikaan, olisi hienoa jos Finlandian voittaisi todellinen koko kansan kirjailija. Mutta kirjahan valinnan ratkaisee, ei meriitit. Joten jäämme odottamaan!



Avaan kuitenkin sanaisen arkkuni tämän asian tiimoilta vielä tammikuussa osallistumalla Sallan loistavaan Blogistanian Finlandiaan. Sallan ohjeistus tässä:

1. Ajasta blogiisi oman listasi julkaisu maanantaille 2.1.2012 klo 10.00. (Jos blogialustasi ei tue ajastamista, julkaise lista käsin tuohon aikaan.)

2. Nimeä listallasi 3-6 vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista kaunokirjallista teosta, jotka sinun mielestäsi ovat lukemisen arvoisia. Jokaisesta listan kirjasta on löydyttävä vähintään yksi blogiarvio. Linkitä yksi tai useampi blogiarvio listasi kirjoihin. Listalle saa nimetä myös runokokoelmia, novellikokoelmia ja sarjakuvia, toisin kuin virallisessa Finlandia-kilpailussa. Voit käyttää listasi lähtökohtana vuoden 2011 Finlandia-listaa, mutta ei ole pakko.

Huom! Listan kirjoja ei tarvitse rajata niihin, joita on itse lukenut. Voit kerätä tietoa muiden blogiarvioista. Punnitse kanssabloggaajiesi mielipiteitä ja käytä niitä hyväksesi listan teossa.

3. Palaa Sallan lukupäiväkirjan ketjuun 2.1.2012 ja ilmoita kommenttikentässä linkki, josta listasi löytyy.

Kaikkien mukanaolleiden listat kerätään yhteen ja kuusi eniten mainintoja saanutta kirjaa nostetaan Blogistanian Finlandia 2011 –listalle, joka julkaistaan 2.1.2012 klo 20.



Sitten tunnustukseen! Leena Lumi lähetti näin herkullista postia, kiitos!



Lähetän tunnustuksen eteenpäin 

oman blogin juuri perustaneelle Hannahille Wicked Wonderland -blogiin,
klassikoista reippaalla otteella kirjoittaville Veeralle ja Idalle 100 kirjaa -blogiin ja 
Jaanalle huippumielenkiintoiseen Täällä toisen tähden alla -blogiin

Tunnustuksen tiimoilta tunnustan seuraavat asiat:

1) Lempiväri: Vaaleanpunainen, vihreä, vaaleansininen

2) Lempieläin: Kissa

3) Onnennumero: ?

4) Alkoholiton lempijuomasi: Coca Cola Zero

5) Facebook vai Twitter: FB, olen kyllä Twitterissäkin, mutten juurikaan käytä sitä.

6) Mistä pidät: Perheestä, kodista, kirjoista, vuodenajoista paitsi talvesta en, historiasta, vanhoista tavaroista, väreistä, luovasta joutilaisuudesta, kohteliaista ihmisistä, sukkahousuista, leipomisesta ja leivoksista, joogasta, pienistä ihmeellisistä onnenhetkistä.

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: Mieheni sanoi juuri eilen: en voi ymmärtää, miksi haluat itse paketoida kaikki lahjat? Vastasin: koska pidän siitä.

8) Lempimuotosi: En ole koskaan ajatellut asiaa, mutta vastaan pyöreä.

9) Lempipäiväsi: Lauantai

10) Lempikukkasi: Ruusu



KIITOS KAIKILLE TÄYDELLISEN KIRJAN AINEKSIA TÄHÄN MENNESSÄ JAKANEILLE. LISÄÄ OTETAAN VASTAAN VIIKONLOPUN AJAN. 

KAUNISTA SYKSYN VIIMEISTÄ TAI TALVEN ENSIMMÄISTÄ VIIKONLOPPUA!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

KBF 10: Täydellinen kirja



Vau, kun kirjoitin joskus viime talvena ensimmäisen 'Käytännöllistä blogifilosofiaa' -kirjoitukseni, en tosiaankaan suunnitellut näin pitkäikäistä kirjoitussarjaa! Enkä arvannut, kuinka hienoja keskusteluja pohdinnat herättäisivät. Mutta hienoa, että nyt käynnistyy jo kymmenes keskustelu ja jatkoa seuraa, niin kauan kuin aiheita vain riittää.

Kymppitunnelmiin ja Finlandia-teemaan sopien julistan täydellisen kirjan metsästyksen alkaneeksi. Kerro, millainen on täydellinen kirja! Onko siinä oltava romantiikkaa tai jännitystä? Huumoria, melankoliaa? Arvostatko kiehtovaa kerrontaa, monisyisiä henkilöhahmoja vai yllätyksellistä loppua? Edustaako unelmiesi kirja arkipäivän realismia, vai viekö se sinut toisiin maihin ja maailmoihin?

Jos sinun pitäisi luoda täydellisen kirjan resepti, mitä aineksia siihen ehdottomasti kuuluisi ja missä suhteessa?

Saat kernaasti myös mainita esimerkkejä jo olemassaolevista täydellisistä kirjoista, mutta ennen kaikkea haluisin lukea siitä, mitkä tekijät teihin kirjoissa vetoavat, mikä tekee kirjasta Kirjan?

Vastaustenne perusteella kokoan parhaimmat ainekset ja esittelen Täydellisen kirjan reseptin erillisessä postauksessa.

Kuten aina, paras kommentti palkitaan!

Antakaa siis mielikuvituksen lentää ja intohimon näkyä vastauksissanne, hullutelkaa, eläytykää lukuhurmioon! Aikaa ensi maanantaihin saakka!
Amma

tiistai 8. marraskuuta 2011

Seuraava presidentti ratkaistaan blogistaniassa?



Ulkokirjallinen tiedoitus: muutaman maakuntalehden verkkosivuilla on Matkalla Mäntyniemeen -blogi, johon kirjoittavat kaikki tässä vaiheessa tiedossa olevat presidenttiehdokkaat. Savon Sanomien kautta blogiin pääsee tästä.

Tähän mennessä (maanantai 7.11.) blogiin on käynyt kirjoittamassa Sari Essayah, Eva Biaudet ja Paavo Väyrynen.


Ohessa vielä suora lainaus blogin esittelystä:


Matkalla Mäntyniemeen -blogissa on seitsemän kirjoittajaa, jotka ovat ehdokkaina presidentinvaaleissa. Blogissa he pureutuvat ajankohtaisiin aiheisiin.
Kirjoittajina ovat Eva Biaudet, Sari Essayah, Pekka Haavisto, Paavo Lipponen, Sauli Niinistö, Timo Soini ja Paavo Väyrynen.
Blogi julkaistaan Savon Sanomien lisäksi Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Jee, täällä on yksi vaalifanaatikko jo aivan innoissaan, vaalit lähestyvät! 

Pssst. Moponi karkasi eilen Photoscapen kanssa, kuten yläbannerista on havaittavissa. Olkoon se nyt lähestyvän joulun kunniaksi noin, palataan selkeämpään luukkiin sitten ensi vuonna!



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kiba Lumberg: Samettiyö





Kiba Lumbergin Samettiyö päättää Memesa-trilogian, vahvan omaelämäkerrallisen tarinan mustalaistytön (käytän mustalaistermiä, sillä niin käyttää kirjailijakin) kasvusta naiseksi ja irtautumisesta romaniyhteisöstä. Luin ensimmäisen osan, Mustan Perhosen, aikoinaan aakkoshaasteeseeni ja ihastuin kirjaan ikihyviksi. Repaleiset siivet ei yltänyt mielestäni aivan ensimmäisen tasolle, mutta oli sekin niin kiinnostava, että halusin ehdottomasti lukea trilogian loppuun.

Viimeisessä osassa aikuinen Memesa etsii työtä, asuntoa, rakkautta ja elämälleen suuntaa sekä kehittyy ensimmäisistä haparoivista ensiaskeleista täysveriseksi taiteilijaksi. Keskeisenä teemana on edelleenkin valtaväestön kohdistamat epäluulot ja toisaalta oman vähemmistön voimakas reagointi normeja rikkovaan jäseneen. Kirjan kerronta on hyvin ajatuksenvirtamaista ja henkilökohtaista; mieleen tulee lähinnä päiväkirja. Mitään yhtenäistä juonta ei ole, vaan kirja etenee 70-80-lukujen taitteesta aina 2000-luvulle asti. Pikagooglauksen perusteella keskeiset tapahtumat ovat suoraan Kiban omasta elämästä peräisin.

Pakko sanoa, että tämä oli sarjan viimeistelemättömin ja epäromaanimaisin teos. Kahdessa ensimmäisessä osassa irtautuminen suvun kahleista toi sopivasti jännitteitä, dramatiikkaa ja muita draaman kaaren kannalta olennaisia aineksia mukaan. Nyt kokonaisuus jää hajanaiseksi. Lisäksi minua vaivaa kirjailijan mietteiden henkilökohtaisuus. Vaikka osa tapahtumista ja ajatuksista ehkä ovatkin fiktiivisiä, on kirjaa pakko lukea tositarinana, niin vahvasti kirjailija antaa oman persoonansa kuulua riveillä ja rivien väleissä.

Toisaalta tällaiselle rehellisyydelle ja raakuudelle on annettava myös kunnioitusta. Lumberg ei ehkä säästele muita ihmisiä, mutta ei myöskään itseään tekstissään. Lisäksi Lumbergin tarinointi on helppolukuista ja mukanaanvievää: vaikka monet yksityiskohdat tuntuvat mitättömän pieniltä ja arkipäiväisiltä, punoutuvat ne lopulta kuitenkin osaksi suurempaa kokonaisuutta ja ovat näin tuikitarpeellisia tarinan ymmärtämisen kannalta.

Kirjan lopetus tulee puskista. Kirjailija taitaa äkkinäisellä fiktiivisellä lopetuksella pyllistää vähän kaikille ja asettaa kaiken edellä kertomansa todenperäisyyden kyseenalaiseksi. Tavallaan pidän ratkaisusta, mutta lopulta olen ennen kaikkea hämmentynyt.

Suosittelen Samettiyötä kaikille trilogian kahden ensimmäisen osan lukeneille, mutta itsenäisenä teoksena en tätä lähtisi hirveästi kenellekään kaupittelemaan. Lumbergin uraa muutenkin seuranneille ehkä.

Onko muilla kokemuksia Samettiyöstä tai Lumbergin muusta tuotannosta? Entä minkälainen suhtautuminen teillä on hyvin henkilökohtaisiin omaelämäkertoihin tai faktaa ja fiktiota yhdisteleviin teoksiin? Onko niihin helppo suhtautua vai tuleeko ennemminkin vaivautunut olo?


Kiba Lumberg: Samettiyö
Sammakko 2008
247s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...