Liisa Talvitie: Palo - Jukka-Pekka Palon elämä

 

Liisa Talvitien kirjoittama Jukka-Pekka Palon elämäkerta Palo on yksi viime vuoden eniten odottamistani elämäkerroista. Kaltaisilleni 90-luvulla lapsuutensa eläneille Palo on merkittävä hahmo jo siinä mielessä, että hän juonsi Megavisaa, laivalla kuvattua risteilyohjelmaa, joka tuli televisiosta muistaakseni jokainen arki-ilta - ja muistaakseni juuri ennen toista ysäriklassikkoa, Kauniita ja rohkeita. Toisin sanottuna, vielä yhtenäiskulttuurin jälkihehkussa elävässä maassa puoli Suomea kokoontui television äärelle alkuillasta. Osana tuota kokemusta Palo kuului lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteni keskeisellä tavalla.

Toinen lapsuuteeni keskeisesti kuulunut sankari oli hänen isänsä Tauno Palo, koska meillä kotona katsottiin paljon vanhoja suomalaisia elokuvia, joissa tummakulmainen Palo hurmasi nuoret ja vanhat naiset. Tämä ei suinkaan vähentänyt Jukka-Pekan tähtihohdetta silmissäni. Jukka-Pekka Palo palasi tietoisuuteeni uudestaan toistakymmentä vuotta sitten äänikirjojen lukijana. Pakko myöntää, että Matti Röngän Viktor Kärppä ei vielä itsessään olisi innostanut minua seuraamaan kirjasarjaa, mutta Palon lukemana halusin ehdottomasti kuunnella ne äänikirjana. Palon miellyttävä ääni ja ammattimainen tapa tulkita juuri sopivasti, mutta ei liikaa, soveltuu äänikirjoihin erinomaisesti.

Oli siis päivänselvää, että tämän elämäkerran halusin nautiskella nimenomaan äänikirjana, lukihan sen maestro itse. Kuunnellessa meinasi kerrassaan unohtua, että elämäkerran on kirjoittanut Talvitie, niin luontevasti teksti sopi lukijansa suuhun, jota minä-muotoinen kerronta tuki. Tuli tunne, että kirjailija tuntee kohteensa hyvin.

Legendaaristen näyttelijöiden lapsena Palolla (äitinsä oli näyttelijä Kirsti Orkola) on luonnollisesti kerrottavanaan yksi jos toinenkin mainio juttu näyttelijäpiireistä. Harvalla poikasella on esimerkiksi ollut lapsenlikkanaan ehkä Suomen suurinta eksentrikkoa, Tarmo Mannia. Palon elämän alkutaival ei edustanut aivan tavallista ydinperhemallia siinäkään mielessä, että hänen syntymänsä aikaan Tauno Palo oli vielä naimisissa ensimmäisen vaimonsa kanssa. Myöhemmin Kirsti ja Tauno menivät naimisiin ja perhe asui yhdessä. Poika muistelee vanhempiaan, samoin kuin velipuoliaan, hyvin kaunisti. Elämäkerrasta välittyy kuva, että Jukka-Pekka sai osakseen paljon tukea, rakkautta ja kannustusta. Toisaalta vanhempien alkoholismin syvyys järkyttää. Olen kyllä ollut tietoinen Tauno Palon alkoholismista, mutta en tiennyt kuinka vakavasta ja lapsen perusturvallisuuttakin järkyttävästä ahdingosta perheessä on ajoittain ollut kysymys.

Palolla riittää taiteilijatarinoita toki myös omana itsenään, valitsihan hän lopulta ammattikseen näyttelemisen. Opiskelu- ja ensimmäiset työvuodet osuivat taistolaisuuden aikaan, ja ajan asenneilmastoa Palo ruotii niin omasta kuin yleisestä näkökulmasta. Tulkitsen, että hän kuului aluksi varsin innokkaisiin punalipun heiluttajiin, mutta jossakin vaiheessa aatteen ehdottomuus ja vaihtoehdottomuus alkoi ahdistaa.

Palo muistelee kiinnostavasti myös lukuisia produktioita, joissa hän on ollut mukana. Näyttelijäelämäkerroissa nämä ovatkin mielestäni kiinnostavimpia osuuksia - on aina mielenkiintoista kuulla, miten näyttelijät roolinsa rakentavat ja kokevat. Palo on näytellyt parhaista parhaimpien kanssa, kuten Esko Salmisen ja Vesa-Matti Loirin kanssa - vain pari mainitakseni. Näytteleminen on kuitenkin paljon muutakin kuin tekniikkaa, se on ajattelun ja olemisen tapa. Palolla on vuosikymmenten aikana kypsytelty ajattelutapa ja näkemys taiteesta ja elämästä yleensä.

Produktioista viimeisin on Kansallisteatterin Nuoret idealistit, jonka esittely löytyy myös täältä blogistani.
Minulla on usein Helsingissä käydessäni tapana käydä katsomassa teatteria. Nuoret idealistit valikoitui katsottavaksi nimenomaan Palon takia, sillä en ollut nähnyt häntä aiemmin livenä teatterilavalla. Arvelin, että lähes 70-vuotiasta maestroa kannattaa käydä katsomassa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Tämä tapahtui maaliskuussa 2023.

Enpä tuolloin arvannut, että Palo jäisi eläkkeelle vain pari kuukautta myöhemmin sydäninfarktin saatuaan.

Istuin esityksessä lähes eturivillä ja minulla oli hankala olo, sillä vain puolisen tuntia ennen esityksen alkamista selkäni ja rintarankani oli mennyt ikävään fasettilukkoon. Istuin siis Kansallisteatterin suuren näyttämön tiiviiden penkkirivien keskellä otsa tuskanhiessä ja vaivihkaa lihaksia rentouttavia liikkeitä ja palleahengitystä harjoittaen. Onneksi näytelmä oli sen verran intensiivinen, että mukana pysyäkseen oli ihan pakko keskittyä tekstiin koko ajan. Palolla oli esityksessä pitkiä monologeja, enkä voinut muuta kuin ihailla hänen suoritustaan. Arvostustani lisäsi entisestään se, että katsomon eturiveiltä näin näyttelijän käden vapinan. Olen nähnyt riittävän monta Parkinsonia sairastavaa ihmistä tunnistaakseni oireet. Tärinästä viis, Palon lavakarisma ja -säteily täyttivät lavan ja hän hallitsi yleisön tunnetiloja suvereenisti.

Elämäkerrassaan näyttelijä puhuu avoimesti paitsi terveyshuolistaan myös ikääntymisen herättämistä ajatuksista. Kirjaa ei ole kirjoitettu klikkiotsikoiden toivossa, mutta joitakin yllättäviäkin asioita tulee vastaan. En esimerkiksi tiennyt, että Palo pelastui Thaimaan tsunamista parikymmentä vuotta sitten. 

Vaikuttavaa on, miten kauniisti näyttelijä puhuu perheestään: pitkäaikaisesta vaimostaan, tyttäristään sekä heidän perheistään. Loppujen lopuksi, useiden vuosikymmenten ja satojen produktioiden jälkeen: aviomies, isä, isoisä, poika, veli, ystävä. Ne ovat tainneet olla Jukka-Pekka Palon itsensä mielestä ne kaikkein tärkeimmät roolit.

Liisa Talvitie: Palo - Jukka-Pekka Palon elämä
Tammi 2024
Äänikirjan kesto 7h 9min
Lukija Jukka-Pekka Palo