Leena Paasio: Meren koskettamat
Leena Paasion Meren koskettamat ylsi viime vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi, eikä syyttä. Itse asiassa teos on hyvä esimerkki siitä, miksi aikuisten ehdottomasti pitäisi lukea lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja huomata, että se on aivan yhtä erinomaista kuin aikuisillekin suunnattu kirjallisuus. Uskomatonta, että tällaista täytyy edes kirjoittaa, mutta lanu-kirjallisuuden vähättely on valitettavan totta. Kuitenkin väitän, että tämänkin kirjan voisi aivan yhtä hyvin luokitella myös aikuisten romaaniksi, jonka päähenkilöt sattuvat vain olemaan nuoria.
Meren koskettamat ansaitseekin kaiken mahdollisen suitsutuksen. Ysiluokkalaisen Lounan tarina kiehtoo, samoin Utö miljöönä. Saari, ja meri yleensäkin, on tarinan kannalta aivan keskeinen elementti. Vaikka tärkeimmät kirjan henkilöt ovat nuoria koululaisia ja lukiolaisia, löytyy kirjasta paljon myös meitä aikuisia koskettavaa. Tapahtumat lähtevät nimittäin liikkeelle syksyisestä yöstä vuonna 1994. Silloin tapahtui rauhan ajan suurin merionnettomuus, kun matkustajalautta Estonia upposi ja 852 ihmistä kuoli. Tuohon aamuun heränneille tapahtuma on kaivertunut mieleen pysyvästi: samaan tapaan kun kysytään missä olit kaksoistornien romahtaessa tai kun Kennedy ammuttiin, jokainen aikalainen muistaa, kuinka kuuli Estonian uppoamisesta ensi kertaa.
Tämä osuus kirjasta sai minut ensin hämmentyneeksi. Mietin, mistä se johtuu. Sitten ymmärsin, että yleensä Estoniasta kerrottava tarina on kokonainen, sellainen virallinen totuus, mitä tutkimuslautakunta sai selville. Keulavisiirin irtoamiset, kallistuskulmat ja merikapteenin hätäviestit kuuluvat tarinaan kiinteästi. Paasio kuvaa loistavasti, miltä tapahtumat saattoivat yhden henkilön silmin näyttää. Yhdessä hetkessä ihmiset alkavat huutaa, laiva kallistua, hänelle annetaan pelastusliivit ja kohta ollaankin jo veden varassa. Tapahtumaketju oli nopea, eikä ihmismieli, kehosta puhumattakaan ehtinyt siihen juuri reagoida. Tämä selittää suuren uhrien määrän. Toisaalta on ehkä ollut armollistakin, että kaikki on ollut nopeasti ohitse.
Yksi onnettomuudesta pelastuneista on Lounan äiti Milla, joka luonnollisesti tuolloin ei vielä ollut äiti vaan nuori nainen. Hänet pelastetaan Utön saarelle, josta tulee erittäin tärkeä paikka hänelle. Vuosia myöhemmin Louna elää Utöllä isovanhempiensa luona varsin mukavaa elämää: koti on turvallinen, meriluonto lähellä, yhteisö tiivis. Silti jotakin puuttuu, sillä Louna ikävöi äitiään, jota hän ei koskaan oppinut tuntemaan. Vastoin aiempia suunnitelmia Louna päättää lähteä lukioon Helsinkiin. Uudet ympyrät ja uudet kaverit saavat hänet miettimään entistä voimakkaammin tuntemattomaksi jääneitä juuria. Pala palalta menneisyyden salaisuudet alkavatkin selvitä ja lyövät ällikällä.
Happea intensiiviseen tarinaan tuo ihan tuikitavallinen nuorten elämä: on ihastumisia, ihmissuhdesekoilua, bileitä, harrastuksia ja opiskelua. Huomasin, että sekä kirjan aikuiset että nuoret ovat todella fiksuja - kukaan ei toki ole täydellinen, mutta ihailen taitavuutta ja sivistystä, jolla he käsittelevät hankalia tunteita ja sanoittavat niitä. Pystynkö itse kahden nuoren vanhempana samaan? Ehkä uskottavuuden rajoilla liikutaan, mutta kirjallisuushan voi näyttää meille mallia, tarjota mahdollisuuden oman itsensä tarkasteluun ja auttaa asettamaan tavoitteita.
Olen joskus haaveillut käyväni Utössä, eikä matkakuume suinkaan Meren koskettamien myötä hälvennyt, niin elävästi ja houkuttelevasti saarta kuvataan. Mietin, millaisen yleisöryntäyksen tarina mahtaa kesällä saarelle aiheuttaa? Ennen kaikkea pidin kuitenkin siitä, että Louna kavereineen viihtyy saarella hyvin.Vaikka muualle lukioon lähteminen on käytännön sanelema selviö, ei nuorissa ole merkkiäkään usein populaarikulttuurissa esille tulevasta "täältä kun lähden, en ikinä tule takaisin" -asenteesta. Maaseudulla lapsuuteni ja nuoruuteni viettäneenä en koskaan ole samaistunut siihen. Louna ja hänen paras kaverinsa Valo ovat juuristaan terveellä tavalla ylpeitä ja se tuottaa lukijalle iloa.
Kuten tuottaa koko kirja. Uskoisin, että rikkinäisten taustojen kanssa painiville Meren koskettamat voi olla jopa korjaava kokemus. Ainakin kirjan tunnelma on niin turvallinen, että uskallan suositella kirjaa myös heille, joille aihepiiri on arka.
Leena Paasio: Meren koskettamat
WSOY 2024
8h 51min
Lukija Saara Lehtonen
Minäkin kirjoitin juuri Meren koskettamat -kirjasta blogijutun. Olin lukenut sen jo joulukuussa Kirsin Book Clubin joulukalenteria varten. Nyt kun kalenteri on poistunut eetteristä, niin koin, että tästä kirjasta pitää kirjoittaa ihan kunnon juttu. Olen aivan samaa mieltä kaikesta kanssasi: erinomainen kirja! Finlandia-voittajaa en ole lukenut, mutta sen pitää olla tosi kova, kun voitti tämän.
VastaaPoistaMinäkään en ole lukenut vielä Skutsia. Mutta tämä on kyllä yksi kirjavuoden kirkkaimpia tähtiä!
PoistaMinä kirjoitin tästä täällä https://tuulevi.wordpress.com/2024/12/17/luin-lasten-ja-nuortenkirjallisuuden-finlandia-ehdokkaat-2024/ ja pidin ehdottomasti eniten kaikista lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista.
VastaaPoistaOo, olet lukenut kaikki, hienoa!
PoistaKuulostaa ihastuttavalta kirjalta. Se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Utön saarelle, on kiinnostavaa. Olen ihastunut Turun saaristoon. Suuri rengastie on todella tutustumisen arvoinen, samoin Seilin saari on aivan ihana. Sieltä on vielä pitkä matka Utöseen, mutta olisi tosi kiva käydä sielläkin.
VastaaPoistaOlen ajanut rengastiellä joskus 90-luvulla vanhempieni kanssa. Useana kesänä on ollut mielessä, että haluaisin sinne uudelleen, mutta vielä ei ole sattunut sopivaa hetkeä. Seilikin kiinnostaa!
PoistaNyt en kyllä muista, vastasinko eilen tähän. Sen muistan, että luin postauksesi. Kirja tuntuu ihastuttavalta. Ennen kaikkea kuitenkin jäin miettimään Utön saarta ja mieheni kanssa puhuttiinkin, että olisi kyllä hienoa käydä siellä. Siellä on vakituista asutusta ja yhteysalukset menevät sinne, eli hyvin sinne pääsisi. Suuri rengasreitti on jo tuttu. Turun saaristo on kyllä niin kaunista.
VastaaPoistaUtö tosiaan houkuttaa tämän jälkeen. Muutenkin pidän valtavasti siitä, miten hienosti Paasio kuvaa teoksissaan merimaisemaa. Siinä on jotain kovin viehättävää.
VastaaPoistaKyllä, huomaa, että meri on tuttu elementti kirjailijalle, kuvauksessa ei jää pinnalliseksi vaan meri on tosiaan keskeinen osa kirjaa, oikeastaan yksi hahmoista.
PoistaTämä alkoi heti kiinnostaa, niin oivallisesti siitä kirjoitit! Pompeius meni suosikkilistalle, mutta tämä suoraan varaukseen kirjastoon. Asiaan saattaapi vaikuttaa sekin, että saaristo on ollut oleellinen osa lapsuuden ja nuoruuden kesiä... .
VastaaPoistaEiköhän tästä sitten löydy paljonkin samaistumispintaa!
Poista