Leena Paasio: Lännessä loistaa majakka
Enpä oikeastaan keksi sopivampaa kirjallista ympäristöä loppukesän nojatuolimatkalle kuin saaristo. Itse pistäydyin pari viikkoa sitten Hailuodossa Marjaniemen majakalla ihan fyysisesti ja sitä ihastellessani mieleeni muistui, että minulla oli vielä lukematta Leena Paasion Kotisatama-sarjan toinen osa Lännessä loistaa majakka. Siispä matkaan kohti Utön saarta ja Isokaria!
Tykästyin kovasti sekä Paasion merelliseen tyyliin että Utön miljööseen ensin Meren koskettamat -nuortenkirjassa, sitten Kotisataman avausosassa Tuuli kääntyy etelään. Sarjassa seurataan Meriön sisaruksia. Ensimmäisessä romaanissa sisaruksista Henna palaa etelämeren loistoristeilijältä takaisin koti-Utöhön hoitamaan muistisairasta äitiään. Vaikka pidin tästä kirjasta kovasti, minulla oli kuitenkin henkilökohtainen ongelma päähenkilön kanssa. Joiltakin osin (lähinnä isäänsä liittyen) hän nimittäin käyttäytyi mielestäni ihan hölmösti, jopa epäuskottavan hölmösti. Eipä sillä, etteikö elävässä elämässäkin jokaisella meistä olisi aina välillä vähemmän hohdokkaat hetkemme, mutta feelgood-genressä sitä jotenkin haluaisi olla päähenkilön puolella.
Jo etukäteen tiesin, että tässä toisessa romaanissa en joutuisi moisen ongelman kanssa painiskelemaan. Hennan veli Heikki on nimittäin nyt vuorossa, ja sen verran häneen pääsi tutustumaan jo ykkösosassa, että tiesin kyseessä olevan kertakaikkisen unelmavävyn.
Heikki on toipunut avioerosta ja rakentanut elämänsä uudelleen niin, että jakaa viikot vuorotellen Turussa pienen Jasperin isänä, vuoroin Hennan kanssa lapsuudenkodissaan äidin omaishoitajana. Heikki on kertakaikkisen ihana, lämmin ja palvelualtis - haluaa antaa kaikkensa niin isänä, poikana, veljenä, ystävänä kuin työssään saariston yhteyslaivan kapuna. Vähemmästäkin naisten (niin fiktiivisten kuin lukijoiden) munasarjat poksahtelevat!
Kun hän eräänä syksyisenä yönä auttaa siskonsa ystävää, toimittaja Ella Dahlbergia tämän ajauduttua karille aviomiehensä kanssa - niin merellä kuin henkisesti - eivät naisen kasvot jätä häntä rauhaan. Ella on kuitenkin elämässään sellaisessa tilanteessa, että romanssit eivät ole päällimäisenä mielessä ja Heikki haluaa, totta kai, olla hyvä ystävä ja antaa tukensa. Ja kylläpä Heikin omassakin elämässä riittää säätämistä ja sutinoita. Ella lähtee viettämään kesää Isokarin majakkasaaren oppaana ja sattumoisin Heikkikin päätyy sinne kesälomallaan. Ja löytyyhän saarelta muitakin tuttuja...
Lännessä loistaa majakka on sillä tavalla täydellistä kesäpäivän, tai syyspäivän, ihan kuinka vaan, lukemista, että tarina soljuu eteenpäin miellyttävästi ja keveästi kuin purjevene merellä sopivalla tuulella ja aurinkoisena päivänä. Jos venehommat ovat hallussa paremmin kuin itselläni, kirjasta saa vielä varmasti huomattavasti enemmän irti merenkulun ja veneilyn elävästä kuvauksesta. Itsekin tästä nautin, mutta oma tietämys ei riitä lainkaan sen pätevyyden arvioimiseksi. Juttelin aiheesta taannoin paljon purjehtineen kollegan kanssa ja hän vakuutti kaiken olevan kohdillaan myös tässä mielessä.
Vaikka periaatteessa kirjan tarina on feelgood-hengessä keveä, on mukana tummempiakin sävyjä. Paasio kuvaa koskettavasti sitä, kuinka läheisen muistisairaus ei kohdistu vain sairastuneeseen, vaan myös koko perheeseen ja läheisiin. Omaishoitajuuteeen kuuluu vaikeita päätöksiä ja vaikka tekisi parhaansa, silti mielessä kalvaa ajatus siitä, tekeekö tarpeeksi. Samanlaista riittämättömyyden tunnetta Heikki kokee myös isänä, vaikka heillä yhteishuoltajuus eksän kanssa onkin.
Parhaimmillaan hyvän mielen kirjallisuus on juuri tällaista - se viihdyttää, mutta samalla myös luo lukijalle turvallisen tilan kohdata ja käsitellä surullisia, vaikeitakin asioita ja tunteita. Ehkä ei pitäisi puhua vain feelgood-kirjallisuudesta, vaan pikemminkin feelbetter-kirjallisuudesta?
Leena Paasio: Lännessä loistaa majakka
WSOY 2026
Äänikirjan lukija Leena Pöysti
Äänikirjan kesto 10h 6min

Kommentit
Lähetä kommentti